Kotiin päästiin, vaan kolmisen tuntia myöhässä. Oi tätä autuutta! Oon jo syönyt karjalanpiirakoita, pari torttua (vaikka ei pitäis), ostanut lankaa ja puikot ja opetellut jälleen kerran neulomista. Ite joulu alkaa sitten huomenna, hyvää sellaista itse kullekin!

Toistaiseksi yhtäkään lentoa huomiselta ei oo peruttu! Ei siis meidänkään, ei Frankfurtin lentokentän eikä Finnairin sivuilla! Oon tarkistanut noin kahden minuutin välein koko päivän ajan. Tän päivän versio meidän huomisen lennosta lähti tosin mehevät kolme tuntia myöhässä, joten jos samoin käy niin menee yötöiksi. 

Lauantaina check in -jono jatkui kuulemma ulos asti, oletuspituus viisi tuntia. Yhden kaverin vanhemmat ehtivät koneeseensa ainoastaan koska jättivät matkatavaransa Saksaan. Tämän takia mennään kentälle kolmelta eli rouheet 4,5 tuntia ennen suunniteltua lähtöaikaa, toivottavasti riittää.

Toivottavasti siis jotakuinkin huomenissa Helsinki-Vantaalla tavaroiden kera!

F5 F5 F5

Feuerzangenbowle on mielestäni ihan paras juoma talviajan kokoontumisiin. Useimmat eivät liene koko jutusta koskaan kuullutkaan, joten selvitettäköön (taas, viime vuonna jo mainitsin) mistä on kyse. Feuerzangenbowle on kuuma, punaviinipohjainen juoma, eli sikäli sukua Glühweinille. Jujuna on maustetun viinin päälle asetettava sokerikartio (-toppa?), joka kasteltaan läpimäräksi rommilla ja sytytetään palamaan. Sokeri rommeineen tippuu sitten viiniin, maiskis.

Oon jo kuukausia hinkunut Feuerzangenbowle-setin perään, jotta voitais järkätä illanistujaiset tämän mukavan juoman merkeissä. Kaupungilta ei löytynyt hirveästi valinnanvaraa, havaitsin vain yhden setin. Kuten kuva kertoo, mukana ois ollut itse juomanvalmistusvälineiden lisäksi laseja ja mausteita. Hinta kuitenkin huimasi päätä: 60 euroa oli justiinsa tällä hetkellä kuitenkin vähän liikaa.

Ostin viime vuonna jo tärkeimmän tarvittavan asian eli itse Feuerzangen, siis kuvassa maljan päällä olevan metalliosan, jonka päälle sokeri asetetaan palamaan. Päädyttiin siis kuitenkin säästöversioon eli juoman tekemiseen kattilassa erillisen keittolevyn päällä keittiön pöydällä, yhdeltä kaverilta kun löytyi sopivasti sekä keittolevy että riittävän iso kattila. Hellalla en lähtisi ihan heti yrittämään, kerta liekit saattavat äityä kohtuullisiksi. 

Viini lämmitettiin (ei kiehuvaksi, muuten hyvä alkoholi ois tyystin kadonnut!) viipaloitujen appelsiinien ja sitruunan kanssa. Neilikat iskettiin yhteen appelsiinisiivuun ja kanelitangot heitettiin sekaan ihan muuten vaan. Seoksen annettiin maustua ehkä jotakuinkin 60 asteessa 30-40 minuuttia. Tämän jälkeen neilikkainen appelsiiniviipale noukittiin pois ja siirryttiin ite asiaan. Valot sammutettiin, sokeri asetettiin kattilan päälle, valeltiin kauttaaltaan läpimäräksi rommilla ja sytytettiin palamaan. Rommia piti lisätä vähän väliä, jotta koko sokeri paloi nätisti. Tämä on koko homman paras osuus, on hienon näköistä kun sinisellä liekillä palava rommi tippuu juoman pintaan ja palaa vielä sielläkin. En tietenkään ottanut kuvia ite äksönistä, joten kaivoin havainnollistavan internetin syövereistä.

Valmiiseen juomaan voi sitten halutessaan vaihtaa vielä tuoreet appelsiinit koristelutarkoituksessa, jos viitsii. Me ei tälllä kertaa viitsitty, mutta sitten viimeistään kun saan hankittua setin! Joskus tämä vielä tapahtuu. Valmiista juomasta tuli aika äkäistä, mikä oli oikeastaan yllättävää, koska rommia kului niin vähän. Hyvältä maistui kyllä! Taidetaan tehdä vuodenvaihteen kunniaksi uusi satsi.

Suosittelen Feuerzangenbowlea erittäin lämpimästi talvisiin kokoontumisiin kavereiden tai perheen kanssa. Sen tekeminen tosiaan onnistuu aivan mainiosti myös vähemmän hienoilla välineillä, ainoa ongelma lienee sokerin tarvitsema teline (ja ehkä ite sokeri). Niitä saa oletettavasti kyllä netistä (tai multa!), mutta kekseliäästi joku raastinrauta tai vastaava metalliasia toimisi varmaan ihan yhtälailla telineenä. Nam nam!

Viime viikon perjantai muutti joulunalusaikani hektiseksi. R käväisi nimittäin Heidelbergissä polvileikkauksessa ja on sen seurauksena ollut koko viikon nojatuolipotilaana. Tämän seurauksena mun hoidettavaksi on langennut kaikkien ostosten hoitaminen, kokkaus, siivous, pyykinpesu, jääpussien kiikutus pakastimesta nojatuolissa kököttäjälle ja päinvastoin plus mainitsematta jääneet muut kodin askareet. Näin yhtäkkiseltään lista ei varmaankaan vakuuta talouttaan yksin hoitavia ihmisiä, mutta tommonen kotona odottava potilas yhdistettynä lukuisiin jouluisiin iltamenoihin onnistui silti kiristämään hermoja. Kaikki yksinhuoltajat saavat tästä eteenpäin sympatiani ihan eri tavalla kuin ennen, mulle riitti tässä jo tuo yksi iso lapsi :)

Nyt tilanne on sentään hiljalleen parantunut siten, että herra pystyy jo köpöttelemään lyhyitä matkoja kohtuullisella nopeudella ja on myös todistettavasti jo kokannut myös ite. Lisäksi perjantaina järkkäämämme illanistujaiset on ohi, joten niitä varten ei tartte enää siivota hiki hatussa ;) Töitäkään ei ole enää kuin huomenna, joten ehkä tää tästä. 

Seuraava stressin kohde onkin sitten tiistaisen iltalentomme kohtalo: Finnairin puolelta kaikki on taas kunnossa, mutta tällä kertaa ongelmana on Frankfurtin lentokentän luminen tila. Katoin just että tän päivän kuudesta Helsinkiin lähtevästä lennosta neljä on peruttu, ei siis ainakaan vielä näytä erityisen hyvältä. En oo ihan selvillä mikä tällä hetkellä on tarkalleen ongelmana, koska tietääkseni uutta lunta ei oo satanut enää nyt viikonloppuna mitenkään ihan kamalia määriä. Torstaina iltapäivällä alkoi paikallisessa mittakaavassa valtava lumipyry, minkä seurauksena torstaisesta alkuillasta lähtien johonkin perjantaihin asti käytännössä kaikki lennot oli peruttu. Nyt ainakin täällä meillä noin 20 kilometriä lentokentästä etelään on mun mielestä ihan normaali talvikeli, taivas pilvessä ja lunta maassa, muttei hiutaleen hiutaletta ilmassa. En oo ihan selvillä mikä on ongelma, jos uutta lunta ei sada. Melkein tekisi mieli kirota saksalaisia sääongelmineen, kai nyt Helsingistä pääsee koneet ilmaan myös talvisin? 

Joka tapauksessa on kyllä suuren kokoluokan katastrofi, jos ei päästä tiistaina ilmaan. Kuluttanen siis seuraavat kaksi päivää sekä Finnairin että Frankfurtin lentokentän sivuilla tilannetta seuraillen. Jottei ihan hermot menisi, yritän saavuttaa sisäisen tasapainon teen ja hattivattien avulla. 

Joulukuu on saapunut, ja tänäkin vuonna jopa Darmstadtissa järjestettiin yhden päivän mittaiset suomalaiset joulumyyjäiset. Onnistuin tällä kertaa välttämään suuremmat ostokset, mutta pari pussia pipareita ostin. Ja pari muottia omia leipomuksia varten - tässä tuleekin tää kyseenalainen osuus. Tarjolla ois ollut itsestäänselvästi muumimuotteja, mutta joku sai mut jättämään ne väliin ja ostamaan nämä:

Luulen, että tässä tapauksessa hyvän maun raja on ylitetty jo muutamaan otteeseen. Nää vois ehkä teoriassa vielä hyväksyä, jos koristeseteillä merkkaisi joka pipariin jonkun kaupungin. Syödessä vois sitten arpoa, onko suuhun matkalla München vai Berliini, vaiko kenties Joensuu. Tai no emmä tiedä pelastaisiko sekään tilannetta... Ehkä ainoa puoliksi hyväksyttävä käyttökohde Suomi-muotille ois itsenäisyyspäivän piparit, joita en tietenkään saanut aikaan mahtavasta tsäänssistä huolimatta.

R on suhtautunut ostokseeni jotakuinkin huvituksen ja säälin sekaisella asenteella. Kyllä se tästä huolimatta tänään ihan iloisesti leipoi mun seurana molempien maiden muotoisia pipareita - sain nimittäin aikaan ihan itte tehdyn taikinan, ekaa kertaa! En oo kyllä myöskään leiponut pipareita tasan kertaakaan asuessani omillani, joten tätä tää ulkomailla oleskelu saa aikaan. Ensin lähes viikottaiset korvapuustit ja nyt tämä! Muottiasiassa puolustaudun vielä siten, etten ois Suomessa ikinäikinä hairahtunut moiseen ostokseen vaan tarttunut ennemminkin perinteisiin tähtiin ja sydämiin. Tehtiin tänään sentään myös ihan vaan ympyröitä lasin avulla, jotta pipareista ois edes osa salonkikelpoisia. Tästä ei ehkä pääse yli muuten kuin syömällä noi nopeasti pois.

