Positiivareista, päivää!

----

Jaa ei mennyt läpi. Aloitetaan sitten vaihtoehtoisesti mainion Project Maman avulla:

Joku ääliö on keksinyt kutsua normaaliajaksi sitä, että viideltä tulee pimeää. Faijas oli normaali.

Aamen. Mua väsytti jo ennen kellojen siirtoa (Minne ne siirrettiin? Talviunille? Jos, niin mutkin ois voinut siirtää samalla) niin pirusti, eikä tämä iltapäivän vasta harkitessa alkuillaksi muuttumista saapuva pimeys auta asiaa. Työssäkäyvän herätessä on nyt jo enikeis pimeää, joten ne illat oisi voitu jättää valoisammiksi. Piste. Terveisin nimimerkki "kello tulee kahdeksan ja sinnittelen pysyäkseni hereillä, kuten tein myös kaksi tuntia sitten eli kuudelta".

Sitten toiseen asiaan. Olin keskiviikkona ja eilen lentokoneessa. Pohdiskelin siinä lennon aikana, etenkin laskeutumisen kestäessä ja kestäessä, miksi ihmeessä lentoemäntä tuntuu/tuntui (imperfekti lienee tässä kuitenkin todenmukaisempi) olevan joka toisen tytön suosikkiammatti? "Jos en olisi näin lyhyt, olisin ehdottomasti lentoemo" ja niin edelleen. Lentokoneessa istuminen on jo riittävän epämiellyttävää. Kiitin jälleen onneani siitä, että lennän vain sen reippaat kaksi tuntia: koneessa on meluisaa ja ne korvatulpat unohtuu kuitenkin joka kerta, huonolla tuurilla puoli matkaa vietetään täristen, ilma on kuiva ja muutenkin ällö ja laskeutuminen sattuu niin pirusti korviin, silmiin, hampaisiin ja ohimoihin. Ja kestää ikuisuuden. Yh.

On kyllä sanottava että Helsinki-Vantaa on ideaali lähtökenttä. Se on riittävän pieni, avara, valoisa ja kertakaikkisen kiva. Erityispisteet saavat uudet vessat: siellä lauloivat linnut ja iso koivumaisema aiheutti jopa seesteisen tunnelman. Jäin lähes valokuvaamaan näkyä kunnes kuitenkin poistuin vähin äänin. Lisäksi koppien ovet aukeavat ulospäin, mikä helpottaa huomattavasti itsensä änkemistä sisään lukuisten käsimatkatavaroiden kera. Toista on täällä: kaikki on harmaata ja ahdasta. Pisteet tässä ottelussa kotimaalle.

Yritetään kuitenkin lopettaa johonkin positiiviseen: koska talouden toinen osapuoli on tämän viikon poissa, käytin tilaisuutta hyväkseni ja askartelin uuniin tulemaan perisuomalaisen  makaronisalaatin. Kohta sitä saa!

Kun kerran mitään valmista ei ole, jatkan tässä keskeneräisten neulomusteni esittelyä. Huivin lisäksi toinen nopeaa valmistumista odotteleva asia on ranteenlämmitin (sivuhuomautuksena sanottakoon, että kärsin keltataudin sijaan keinovalosta). Parin tolle neuloisi helposti parissa illassa, ehkä oikein innostuessaan jopa yhdessä, mutta en millään saa jaettua jo valmiiksi olematonta keskittymiskykyäni tämän yksilön sekä reikäisen huivin välillä. Kämpän lämpötila vaan alkaa olla jo aika syksyinen (tsekkasin just että sisälämpötila on tällä hetkellä noin 18-19 astetta), joten tämä kuvassa komeileva ihanan lämmin asia kaipaisi kipeästi toveria. Toinen vaihtoehto olisi kääntää lämmitystä isommalle korvissa kilisevistä tililtä poistuvista euroista huolimatta, katsotaan kumpi voittaa ns. pitkässä juoksussa.

Tässä kävi nyt niin, että lennän ylihuomenna pikavisiitille Suomeen saattamaan vaarin viimeiseen leposijaansa. Vielä en oo ihan hirveesti parkunut, tämä lienee edessä torstain tilaisuudessa - nenäliinat tsek. Näin käytännön seikoista mua kiinnostaisi kovasti, voinko raahata bambuiset puikot niissä roikkuvine tekeleineen käsimatkatavaroissa koneeseen vai kohtaanko