Ihastelin uusimmassa Avotakassa mainittua Come to Finlandin ensi vuoden seinäkalenteria lehden ilmestymisestä lähtien ja harkitsin jo sen tilaamista meille kotiin Suomeen mukaanottoa varten. Onneksi en ehtinyt, sillä niitä oli tarjolla Frankfurtin suomalaisen seurakunnan lauantaisissa joulumyyjäisissä jopa muutaman euron halvempaan hintaan kuin Suomessa. Investoin heti kert on niin hieno! Kansikuva tosin ei oo mun lemppari, mutta monet muut kyllä.

Kalenterin lisäksi myynnissä oli muutamia kortteja, ja ostin pari. Ne ovat kooltaan normaalia vähän isompia, 12x18 cm, ja näyttävät vierekkäin kehyksissä oikke kivoilta. Puljun koko valikoimassa on moniakin tosi kivoja, mutta tarjolla oli vain viitisen erilaista. Kuvia saa myös julisteina, ja keksisin sieltä parikin mukavaa hankittavaa. Nyt just en keksi mihin moisen laittaisin, mutta ehkä jossain vaiheessa johonkin asuntoon. Kortteina mukaan tarttuivat seuraavat kaksi:

Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin toinenkin elokuussa hankkimani kangas pääsi seinälle. Frankfurtin Marimekosta löytyi Maija ja Kristiina Isolan Heinän mallistosta poistunut sävy alehintaan, eikä sopivien kehystenkään löytäminen ollut ongelma sen jälkeen, kun olin vihdoin tajunnut erittäin hyvin varustetun askartelukaupan sijaitsevan noin sadan metrin päästä meiltä. Kehysten löydyttyä homma jopa sujui nopeasti, ja jo hankintaa seuraavana päivänä kangas oli pingotettu. Tällä kertaa ei mennyt ees hermo silittämiseen.

Nyt heinät koristavat makkarin sängyn vastapäistä seinää. Kuvasta näkeekin näköjään livenä tutkimista paremmin, että ovat hiukka vinossa, heh. Expedit on R:n vanha tv-taso/kansioiden ja muiden säilytysasia, ja se sai täällä vaatekaapin rajatusta koosta johtuen sisäänsä sukat, alusvaatteet, kaulahuivit ja mitä näitä nyt on. Noi lakanat mua ärsyttää, vaan kerta eivät muuallekaan mahdu niin on annettava olla.

En yleisesti oo mikään pienesineiden suurin ystävä, mutta muutamat on silti kivoja. Laatu korvaa tässä kuitenkin ehdottomasti määrän, joten yritän pysyä tarkkana. Tuolin askarteli äiti aikoinaan, ja Iittalan vitriinit ostin niihin heti ihastuneelle R:lle kesällä salaa Suomesta ovelana suunnitelmanani kuitata näin lokakuinen synttärilahjadilemma. Epäonnistuin tietenkin ja maltoin pitää niitä täällä Saksan päässä piilossa yhden (1) yön ajan. Nyt ostin viikonloppuna salaa yhden lisää, aikomuksenani joululahjonta, mutta katsotaan miten käy.

Keskiviikkona kuului ilouutisia: väikkäriprojektin rahoitus on varmistunut! Tää tarkoittaa sitä, ettei mun enää tartte stressata, onko myös tammikuussa töitä. Projektin toteutumisen todennäköisyys oli ohjaavan proffan mukaan alunperinkin 97,5 %, mutta koska en luonnollisestikaan oo maassa vasta reilun vuoden asuneena oikeutettu mihinkään työttömyys- tai muihinkaan tukiin, en osannut ottaa ihan rennosti reippaista prosenttilukemista huolimatta. Mutta nyt se on varmaa! Ei siis tarvii enää stressata kuin siitä, että tutkimuksista saa myös jotain tuloksia, jotta joskus lopulta on myös jotain mistä väitellä. Se onkin sit taas ihan toinen juttu...

Mulla on nyt siis rahoitus vuoden 2014 loppuun, mihin mennessä ois syytä myös valmistua. Edeltäjäni ei oo saanut papereita ulos neljässä vuodessa, vaan taistelee edelleen viimeisiä mittauksia vastaan, mutta oon luonnollisesti toiveikas että omalla kohdallani tie on ruusuisempi. Huomenna pääsen vihdoin aloittamaan ihan omaan tutkimukseeni liittyvät askartelut labrassa. Jännittää, mutta on kyllä kivakin tehdä jotain muuta kuin istua toimistossa. Mitä luultavimmin mulla on ihan kohta huippumateriaalia, josta voin kirjoittaa lukuisia artikkeleita ja julkaista ne sitten Naturessa. Tai ehkä kuitenkin Sciencessä.

Tänne avattiin hiljattain myslikauppa, der Müsliladen. Siellä voi jokainen kasata itse (luomu!)myslinsä haluamistaan ainesosista. Tehtiin ihan sairaan hyvä sekoitus mm. karpaloista, mustikoista, kirsikoista, omenapaloista ja erinäisistä siemenistä, perustana neljän viljan hiutaleet. Mysli loppui ennätysnopeasti, ja ideasta inspiroituneena sekä säästö mielessä tutkailtiin seuraavaksi luomumarketin hyllyjä.

Tästäkin versiosta tuli sairaan hyvää (vaikkakaan ei pätkääkään halvempaa kuin Müsliladenin setistä, eli jatkossa on syy tukea putiikkia). Ostettiin perusmysliseos, joka on käytännössä neljän viljan hiutaleita, joiden seassa on auringonkukan-, kurpitsan- ja pellavansiemeniä. Sekaan heitettiin tällä kertaa karpaloita, viikunoita, mangonpalasia ja omenarenkaita, kaikki silputtuna. Tulosta ei voi kuin kehua! Maistuu jogurtin kanssa mainiolta, eikä maidon kanssa tuu sitä S-Marketin normimysleistä tuttua sokeriällötysefektiä, kert lisättyä sokeria ei ole yhtään. Seuraavaan versioon tulee ehkä taas myös mustikoita.

Leivoin tänään jälleen kerran korvapuusteja, koska viime sunnuntaiset pääsivät jo aikoja sitten loppumaan. Tein kerrankin litran taikinan, ja päätin tehdä puustien lisäksi myös pitkoja ja katsoa, tuleeko niistä syötäviä ja katsottavia. Aloitin helposti kolmella letitettävällä asialla, mutta ens kerralla siirtynen jo internetin avustuksella neljään. Korvapuusteista tulee käsittelyssäni lähes aina jäätäviä möhköjä, eivätkä pitkot poikenneet linjasta. Vaan eivät olleet likisuttuisia (eli sisältä raakoja, jos joku ei taaskaan tätä täysin normaalia termiä ole muka koskaan kuullut)! Tästä on hyvä jatkaa kohti kunnianhimoisempia pitko- tai jopa kranssisuunnitelmia.

Kuten mainitsin joskus ohimennen, töissä oli tässä taannoin labrakurssi, jota ohjasin kahden jatko-opiskelijan kanssa. Kurssilla 3-4 hengen ryhmä opiskelijoita rakensi asiantuntevalla opastuksellamme nätin keltaisena loistavan OLEDin ja (ainakin oletusarvoisesti) oppi siinä samassa ymmärtämään, miten ne valot oikein toimivatkaan. Ennen labraan menoa ohjaajan tehtävänä oli pitää jotakuinkin reilun tunnin mittainen suullinen kuulustelu (eli Kolloquium, joka sanakirjani mukaan on suomeksi kollokvio. Kuinka moni on kuullut termin ennen?) prujun sisällöstä, jotta varmistuisi opiskelijapalleroiden myös tietävän mitä ovat menossa tekemään. Tätä kuulustelua pelkäsin etukäteen ihan sairaasti, koska aihepiiri oli mullekin tuttu vasta syyskuun alusta lähtien ja olin lähes varma että ne opiskelijat tietää suunnilleen saman verran kuin mä ja kysyvät siihen päälle vielä inhottavia kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, ja alun hienoisen haparoinnin jälkeen tilaisuuksista tuli jopa ihan rentoja.

Viimeisen labran jälkeen nappasinkin sitten mitä ilmeisimmin heti tällä liikkuneen mystisen  viruksen ja vietin lähes viikon sängyssä. Nyt maanantaina selvisin jälleen töihin, ja pöydällä odotti mukava kasa selkkareita korjausta odottaen. Normaali ryhmä koostui luonnollisesti neljästä saksalaisopiskelijasta, joiden selkkarinkirjoitustaito ja pohjatiedot olivat kiitettävää luokkaa. Yhdessä ryhmässä oli kuitenkin kaksi ranskalaista ja yksi kiinalainen, kaikki vasta hiljattain Saksaan saapuneita. Kaikki osasivat niin hyvin saksaa, että kuulustelu ja itse labra pidettiin saksaksi (englanti oiskin oletettavasti ollut huonompi vaihtoehto), mutta selkkari paljasti kyllä kirjoitetun kielen olevan vielä hiukan eri tasolla. Huomasin siis istuvani selkkarin ääressä kahden erivärisen kynän kanssa, joista toisella korjasin asia- ja ymmärrysvirheitä, ja toisella kielellisiä kummallisuuksia. 

Tunsin oloni hiukan absurdiksi, koska saksa tunnetusti ei ole myöskään mun äidinkieli enkä tietenkään puhu tai kirjoita sitä täydellisesti. Kävin meidän tuoreen labroja aikanaan itsekin usean vuoden ajan ohjanneen post-docin juttusilla, ja sain kuulla ettei selkkaria voi antaa palauttaa kieliasun ollessa sitä tasoa mitä käsissäni olevilla reilulla kymmenellä sivulla oli luettavissa. Kuulemma opiskelijoiden pitäisi esim. etsiä joku paikallinen oikolukemaan selkkari. En kuitenkaan ollut lainkaan samaa mieltä. 

Musta tuntuu että jotkut saksalaiset eivät oikein sisäistä millaista on, kun ei vaan yksinkertaisesti osaa vielä kieltä riittävästi. Näiden kieliopinnot on usein mitä on, taustalla on englantia ja latinaa tai englantia ja ranskaa, ja aika yleisesti mikään näistä kielistä (paitsi ehkä englanti) ei oo mitenkään päin käytössä (latinaa puhuvia keskustelukumppaneita nyt oiskin ehkä hankalahkoa löytää). Aika harva myöskään saapuu  maahan erittäin hyvällä kielitaidolla varustettuna. Mun kokemuksen mukaan useimmat saapuvat vaihtarit / maisteritason opiskelijat ovat kyllä opiskelleet saksaa, mutta eivät ole vielä tullessaan läheskään loistavalla tasolla. Koska tää oppilaitos ei kuitenkaan ole mikään kielikoulu vaan teknillinen yliopisto, en nää kertakaikkiaan mitään syytä pakottaa noin kuukausi sitten maahan tulleita opiskelijoita hiomaan tekstiensä kieliasu äidinkielelliselle tasolle.

Päädyin sitten korjailemaan karkeimpia virheitä ja antamaan muutamia tyylillisiä ohjeita, kuten että jo tehdyistä asioista ois syytä kirjoittaa menneessä aikamuodossa ja että saksankielisessä tieteellisessä tekstissä käytetään lähes poikkeuksetta aina passiivia. Lopulta koko selkkari näytti aika masentavalta sivut täyttävien kaksiväristen huomautuksiensa kanssa ja huolestuin jo että ovatko opiskelijaparat ihan siipi maassa haettuaan läpyskän takaisin, kert asiavirheitäkin oli riittämiin. Oon huomannut asennoituvani tohon labraan siten, että henkilökohtainen tehtäväni on saada opiskelijat ymmärtämään ja osaamaan kaiken. René korjasi että mun tehtävä on ohjata opiskelijoita ja vastata kysymyksiin epäselväksi jääneistä asioista, mutta vasta kun ryhmä itse on lukenut materiaalin niin, että ovat itse perillä mistä on kyse. Sen sijaan mun ei tarvitse istua omalla ajallani toimistossa käymässä asioita vielä uudestaan läpi, vaan ennemminkin antaa ehkä lyhyesti pari vinkkiä ja käskeä opiskelijoita miettimään ensin itse miten asiat ovat. jos materiaalin perusteella on mahdollista tajuta hommat myös itse ilman sen suurempaa apua. Yliopistomaailmassa vastuu oppimisesta on kuitenkin opiskelijalla itsellään. 

Allekirjoitin kaiken tämän, mutta kävin kuitenkin korjaukseni läpi ehkä vähän liioitellun tarkasti selkkarin noutaneiden ranskalaisten kera. Kirjoitin vielä jälkeenpäin sähköpostin, jossa annoin vinkkejä selkkareiden kirjoittamiseen ja suullisiin kuulusteluihin valmistautumiseen. Kerrottuani tästä kohtasin pientä naureskelua, mutta en antanut sen lannistaa vaan olin tyytyväinen itseeni autettuani kielen ja opintojen kanssa painivia opiskelijoita. Sain jo mieltä piristävän pienillä kielioppivirheillä ja monilla kiitoksilla koristellun vastauksenkin! Siispä eteenpäin opin tiellä.

...ja hiukan Arabiaa myös. Tässä edelleen matoillessani oon surffaillut menemään tutkien ikiaikaisten suosikkieni Iittalan ja Arabian uusimpia kuvioita ja siinä sivussa myös ehkäpä hiukan niitä jo tuttuja vanhoja lemppareita. Jatkan tässä aivan liian ennenaikaisella linjalla ja hihkun, että kaikkea kivaa on kehitelty jouluksi!

Runo-astiasarjasta oon tykännyt alusta alkaen. En oo oikein osannut päättää, mikä kuvituksista on kivoin, vaan ei kai sillä niin väliksikään, kert koko sarja on niin pirun kallis etten kyllä tosiaan tiedä koska ja millä rahalla kyseisen astiaston meinaan hankkia. Nyt ovat penteleet vielä julkaisseet pariksi mitättömäksi viikoksi (ja toivottavasti myös kaikiksi jouluiksi tästä eteenpäin) sesonkikuvituksena Hallamarjan, jonka näen jo sieluni silmin koristamassa ruoka- ja juomahetkiäni. Jos ees pari mukia?

Pino-kynttilänjalatkin bongasin vasta nyt. Miellyttävät silmääni myös kovasti etenkin  sinisenä ja valkoisena. Noista vois kasata haluamansa korkuisia rakennelmia yksivärisinä tai raidallisina. Itsenäisyyspäiväksi olisivat tietty suuri hitti näin ulkomailla, ja myös muuten vaan kivat arkeen ja juhlaan. Eivät myöskään vie paljoa tilaa kun eivät ole käytössä, varsinkin kun ovat nimensä mukaisesti pinottavia.

Koristeluksi löytyis myös punaisia ja valkoisia Teema-minimukeja. Kaikesta Iittalan ja Arabian nimeen vannomisestani huolimatta en oo ihan täysin varma, haluaisinko sentään kuppeja roikkumaan (fiktiiviseen) joulukuuseeni. Keittiöön voisin noita sen sijaan oikeestaan mielellänikin ripustella, täällä Saksassa kun kukaan ei oletettavasti tulis ees mutisemaan kliseisyydestä ja liian pitkälle menemisestä ja mauttomuuden rajoista (terveisiä Toukolle) ;)

Piristääkseni flunssaista itseäni möhistessäni tässä jo neljättä päivää kotona palaan viime sunnuntain aurinkoisiin tunnelmiin. Kävin kävelyllä tässä meidän lähihuudeilla eli ehdottomassa lempparikaupunginosassani nauttimassa marraskuulle lähes käsittämättömän lämpimistä keleistä (tässä useiden päivien ajan on kivuttu jo kolkuttelemaan parinkympin rajaa, josta oon toki itse maanantaista lähtien vaan lukenut uutisista ja kuullut muilta kert oon nyt istunut sisällä). 

Tyypillisimmillään kaupunginosa on kuljeksittaessa pienillä kaduilla, joiden varsilla on erivärisiä, aika vanhoja ja osittain hiukan hyvällä tavalla rähjäisiä taloja. Parkkeeraaminen täällä on tosin täyttä helvettiä, joten oon iloinen että puolikas automme on pieni ja soma A2, jonka kuskinpaikka on lisäksi käytännössä aina R:n hallussa. 

Ratikkaraiteitakaan tänne ei paikoitellen mahdu kuin yhdet, joilla surrataan molempiin suuntiin. 

Miksei Suomessa ole enempää punaisia taloja?

Lähipuistosta löytyy myös hiukan erinäköistä menoa. Suosikkijätskinnauttimispaikka kesällä - erittäin kätevästi ihan vieressä on italialainen jätskikahvila, josta käydään hakemassa pallot mukaan.

Myös ilostuttavia ja piristäviä juttuja löytyy, kuten esimerkit alla kertovat. Yhden talon seinä on maalattu täyteen jäniksiä, ja meidän läheltä löytyy myös avoin kirjasto, josta voi lainata kirjoja järjelliseksi ajaksi ilman sen kummempia kortteja. Myös aika hyvä kandidaatti itselle tarpeettomien kirjojen seuraavaksi sijoituspaikaksi.

Makaan tässä jo toista päivää sängyn/nojatuolin pohjalla, iski yhtäkkiä flunssa. Mitä ilmeisimmin kyseessä on astetta äkäisempi versio, koska koko eilisillan olin aivan dööd sängynpohjalla. Päivällä ja nyt myös tänään oon kuitenkin jaksanut olla jotensakin hereillä. Mikään netissä surffailua vaativampi askare ei ole onnistunut, mutta oon ansiokkaasti viihdyttänyt itseäni missäs muuallakaan kuin sisustusblogien viehättävässä maailmassa. Kovasti tuli vastaan joulujuttuja! 

Mitä oletettavimmin vielä ei oo ihan suotavaa miettiä näitä juttuja, saati kirjoittaa niistä näin marraskuun kolmantena päivänä oikke kuvien kera, mutta mietin silti. Oon tässä jo tovin jos toisenkin odotellut että pääsisin hiukan kehittelemään jotain jouluhenkistä asiaa tänne kämppään sekä miettinyt, miten ihmeessä sen tekisi, kert olkkarissa keltainen seinä ja sinistä joka paikassa. Ostin sentään lauantaina pari isoa kynttilää ja punaiset tabletit keittiön pöydälle. Joulukeittiöpyyhkeetkin on jo hankittu :) Renén mielestä ne tosin ei ole joulupyyhkeet vaan aivan normaalit, kert niissä ei oo mitään sen kummempia kuvioita, ovat vaan väritykseltään valkopunaruudulliset. Pöh, kuviot hanuriin, en halua mitään pukkeja ja kuusia mun pyyhkeisiin.

Jouluksi lennetään kotiin, mutta adventtiaikaa ois kiva koristaa täälläkin - etenkin, kun ilmat varmaan on perinteistä "pari astetta plussalla ja niin pirun kosteaa" -luokkaa. Ois sitten ees sisällä kivan näköistä! Käytännön toteutus on vielä hiukan harkinnassa (saas nähdä tapahtuuko täällä yhtään mitään), mutta sentään kotona Suomessa oottanee (jouluherkkujen lisäksi tietty omnomn) pari asiaa tähän tyyliin:

Tää asunto on musta kertakaikkisen ihana ja lähes täydellinen, mutta harmaita hiuksia täälläkin näköjään saa. Sekä olkkarin että makkarin katossa nimittäin makailevat sähkökiskot, joihin ois tarkoitus saada sitten lamput kätevästi kiinni niin että niitä voi siirrellä haluamaansa paikkaan ja kiinnittää haluamansa määrän tsädäm. Käytännössä asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen, koska.

Aluksi tehdään nyt selväksi että me ollaan asuttu tässä kämpässä kesäkuun alusta lähtien, eli juurikin viisi (5) kuukautta. Vuokraemäntä on lievästi kaoottinen persoona, jossa näin itseäni koskevissa käytännön asioissa toivoisin suoraan ja nätisti sanottuna näkeväni ehkä edes hitusen rauhallista järjestelmällisyyttä. Muutettaessa tilanne oli se, että kiskot oli katossa, mutta lamput vielä kaupassa. Asunto on remontoitu kymmenisen vuotta sitten, jolloin kiskot asennettiin ja lamppujen hankinta jätettiin kunkin asukkaan harteille. Koska ko. sähkökiskot eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen yleinen ratkaisu, ei kukaan halunnut ostaa lamppuja, joilla ei muuton jälkeen olisi mitä todennäköisimmin enää tehnyt yhtään mitään. Tästä syystä meidän muuttaessa asuntoon vuokraemäntä ilmoitti ostavansa nyt myös lamput, jotta kiskot tulisivat kanssa käyttöön. Tämä kuulosti meistä oikein kivalta ratkaisulta.

Tovin päästä lamput saapuivat, minkä jälkeen kävi ilmi etteivät ne sopineet meidän kiskoihin. Sähköliikkeessä sanoivat kuulemma ettei näihin kiskoihin saa enää lamppui, siispä seuraavana ilmestyivät myös uudet kiskot. Ostetut lamput osoittautui siitä hienoiksi, että itse energiansäästölamppu ei mahdu säteilevältä osaltaan kotelon sisälle, eli koko häikäisevä asia jää ulos ja ensinnäkin näyttää mahtavalta ja toisekseen sokaisee heti, jos sattuu vilkaisemaankaan sinnepäin. 

Uusia kiskoja tuli tyypillisen viiveen jälkeen (tässä vaiheessa oltiin kaiketi elokuussa) asentamaan vuokraemännän tuttu italialainen yleistyömies. Ekalla kerralla havaittiin, että uusissa kiskoissa on ensinnäkin luonnollisesti kiinnitysreiät eri kohdissa kuin vanhoissa, joten heti kärkeen oli vuorossa porailua, ja ensimmäisen kiskon kiinnityksen jälkeen kävi myös ilmi, että ne voi kiinnittää vain yksin päin. Tämä oli tietysti just se toinen vaihtoehto kahdesta, joten kisko oli käännettävä. Tässä kaikessa kesti niin kauan, että tuli jo pimeää ja oli jatkettava seuraavalla kerralla.

Olohuoneen katossa on kaksi kiskoa ja makkarissa yksi. Seuraavalla vierailulla olkkarin kattoon saatiin jo molemmat oikeat kiskot, mutta valot päälle laitettaessa tuloksena oli jatkuvan loisteen sijaan enemmänkin disco-henkinen valoshow. Tätä arvottiin tovi jos toinenkin, kunnes valojen napsautus kokonaan pois ja uudestaan päälle lopetti lamppujen kaikenlaisen toiminnan. Syytä tälle ei löydetty, joten paikalle hälytettiin taas luonnollisesti muutaman viikon viiveellä kiskot myyneen firman joku tyyppi. Olin elänyt toivossa että kyseessä ois ollut asiansa osaava sähkömies, vaan taisin nuolaista ennen kuin tipahti. Sähkömiehen sijaan tänne marssi joku varmaankin toimistotyöntekijä, joka kiipesi tikkaille, katsoi kiskoja ehkä kaksi minuuttia ja totesi että joo, ei hän kyllä tiedä.

Muutaman viikon päästä vuokraemäntä ilmoitti ottavansa seuraavaksi yhteyttä ihan oikeaan sähkömieheen, joka ei mitä ilmeisimmin ollut kovin helposti tavoitettavissa. Eiliselle saatiin vihdoin kuitenkin sovittua aika, joten vuokraemäntä ja sähkömies marssivat yhdessä katsomaan tilannetta. Selvisi, että olkkarin kiskot kattoon iskenyt yleistyömies oli tietty kytkenyt liitännät väärin. Alemman kiskon (meillä on vinot katot) tilanne saatiin korjattua hetkessä, mutta ylempään noin mun pituisella sähkömiehellä ei ollut mitään saumaa ylettyä meidän tikkailla. Uuden ajan sopiminen oli siis pakollista, myös koska makkarissa on edelleen katossa vanha kisko, johon nykyiset lamput eivät sovi huoh. Alempaan kiskoon iskettiin nyt kaksi lamppua, joita voidaan siirrellä/irrottaa ihan miten halutaan. Vuokraemännän puolesta tuli myös energiansäästöpolttimot, jokainen teholtaan vanhaa 75 wattia vastaava. Siis voin kertoo että jo kahden ollessa päällä ja loistaessa ilman mitään suojaa lampusta ulos tuloksena oli välitön päänsärky. Ostoslistalla on vähintäänkin hiukan pienempitehoiset eikä siten niin pirullisen kirkkaat polttimot.

Makkarin tilannetta tutkiessa mieleeni tuli sanoa, että jotkut sähkökytkennät on siellä tehty hiukan omituisesti, kert esim. imuroidessa imuri menee päälle vasta, kun valot napsauttaa päälle ja pois. Kännykkä taas latautuu tasan niin pitkään kuin valot ovat päällä. Eka pohdittiin että kuulostaapa jännittävältä, kunnes vuokraemännälle juolahti mieleen että eikäku se on ihan tarkoituksella niin! Kyse on jostain Baubiologie- eli öh rakennusbiologia-ajattelutavasta, jonka mukaan makkarissa ei tarviis olla sähköasioita päällä nukuttaessa, kert sähköjohtojen ympärillä on luonnollisesti johdossa liikkuvien varausten aiheuttama magneettikenttä. Tästä johtuen siis  pistokkeita ei koko huoneessa ole kuin ovien välittömässä ympäristössä, eli siis ei siellä missä sänky tai työpöytä sijaitsevat, mistä johtuen meidän on täytynyt virittää kohtuullisen kunnianhimoinen jatkojohtosysteemi, jotta myös sängyn viereinen lamppu ja työpöydän asiat saisivat virtaa. Mitä ilmeisimmin tää järjestely toimii ilman jatkuvaa valojen eestaasrämpytystä vain, koska meillä on jatkojohdossa päälle/pois-katkaisija, joka mun järjen mukaan kiertää tän rajoitteen.

Tämä sähkövirittely tarkoittaa siis esim. sitä, että tilanteen ollessa tämä meidän on ihan turha ostaa haaveilemaani sarastevaloa, kert se ei pysy päällä valojen sammuttamisen jälkeen. Myöskään ilmeisesti mitättömät asiat kuten yövalot eivät ole tarpeellisia, kert nekin tarvitsevat sähköä sängyn luona aiheuttaen siten niitä magneettikenttiä. Sähkömies ilmaisi painavan mielipiteensä tästä asiasta, koska pistokkeiden puute pakottaa meidät kiertämään sängyn pääpään jatkojohdolla, mikä nyt ainakaan ei liene tavoiteltu asia. Mua vaan kertakaikkisesti kyrsii skenaario, jossa en saa herätyskelloani koska joku on päättänyt että huoneessa saa käyttää sähkölaitteita ainoastaan valon ollessa päällä.

Onnekseni kuitenkin selvisi, että tän anteeksi vaan mielestäni täysin absurdin tilanteen aiheuttavan rajoittimen saa helposti kytkettyä pois päältä, ja tämä tapahtuukin perjantaina sähkömiehen saapuessa uudestaan (tuskin viimeistä kertaa, mikäli multa kysytään). Vuokraemännän luvan tähän sai sillä ehdolla, että rajoitinsysteemi laitetaan takaisin päälle meidn muuttaessa pois. Asunnon ja siten myös sähköliitännät on suunnitellut emännän edesmennyt arkkitehtuuriprofessorimies, jonka erikoisalana just tää Baubiologie oli. Suuntauksessa on varmasti paljon hyviäkin juttuja, enkä pidä asumisen suunnittelua mahdollisimman terveelliseksi mitenkään päin huonona asiana, mutta kyllä mä nyt silti haluan saakeli sentään voida käyttää sarastevaloa sänkyni vieressä. Tai käyttää yöpöytälamppua tai ladata kännykkää tai ostaa vaikka kelloradion! Tätä kirjoittaessa meinaa mennä uudestaan hermot, hitto.

Sähkömies tosiaan tulee perjantaina uudemman kerran tekemään erinäisiä asioita, tällä kertaa luojan kiitos ilman vuokraemäntää, joten järkevän keskustelun pitäisi olla mahdollista. Mies lupasi myös katsella sähkökiskolamppukuvastojaan ja tutkia, löytyisikö sieltä jotkut varjostimet noihin meidän lamppuihin, jotta niitä voisi myös käyttää merde. Mulla on tunne että palaan asiaan perjantain jälkeen.

Tässä taannoin sauhusin Eamesin DSW-tuolista. Tässä lauantaina käytiin jälleen Frankfurtin Ikaruksessa katsomassa tuolia sillä silmällä, ja muutenkin vaan pyörimässä, kert Meerikin on kylässä (niin en tainnutkaan sanoa että saatiin vierai viime perjantaina!). DSW kavereineen olikin nähtävänä sekä pehmusteella että ilman ruokapöydän ääressä ja itsekseen. Valitettavasti on todettava, että kyllä se on matala! Kuulin jo viimeksi että tuolin istumakorkeus on 41 cm normaalin 47 (?) cm:n sijaan. Yritin kuitenkin päässäni mitätöidä tätä tosiasiaa kertomalla itselleni että kuus senttiä sinne tai tänne daa. Kokeiltiin nyt molemmat tuolia pöydän ääressä, minkä jälkeen en enää voinut mitenkään välttyä sen tosiasian hyväksymiseltä, että DSW vaan yksinkertaisesti on liian matala normaalin ruokapöydän ääreen. Saakeli.

Tästä herää kuitenkin kysymys. Miten voi olla mahdollista että koko internet on täynnä kuvia näistä keittiön tuoleina, jos kerta ne ovat yksinkertaisesti mukavaan syömiseen liian matalat? Joku kuusi senttiä pöydän ja tuolin korkeuserossa ei oo mikään ihan mitäänsanomaton seikka. Kirottua, mä sanon. Meidän nykyistä työpöytäähän saa säädettyä korkeussuunnassa, mutta en halua investoida tuoliin jota voi mukavasti käyttää vaan ja pelkästään säädettävän pöydän kanssa.

En oo kuitenkaan ehkä vielä aivan luopunut toivosta. Voishan se olla, että jos haettaisiin yksi kappale kuitenkin kokeiluun, se ehkä osoittautuis yhteensopivaksi meidän pöydän kanssa... tai sitten ei. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä! Kaupassa oli tarjolla myös Eames-tuotoksiin kuuluva keinutuoli RAR, johon Renékin jopa heti tykästyi (en ois ikinä uskonut). Jo tuttuun tapaan tämäkin tuoli on tavallista matalampi, nyt istumakorkeus on jopa vaan 33 cm. Ekalla kokeilukerralla viime Ikarus-reissulla meinasin, ettei tossa kukaan jotakuinkin täysikokoinen ihminen voi istua, mutta nyt muutin mieleni. On vaan otettava uusi asenne istumiseen ja heti sujuu! Ehkä meille jossain vaiheessa muuttaa DSW:n sijaan RAR. Nyt mun pitää ainoastaan keksiä, mihin sen laittaisi. Jatkan pohdintoja!

Kiirettä on pitänyt. Töissä alkoi eilen labrakurssi, jota joudun itsekin ohjaamaan, ja tottahan toki siinä käytettävä laitteisto on viimeisen parin viikon aikana hajonnut lähes jokaisella tavalla. Hoffnung stirbt zuletzt, sanoo saksalainen, joten jokaisen korjausoperaation jälkeen rakentelin toiveikkaana uusia valoja aatellen että no nyt varmaan tällä kertaa! Ja ei. Perinteisesti ja kuin ihmeen kaupalla asiat saatiin juurikin perjantaina iltapäivällä noin kello viisi toimintakuntoon (mitä ihmiskunnalle tapahtuisikaan ilman viime tippaa?), joten viikonlopun ajan pystyin sentään huoahtamaan ja pysyttelemään kohtuullisen toiveikkaana. 

Jatkuva labrassa kikkailu ja (mihin ei tosin sinänsä paljoa tarvita) huomattavasti virallista sopimustani pidemmät päivät on saanut kypsäksi siten, etten oo töiden jälkeen jaksanut yhtään tuijottaa koneen ruutua. Oon myös mennyt (ja ihme kyllä saanut Renénkin menemään, ruksia seinään) nukkumaan poikkeuksetta viimeistään kymmeneltä, joskus jo vaille yhdeksän huhhelihuu. Osasyyllinen lienee tää yhtäkkiä ja yllätyksenä ja etenkin pyytämättä tullut loppusyksy, jota en pidä juuri minään. Yöunet ei tunnu riittävän millään, vaan oon iltaisin aina aivan tööt.

Lieneekö syksyn vai minkä syytä, mutta mielikin on ollut vähän maassa. Välillä mitättömänkin pienet vastoinkäymiset tai tyhmyydet, joita normaalisti en varmaan ees noteeraisi, on saanut mut säännöllisesti lähes kriisin partaalle. Töistäkin oon ottanut ihan liikaa paineita, blöh. Ensimmäisenä mieleen tulleena aseena möhinöitä vastaan oon alkanut suunnitella kirkasvaloherätyskellon hankkimista. Suomessa ollessani mulla oli kirkasvalolamppu, joka osoittautui aivan mahtavaksi mielialankohottajaksi. Täällä musta tuntuu että kirkasvalopuheilleni lähinnä hymyillään vinosti, mutta ehkä suomalaiselle on selvempää miten paljon pimeys/harmaus vaikuttaa tunnelmiin ja yleiseen huvitukseen. Nyt meillä ei oikein oo kirkasvalolampulle paikkaa enkä myöskään istu aamuisin yhdessä paikassa vaadittavaa puolta tuntia, joten järkeilin että herätyskellohan ois hyvä. Jos ja toivottavasti kun saadaan hankinta tehtyä, raportoin auttoiko vaiko eikö.

Paikallista sairaanhoitojärjestelmää en voi kyllä tähänastisteni kokemusten perusteella kuin kehua. Täällä on käytössä sairaskassajärjestelmä (josta kerron sen mitä siitä tiedän, köh). Jokaisella on siis oltava jonkinlainen sairaskassa. On olemassa julkisia ja yksityisiä versioita aiheesta, ja on arvattavissa että yksityiset on olosuhteista riippuen kalliimpia. Lisäksi niiden asiakkaana saa usein parempaa palvelua, ja on olemassa lääkäreitä jotka ottavat vastaan pelkkiä yksityiskassapotilaita. Jonkinlainen luokkajakosysteemi täällä siis on voimassa, eli täydellinen tämäkään järjestelmä ei toki ole. Julkiseen ja yksityiseen sairaskassaan kuulumisesta on hämäriä ammattiin liittyviä sääntöjä, joista en ole niinkään perillä. Tiedän vaan että professorien on pakko ottaa yksityinen sairasvakuutus, älkää ihmeessä kysykö miksi. 

Homma on täällä hoidettu sillä lailla, että on olemassa erikoislääkäreitä ja omalääkäreitä (Hausarzt). Huomatessani vaivan voin marssia suoraan tarvittavalle erikoislääkärille ilman kierrosta kenenkään muun kautta. Lääkäreitä tuntuu olevan vähän joka nurkalla, koska suurten lääkäriasemien sijaan lääkäreillä on usein joko oma tai kollegan kanssa jaettu vastaanotto. Melko suurella todennäköisyydellä siis aivan kotinurkilta löytyy useitakin vaihtoehtoja, ellei nyt joku aivan erikoinen erikoislääkäri ole kyseessä. 

Sairaskassoissa on se huippujuttu, että ne korvaavat ties mitä. Neljännesvuosittain pitää maksaa kymppi, minkä jälkeen voi käydä niillä erikoislääkäreillä miten huvittaa. Myös reseptilääkkeet on korvattu, niistä maksetaan myös vain kymppi per lääke. Mun kohdalla tää on huippujuttu, kert pahimmillaan tartten kuukaudessa kaksi pakettia arvoltaan 163 sekä 146 euroa. Musta 20 euroa on näistä ihan käypä hinta :) Korvattavien asioiden listalle kuuluu myös ties minkä kaikkien syöpien ennaltaehkäisytarkastukset, hepatiittirokotukset riskiryhmäulkomaihin matkustettaessa ja mitä näitä nyt on. 

Mua tähän mennessä kevyesti eniten ärsyttänyt yksityiskohta on ihan äärettömän pitkät odotusajat. Joulukuisessa ensikosketuksessa paikalliseen sairaanhoitosysteemiin olin hätätapauspotilas, joten pääsin aina heti käsittelyyn. Tervehtymiseni jälkeen ensimmäisen kontrollikäynnin koittaessa oletin, että oon vuorossa noin suunnilleen tasan sillä kellonlyömällä, jolla nimeni seisoo ajanvarauskirjassa. No väärin! Vakkarilääkärilläni (jonka kanssa kontrollit hoituu nykyään luojan kiitos enimmäkseen puhelimitse) aika normi odotusaika on tunti. Pohjat tapahtui tossa elokuussa yhtenä aamuna, jolloin mulla oli aika heti aseman virallisesti auetessa. Virheellisesti oletin olevani ees tällöin suunnilleen heti vuorossa. Väärin taas! Istuin odotushuoneessa juurikin puolitoista tuntia. Tää pistää edelleen hiukan kiehumaan välissä, vaikka oon jo totutellut. Nyt ymmärrän sentään jo pyytää ajat aina mieluiten mahdollisimman myöhään, jotta puolta työpäivää ei tartte kuluttaa odotushuoneessa lehtiä lueskellen.

Suomesta hyvin runsaasti poiketen täällä on toi hammaslääkärissäkäyntitiheys myös aika kohtuullinen. Sairaskassa korvaa tarkastuksen kahdesti vuodessa, ja kerran vuodessa on myös pystyttävä todistamaan käyneensä, jos isomman hammasvahingon sattuessa haluaa korvausta. Sain taannoin vihdoin varattua tänne ajan ja vaapuin tänään tohon ihan meidän lähelle hiukan jännittäen, mitä noin neljän tai viiden vuoden hammaslääkäritauon jälkeen mahtaakaan suusta löytyä. Vaan eipä ollut pelkoon syytä! Hammaslääkäri ja myös vastaanottohenkilö olivat tosi mukavia, reikiä ei löytynyt (pikaisen paikallisröntgenöinninkään jälkeen) ja sain vielä valita mieluisen hampaankiillotusmöhnän maun. Valkkasin omenan! Lisäksi on erikseen mainittava että en joutunut jonottamaan minuuttiakaan, ruksi seinään. Puolen vuoden päästä uudestaan jotta hamput säilyvät kunnossa. Nyt kelpaa taas pureskella korvapuustia :)

Askartelin tässä ekat OLEDit ihan yksin ja itte, vaikkakaan aivan kommelluksitta ei selvitty. Silläkin uhalla että osa lukijoista nukahtaa, ajattelin ihan pikkusen valottaa prosessia (koska muuten  tohelluksien selitys ei onnistu). 

Ensinnäkin mainittakoon, että OLED tarkoittaa orgaanista LED-valoa, eli eri materiaaleista valmistettua kuin ne normit. Niitä askarrellaan labrassa. Yhdellä kerralla valmistettavana on yleensä neljä substraattia eli ehkä millin paksuista ja jotain sentti kertaa puoltoista -kokoista lasilevyä, joiden päälle sitten ne myöhemmin toivottavasti loistetta aiheuttavat kerrokset lisätään erinäisin keinoin. Ite valoja saadaan tälleen aikaan yhteensä kuusitoista. Aika monet käytetyistä materiaaleista ei tykkää yhtään hapesta eikä paljon mistään muustakaan, joten niitä ei sitten valmisteta ihan vaan työpöydällä. Siispä suuri osa askartelusta tapahtuu miellyttävässä glovebox-nimisessä, öh, hanskalaatikossa, josta etsin oikke havainnollistavan kuvan.

Voin kertoa että noiden hanskojen kanssa ei oo mitenkään erityisen miellyttävä työskennellä. Mun normaali koko lienee 7,5, ja noissa on sitten vielä ihan reippaasti kasvunvaraa. Kaikki on siis tuhannesti kömpelömpää kuin äkkiseltään tulisi kuviteltua. Mun askartelemissa valoversioissa loistetta tuova materiaali oli liuosmuodossa, joten sitä piti noutaa tarvittava määrä sairaaloistakin tutulla ruiskulla. Niissä neula on suojassa semmosessa muovitupessa, joka on mun mielestä vähän turhankin tiukasti kiinni systeemissä. Nimittäin oli toki arvattavissa, että nyhtäessäni neulaa tupesta en ainoastaan saanut sitä lopulta ulos vaan myös noiden mustien jättiläiskäsineiden läpi kohtuusyvälle sormeeni. Lopputulos: hanska rikki, sormi rikki, bonuksena kohtuullinen määrä verta. Onnekseni en ollut kuitenkaan ehtinyt ennen sormeen työntämistä käyttää neulaa missään epäilyttävässä liuoksessa, joten ei tarvii pelätä että alkaisin ite loistaa menemään.

Ei nyt tullut siis aivan ihanteellista alkua systeemeille, mutta putsailun, laastaroinnin (työtapaturmavihkoon kirjattiin: pisto-onnettomuus, toimenpiteet: yksi laastari) ja hanskan teippailun jälkeen hommat jatkui jopa vailla ongelmia. Lopputuloksena sain kuin sainkin aikaan kuusitoista oikein kirkkaan keltaisesti loistavaa valoa. Kuulin myös sisäpiirin vinkin hyvästä ruiskunkäyttötekniikasta, joten saattaa hyvinkin olla että ens valoista selvitään ilman uutta työtapaturmamerkintää.

Keskiviikkona oli kaksikin väitöstilaisuutta. Ensin aamulla estradilla oli uuden ryhmäni tuorein valmistuja, minkä jälkeen iltapäivällä vuorossa oli toinen mua dipan aikana ohjanneista jatko-opiskelijoista. Jostain ihmeen syystä en koko TTY-urani aikana saanut käytyä katsastamassa yhtäkään väitöstilaisuutta, vaikka niihin on vapaa pääsy. En siis pysty sanomaan, onko tilaisuus Suomessa myös samanmoinen.

Täällä väittelevä henkilö pitää ensin tarkalleen puolen tunnin (aikaa kytätään minuutilleen eikä yli parane mennä) esitelmän väitöskirjansa sisällöstä - tai yleensä vain osasta siitä, kert kaikki ei millään mahdu aikarajaan. Tilaisuudessa on paikalla neljä vastaväittäjää: oma proffa, työn toinen arvostelija sekä kaksi muuta. Näillä kaikilla on vartti aikaa kysyä erinäisiä kysymyksiä esitelmästä tai sitten jostain muusta mieleen juolahtaneesta asiasta. Tällä kertaa molemmissa kokeissa oli yhtä proffaa lukuunottamatta samat vastaväittelijät. Muiden kysymykset oli aika kilttejä, mutta musta paikalla ollut kemian proffa kysyi vähän inhottavia. Kuulemma asia on yleensä ihan päinvastoin, joten ehkä päivä ei vaan ollut otollinen. Suurin osa koetta kuuntelevista jatko-opiskelijoista kirjoittaa kysymykset ylös, jotta tulisi joku haju mitä kukin proffa mielellään kyselee, ja mitä itekin ois syytä tietää.

Mun oli välillä vähän vaikea ymmärtää kysymyksiä. Syitä lienee monia. Ensinnäkin saksani ei suinkaan ole täydellistä, ja toisekseen välillä en ihan vaan oo vielä ihan kysymykseen vastaamiseen tai ees sen ymmärtämiseen vaadittavalla tasolla. Usein kysymykset ei myöskään olleet mitenkään selkeitä "kysyn nyt sinulta: mikä on tämä asia?" -henkisiä settejä, vaan sijoittuivat johonkin proffan yksinpuhelun sekä kaikkien päällekkäin mölisemisen keskelle. Muutaman kerran tajusin vasta vastauksen keskellä, mitä olikaan siis kysytty. Hmh. Jos oletetaan että pääsen joskus ite väitöstilaisuuteen asti, haluun sen englanniksi. 

Yhteensä tunnin mittaisen kuulustelun jälkeen kaikki komennetaan ulos salista, minkä jälkeen proffat keskustelevat lyhyesti ja päättävät väitöksen arvosanan. Tän jälkeen päivänsankari noudettaan paikalle kuulemaan tuomionsa, minkä jälkeen tuore tohtori saapuu vastaväittäjiensä saattelemana ulos ja yleisö puhkeaa aplodeihin. Täällä on tapana, että väitelleen ryhmä askartelee tohtorihatun, johon väkerretään kaikkia jatko-opiskelu-uran aikaisia just tälle henkilölle tyypillisiä juttuja. Hyviä esimerkkejä vois olla joku legendaarinen labrassa hajoitettu asia, muu nolo tapaus, joku itse väikkäriin liittyvä juttu ja niin edelleen. Hattu ojennetaan väitelleelle juhlallisesti, ja se päässä pitää seisoa onnittelujen ajan hoho. 

Onnittelujen jälkeen tarjolla on skumppaa ja jotain pientä naposteltavaa tai kakkua. Useimmiten illalla on vielä suurempi juhla. Keskiviikkona molemmat tohtorit olivat yhdistäneet voimansa, ja illalla grillailtiin. Tässä mun uudessa ryhmässä on vielä perinteenä erityisen pähee tohtorikärry, jonka sisällä on tuoli, johon tuore tohtori istutetaan. Kärry on koristeltu aurinkovarjolla ja siihen ripustetuilla ilmapalloilla. Väitellyt kärrätään onnittelujen ja skumpan jälkeen kahvilaan, jossa tehtävänä on tarjota ryhmälle ja muille kavereille kahvit. Hauskoja nämä väitöstilaisuuspäivät.

Kävin tänään tuttuun tapaan ruokaostoksilla luomukauppa Alnaturassa. Elintarvikkeiden lisäksi siellä on runsas valikoima luonnonkosmetiikkaa. Kert naamarasva on ihan täysin pyytämättä ja yllätyksenä mennyt lähes loppumaan, tartten uuden. Eka meinasin että no löydän kyllä itekin, mutta sitten vaihtoehtoja oli niin paljon että päätin kuitenkin kääntyä myyjän puoleen. Sainkin heti suosituksen, eikä kukkaroa tarvinnut ees vielä rasittaa, sillä käteeni tyrkättiin kiitettävän kokoinen pino näytepaketteja. Mukavaa palvelua. 

Samalla sain myös kasan saman sarjan lievästi itseruskettavan kasvovoiteen näytteitä. Myyjä ilmoitti, että "annan sulle nyt näitäkin, niin voit vähän ees ruskettua". Uudet sanat, vanha virsi. Tähän asti lähes jokainen kuviteltava taho vuokraemäntään asti on tiedustellut, mahdanko olla kipeä kun oon niin kalpea. Sain olla rauhassa näiltä uteluilta ainoastaan heinä- ja elokuun, jolloin en aurinkorasvani mahtavasta suojakertoimesta huolimatta onnistunut välttymään rusketukselta. Kommentit ihon valkoisuudesta on teoriassa ihan harmittomia, mutta kun niitä kuulee joka suunnalta, ärsytysmittari alkaa taas värähdellä. Ja mikä on tää oletus, että kaikki haluais olla ruskeita? Yliruskeus on kyllä huomattavasti tympeemmän näköistä kuin mun luonnollinen kalpeus, anteeksi vaan. Ottakaa te aurinkoa rauhassa jos haluatte, ja itseruskettavatkin on sallittuja (ja oikeestaan myös fiksumpia kuin auringossa pönöttäminen), mutta kalpeuskin sallittakoon, saakeli. Täytyyhän nyt jostain näkyä että tuun Kaukaa Pohjoisesta!

Eilen olin Ellan kanssa Frankfurtissa DSW-tutustumisretkellä. Ei käyty kuin yhdessä kaupassa, mikä ei tarkoita että oltaisiin selvitty hommasta nopeasti. Kohteeksi valikoitui Ikarus, kolmikerroksinen sisustustavaratalo. Siellä oli kaikkee! Koeistuttiin tuoleja antaumuksella, ja mukavahan tuo himoitsemani yksilö oli, ei siitä pääse mihinkään. Ikaruksen palvelua ei voi kuin kehua: tarjoavat jopa mahdollisuuden ottaa tuoli muutamaksi päiväksi kotiin kokeiluun, ettei tulisi tehtyä virheostosta! Saattaa olla, että tehdäänkin niin Renén saavuttua kotiin ja haettua jossain vaiheessa auton. Tuolin istumakorkeus on muutaman sentin normaalia matalampi, joten ois hyvä varmistaa ettei tule pöydälleylettymisongelmia. Mikäli kaikki on kunnossa, ostan kyllä tuolin makuuhuonetta kaunistamaan. On se niin nätti! Selkänojakin joustaa kivasti, mikä lisää mukavuutta entisestään. Oon melko luottavainen että toinen puolisko ei tyrmää ostosuunnitelmaani.

Ihan tyhjin käsin en tietenkään päässyt lähtemään kaupasta. Mukaan tarttuivat meidän kotiin ja syksyyn täydellisesti sopiva Linumin tyynynpäällinen ja pari keittiöpyyhettä, maailman ehkä somimmat suola- ja pippurisirottimet ja yksi kirja. Kuvia ei nyt oo, koska kamera on Renén tapaan matkustanut Italiaan. Kirjasta voin kuitenkin kertoa hiukan: Titteli on Green Living ja kirjoittaja ympäristöaspekteihin erikoistunut arkkitehti Oliver Heath. Yleensä en juurikaan innostu sisustuskirjoista, koska niissä on huomattavan vähän sisältöä enkä keksi juurikaan syitä, miksi haluaisin selata ne läpi useammin kuin kerran. Tässä kuitenkin tuntui olevan asiaa vaikka muille jakaa, kuvat oli omanhenkisiä ja teema on kiinnostava. Odotan siis jännityksellä lukukokemusta.

Yksi asia pysäytti meidät molemmat, vaikkei kumpikaan raaskinut sitä lopulta ostaa. Nimittäin froteesta tehty pehmoleluelefantti! Onko moisen ostaminen sallittua jos taloudessa ei ole lapsia, ja jos ei, onko elefanttihimo riittävä syy niiden pikaiseen hankkimiseen? Kattokaa nyt! Noita voi myös tilata haluamastaan froteesta suoraan valmistajalta. Haluan!

Eilisilta osoittautui vallan mainioksi. Fiilistelyvierailulla olevan pariskunnan lisäksi syömässä oli myös täällä kanssa vaihdossa ollut ja sille tielle jäänyt eteläafrikkalais-turkkilainen pariskunta. Olin kyllä tietoinen siitä, että molemmat jäivät tänne, mutta koska ei vaihtovuonnakaan niin hirveesti oltu samoissa porukoissa, ei tullut otettua yhteyttä tultuani takaisin. Eilen kävi mielessä muutamaankin otteeseen että moinen oli ollut ihan turhaa. Oli tosi kiva jutella pitkästä aikaa ja aiheetkin vaihteli niitä näitä -löpinöistä vähän vakavampiinkin juttuihin. Myös hääsuunnitelmia kuultiin molempien parien taholta, mikä oli tosi mukavaa. 

Kävi ilmi että tämä vaihtovuoden alussa toisensa löytänyt pariskunta asuu jopa ihan meidän nurkilla. Sain kuulla muutamaankin otteeseen lempeitä nuhteluita siitä, etten oo ilmoittanut olevani kaupungissa. Kuulemma ei tarttis olla näin ujo. On ehkä myönnettävä että mun sosiaaliset rajoitukset menee joskus hiukan naurettavuuksiin. Vaihdettiin puhelinnumeroita ja sovittiin treffeistä kunhan tässä nyt ehditään. Kutsuivat jo tänään sipulipiirakka-Federweißer-iltaan jonkun kaverinsa luo, mutta jouduin skippaamaan koska kävin kahden työkaveritytön kanssa iltapäiväleffassa (en erityisemmin kehota ketään katsomaan Eat Pray Lovea, ilmankin pärjää) enkä halunnut siitä enää suoraan rynnätä johonkin kerta kunnon unet on päivän prioriteettilistani ykkösenä. Tiivistelmänä sanottakoon siis, että illallinen oli loistojuttu. Olin niin hyvällä tuulella kotiin tullessani, että edes pyykit eivät juurikaan aiheuttaneet kirosanoja. 

Tänään muistin taas miksi syksy on mun lempivuodenaika. Leffa loppui puoli kahdeksalta, jolloin oli jo hämärää. Päivän aikana oli sadellut (mikä ei yleensä kuulu lemppariasioihini, huomio), mutta jossain välissä sää oli parantunut siten, että jäljellä oli vaan osittain märkä, valoissa kivasti kiiltelevä asfaltti. Syysilloissa on ihan omanlaisensa fiilis, joka sopii sielunmaisemaani. Ne on siis kuin luotuja pieneen möhinään, epämääräiseen haikeaan oloon tai lempimusiikin kuunteluun ja seinän tuijotukseen. Nää kaikki on paljon enemmän mun juttuja kuin kesäinen helle, jolloin on Pakko nauttia lämpimistä ilmoista ja olla pirtsakka ja ties mitä lie. Kesä on kyllä myös kiva, ei sillä, mutta syksy on sielunmaisemani vailla mitään kysymyksiä. Tämän kunniaksi avasin viinipullon vastoin tapojani yhden lasillisen takia, koska seinän tuijotus on hauskempaa punaviiniä maistellen. Hukutaan edelleen tuparilahjaviinipulloihin, joten niiden vähennys oli suorastaan suotavaa.

Sitten vielä työasioi: OLEDit valmistuivat tänään! Ei ehditty vielä sen kummemmin mittailemaan niitä, mutta tehtiin pikatsekkaus ja kyllä, ne kaikki loistaa! Suurin osa toki hiukan epätasaisesti, mutta muutama oli jopa oikein kauniin tasainen keltainen. Taisteluni sähköoppia vastaan sen sijaan ei edennyt mihinkään, mutta maanantai onkin tunnetusti juuri omiaan tähän tarkoitukseen.

Nyt suuntaan pikapikaa unille, kellokin on jo useita minuutteja yli nukkumaanmenoajan eli kymmenen! (26 ikävuoden rajapyykki toi ilmeisesti samalla mukanaan sfääreissä olevan unentarpeen. Asialle ei liene mitään tehtävissä) Huomenna edessä on sisustuskauppakierros Frankfurtissa, katsotaan miltä edelleen himoitsemani tuoli näyttää livenä! 

Tänään lähes rakensin töissä ensimmäisen OLEDini. Lähes, koska ei lainkaan yllättävästi, mutta sitäkin perinteisemmin puolet työvaiheista jäi suorittamatta syystä että yhden laitteen yksi mystinen osa oli rikki. Huomenna yritetään saada setit tehtyä loppuun, ehkä lopulta tuloksena on myös valoa ja loistetta! Mahikset ois 16 pieneen keltaiseen valoon, katotaan mikä on onnistumisprosentti. 

En ollut suunnitellut tälle illalle mitään sen kummempaa kuin ruokaostokset, mutta päivän aikana selvisi, että treffaan vaihtovuoden aikaista tuttua pariskuntaa, ovat pikaisella vierailulla kaupungissa. Mennään syömään Kartoffelhausiin eli perunataloon, josta saa ylläripylläri erinäisiä perunaruokia. Vinkeänä yksityiskohtana mainittakoon että käytiin siellä syömässä Renén kanssa joulukuussa päivänä, jona meistä tuli vähän myöhemmin pariskunta :) Tän jälkeen ollaan käyty erinäistenkin tyyppien kanssa maistelemassa perunaisia settejä. Nyt tosin annoksen löytäminen on hiukan haastavaa, koska maha hermostuu jos syön 1) rasvaa tai 2) liian paljon kerralla. Molemmat asiat lienee nääs kirjattu ravintolan reseptikokoelman kärkeen. Noh, katsotaan. Harkitsen uuniperunaa.

Päivän epic fail tapahtui aamusta. Olin olevinani niin pirun fiksu ja iskin pyykit koneeseen ajastimella. Tokihan ajastin menemään niinkin tehokkaasti, etten ehdi saada puhtaita asioita pois koneesta ennen kuin pitää jo olla keskustassa puhumassa englantia huoh. Koska pyykkien ripustaminen on ikkunoiden pesun ja kylppärin pölyjen pyyhkimisen jälkeen ehkä ykkössuosikkilempparikotityöni, ootan erityisen innolla asian parissa puuhastelua saapuessani rättiväsynä kotiin. Yngh. Just näitä tilanteita varten on tympeetä olla yksin kotona, kert ei voi nakittaa toista osapuolta hommaan!

Tänään on saatu hyviäkin uutisia. Keväällä valmistunut ja siitä lähtien töitä etsinyt kaverini on vihdoin löytänyt paikan! Juttu on erityisen iloinen koska tiedän tasan tarkkaan miten tympeetä on kökkiä päivät yksin kotona tyhjän panttina kuukausikaupalla. Siispä asian kunniaksi vielä neidille virtuaalinen kukkakimppu, ollos hyvä! Erityisen tarpeellinen jos täkäläinen kanssa-asukas kuuluu siihen ikävän yleiseen miesten heimoon, joka ei ymmärrä kukkien tuomisen tarpeellisuutta juhla- ja muissakin tilanteissa. Huomenna pitäis taas sataa, joten väriläiskä toimii kätevästi myös aseena harmautta vastaan. 

Elämä maistuu tänään taas aika eriltä kuin eilen. Olin töissä jo tasan kahdeksalta (hurraa hurraa hurraa), joten lähdinkin sieltä neljältä taisteltuani sitä ennen sähköoppia vastaan puolet päivästä. Lukiossa taisin kyllä vielä tietää (ymmärrys oli kaiketi sielläkin sit eri asia) mikä on potentiaalin, potentiaalienergian ja jännitteen ero... Aavistelen että tää ja pari muutakin asiaa ois tavallaan aika olennaista olla hallinnassa, jos ottaa huomioon että työskentelen Elektronische Materialeigenschaften - eli elektroniset (vaiko sähköiset? Ehkä opettelen joskus kääntämään tän suomeksi) materiaaliominaisuudet -nimisessä ryhmässä. 

Piristääkseni olotilaani vielä entisestään pari pykälää ja lisäksi tulevia kriisejä ennakoiden (voin sit aina palata tähän postaukseen) päätin koota pienen listan asioista, joilla pitäisi ainakin ideaalitapauksessa olla turhan märehdinnän lopettava vaikutus. Katotaan toimiiko:

Yksi suosikkiongelmistani on se, että on olemassa erinäisiä etenkin töihin liittyviä asioita, joista en tiedä mitään / joita en osaa. Esimerkkeinä nyt vaikka koko kiinteän olomuodon fysiikka, jo edellä mainittu sähköoppi, myös aika paljon kemiaa huolimatta opinnoistani, esitelmien pitäminen luontevasti ja mitä näitä nyt on. Nyt sattuu kuitenkin olemaan niin, että aloittelen (no oletan että näin myös käy eli että projektille löytyy jatkorahoitus) väikkäriä. Tää tarkoittaa ensinnäkin sitä, että mulla on 3-4 vuotta aikaa oppia työlle olennaiset jutut, ja toisekseen sitä, että en kyllä millään voi olla aivan tyhmä. Ylivoimaisesti suurin osa täällä tuntemistani ihmisistä on myös yliopistolta, joten kokonaiskuvani vääristyy helposti vähän. Jos saksalainen henkilö x on jo tehnyt väikkäriään 2,5 vuotta, lienee normaalia että pari juttua on paremmin hallussa kuin mulla? Lisäksi ois syytä muistaa, että väitöskirjan askarteleminen ei liene koko kansakunnan keskuudessa kaikista tyypillisin valinta.

Lisäksi oon opiskellut pääaineenani kemiaa ja sen lisäksi kaikkia ei lainkaan tarpeellisia ja mua ei lainkaan kiinnostavia juttuja. Täällä alana on materiaalioppi, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että nää on aika hyviä asiantuntijoita sekä fysiikassa, kemiassa että materiaalitieteessä. Dipan tein aiheesta, josta en tiennyt etukäteen oikein kauheesti mitään käytännössä enkä myöskään teoriassa. Siitä huolimatta selvisin aika kiitettävästi siten, että oisivat myös mielellään pitäneet mut siellä ryhmässä. Myös nykyinen professori oli sen verran vakuuttunut, että palkkasi mut, vaikka tiedossa on että kaikkee en vielä tiedä. Oon ehtinyt jo kiriä kyllä oikein kiitettävästi välimatkaa kiinni. 

Usein märehdin myös sitä, että ei salamana kymmeniä uusia sydänystäviä ja nää paikalliset on paljon suulaampia kuin mä möh mäh. No nythän on niin, että en sijaitse Suomessa vaan Saksassa, missä kielivalintana luonnollisesti on myös joku muu kuin äidinkieleni. Oon kuitenkin niinkin kielinero, että puhun päivät pitkät pelkkää saksaa siten, ettei sitä suuremmin tarvitse korjata (paitsi välillä teen hassuja virheitä, mutta ne on Renén mielestä vaan söpöjä). En oo kotimaassakaan mikään suurin vitsiniekka, joten lienee hyväksyttävää että oon sit täällä vieraalla kielellä myös vähän hiljaisemmasta päästä. Ruokalassa saan lisäksi erityisarmahduksen, koska siellä on niin mölyisää että ties mitä erikoishaasteita tulee. Näistä kieliongelmista huolimatta oon onnistunut löytämään parisuhteen, mikä on mulle ehdottomasti tärkein juttu, ja kavereitakin. Renén tai oikeestaan muidenkaan kanssa mulla ei myöskään koskaan oo ollut tunnetta, etten pysty sanomaan jotain mitä haluan tai että toinen ei ymmärtäisi mua kieliongelmien takia. Lisäksi voidaan huomauttaa, että luomani ystävyyssuhteet hoituu kaikki saksaksi (no ei lasketa Frankfurtin Ellaa, jonka kanssa puhun itsestäänselvästi suomea) ilman, että tilanne ois epätasa-arvoinen.

Tätä ongelmaa mulla ei oo viime aikona juuri ollutkaan, mutta uusien kielikriisien varalta: mun ei pitäis vaatia itseltäni täydellistä saksaa. Kyseessä ei ole mun äidinkieli. Lisäksi virheisiin hermostumisen sijaan multa kysytään tosi usein miksi mun saksa on niin hyvää. Paikalliset on iloisia ja yllättyneitä siitä, että ilman vuosikausien oleskelua maassa oon päässyt tälle tasolle. Aksenttikaan ei ole ollenkaan pahimmasta päästä.

Yleisen tyhmyys- ja alemmuudentunteen iskiessä (liittyy lähes aina töihin) voin huomauttaa itselleni, että teen tosiaan väitöskirjaa eli jatko-opiskelen, eli siis opin uutta, eli siis on luonnollista etten osaa kaikkea valmiiksi. Tämän kaiken hoidan lisäksi en suomeksi enkä englanniksi vaan saksaksi! Siispä kielitaitoni kattaa arkipäivän löpinöiden lisäksi myös tekniset ja tieteelliset asiat. Ei huono, moniko pystyy samaan?

Ihan erityismaininnan ansaitsee René. Juurettomuusmöhinöiden iskiessä voin muistuttaa itselleni asioiden olevan oikeastaan enemmän kuin hyvin: oon ollut täällä vasta reilun vuoden, ja siitä huolimatta voin rehellisesti sanoa, että mulla on täällä koti. Ensimmäinen yhteinen koti on ehkä ihanin koskaan näkemäni asunto (hetkinen, koskas itse kukin tulee kylään katsastamaan?), ja mulla on ollut täällä alusta alkaen ehdottoman hyvä ja kotoisa olo, tasapainoinen. Se on kuitenkin tärkeintä, ja tältä perustalta on hyvä lähteä rakentamaan elämää täällä. 

Tähän voidaan vielä lisätä että sen lisäksi että oon aika fiksu, oon myös kiva ja ihan symppis tyyppi! Valittujen henkilöiden seurassa oon hauskakin. Lisäksi mulla on hyvä musiikkimaku. Plus niin kauan kuin taloudesta löytyy Kaiku-suihkuverho, tiikeriteetä ja turkooseja Teema-mukeja, joista juoda sitä, asiat ei voi olla kovin huonosti. Mikä tässä nyt siis vielä on se ongelma?

Sama vanha virsi taas, nimittäin reissuleskiä tässä ollaan viikon verran. Tällä kertaa René lähti oikein ulkomaille, Italiassa on keskiviikosta sunnuntaihin sommer school eli esitelmöintiä aiheesta orgaaniset aurinkokennot, ja perään herra katsastaa vielä pikaisesti Rooman.

Aloitin möhinän jo eilen. Homma pohjustui töissä. Meidän neljän hengen toimistosta oli yksi henki paikalla, siispä aika hiljaista oli meno. Syömässä satuin istumaan reunimmaisena, ja koska ruokalassa eli Mensassa on aina kohtuullinen möly, oli vaikeaa kuulla mitä puhuttiin. Lisäksi aiheena sattui olemaan ens viikolla väittelevän työkaverin tohtorihatun askartelu (väittelevät saavat täällä aina ryhmässä tehdyn hatun, johon kiinnitetään kaikkia tuoreen tohtorin jatko-opiskeluaikaan liittyviä juttuja), joten keskusteluun osallistuminen oli myös aiheen puolesta haastavaa kert en ole ollut ryhmässä riittävän pitkään tietääkseni tyypistä hölkäsen pöläystä lukuunottamatta sitä, että se kehui mun korvapuusteja kovasti (pakastin onkin tyhjä, pitäis taas leipoa, mental note). 

Nyt vielä Steffi on käymässä kotona Washingtonissa, Steph jo heinäkuun lopulta lähtien Australiassa eikä Annen kanssa nykyään tehdä oikein yhtään mitään, kert sukset menivät ristiin tossa loppukeväästä eikä homma oo koskaan oikein palannut ennalleen. Oon siis pitkälti Renén ja sen kavereiden varassa. Nyt kun herrakin oli lähdössä viikoksi pois, masennuin että en saakeli varmaan puhu kenenkään kanssa lauantaista sisustuskauppareissua ja siellä koittavaa seuraa lukuunottamatta koko viikon aikana. Ei sillä että erityisemmin haluaisin välttämättä tehdä töiden jälkeen mitään, mutta olennaista onkin se, voisinko jos haluaisin.

René ehdotti erinäisiä juttuja, kuten että kysyisin töissä haluisko joku tehdä jotain tai tiedustelisin samaa sen kaveritytöiltä. No möh ja mäh. Ei nää hommat oo kuulkaa lainkaan niin yksinkertaisia kuin vois luulla! En ihan täysin ymmärrä miksi oon niin arka useimpien ihmisten seurassa, mutta siitä on ilmeisen vaikea päästä eroon vaikka miten ois ulkomailla, jossa vois teoriassa aloittaa puhtaalta pöydältä ja päättää ihan itse millaisen roolin haluaa ottaa. Pötypuhetta moinen.

Tänään sentään jo avasin suuni töissä useaan otteeseen ihan luontevasti löpisten, ja osa huoneseurastakin oli palannut. Kyllä mua silti taas tympii tää.

Eamesin klassikkotuoli DSW on esiintynyt viime aikoina ihan joka paikassa sisustuslehdistä netin blogeihin. Mua hiukan kiinnostaisi se valkoisena, ois niin kiva työpöydän tuolina makkarissa. Meidän nykyinen onkin sopivasti huono! Sisustus- ja muissakin asioissa mukavasti samalla aaltopituudella olevan Frankfurtissa sijaitsevan suomalaiskaverini mukaan tuoli on myös erittäin mukava, mikä ei oo ihan väheksyttävä ominaisuus. Sovittiinkin lauantaiksi sisustuskauppakierros Frankfurtissa :) Jos pääsisi vaikka koeistumaan! Joku noissa jaloissa kiehtoo kovasti. 

Yleisesti ottaen nää paikalliset on musta ihan mainioita veikkoja, mutta yksi asia mua suoraan sanottuna kyllä vituttaa. Oman vuoron odottaminen on nimittäin jäänyt vissiin jossain vaiheessa kertakaikkiaan opettamatta. Joudun kohtuullisen usein asioimaan apteekin kaltaisissa jonotusta vaativissa paikoissa, joissa on monta tiskiä. Kaikista paras vaihtoehto olisi tietenkin keksiä myös täällä jonotusnumerosysteemi, mutta kykenen vielä hyväksymään sen tosiasian, että se ei näytä levinneen tänne asti. Toisena, ei myöskään lainkaan huonona ideana näkisin yhden (1) jonon muodostamisen, jolloin Jürgeniä ennen paikalla ollut myös pääsisi Jürgeniä ennen tiskille. Vaan ei! 

Mua kertakaikkiaan KYRSII, että useimmiten erehdyn luulemaan paikalla olevan jonontapaisen koskevan vähintäänkin lähimpiä tiskejä, asetun jonon jatkoksi ja mun jälkeen paikalle tullut mummo/pappa/nuori/vanha asettuu ihan röyhkeesti juuri asioivan henkilön taakse odottamaan vuoroaan. Parhaimmassa tapauksessa nää eivät edes jaksa odottaa kärsivällisesti siinä yhdellä tiskillä, vaan vaeltelevat pitkin jonotusaluetta. Jos satut jostain ihmeen syystä pääsemään tiskille jotakuinkin omalla vuorollasi, tulee nämä vaeltelijat sitten olan taakse puuskuttamaan. Mulla ois siis useimmiten parempaakin tekemistä kuin seisoskella apteekissa/elektroniikkaliikkeessä/aivan missä tahansa odottamassa rahojeni menettämistä, ja vaikka ei oliskaan niin haluan silti hoitaa asian niin nopeasti ja sulavasti kuin mahdollista. Tämä kuitenkin edellyttäisi sitä, ettei mun tarttisi lähes joka kerta havaita saksalaisen katsovan oikeudekseen änkeä kaikkien muiden edelle. Perkele.

----

Uusi tietokoneeni saapui tänään. Siihen piti asentaa ihan itse kaikki Windowsista lähtien, mikä kuulosti ensikuulemalta tosi vaikeelta kääk. Käytännössä kävi kuitenkin ilmi, että kaikki tarvittavat hommat hoituivat kahdella cd-levyllä ehkä reippaassa tunnissa. Kaikkia ohjelmia en ehtinyt vielä asennella, joten Office, Origin ja kumppanit odottavat vuoroaan huomisaamuun. Kaikki sujuu oikein mallikkaasti ellei lasketa sitä, että maha on ollut pirullisen kipeä koko alkuviikon aina lounaasta lähtien. Vähempikin pistää ärsyttämään, ja sitten vielä siihen päälle nää jonotustaidottomat saksalaiset saakeli. Kävin kosto-ostoksilla luomumarketissa ja hankin kolmea erilaista mahaystävällistä yrttiteetä. Eka on kokeilussa, sisältää paljon kardemummaa eli jotain hyvää ainakin vaikkei nyt mahaa parantaisikaan.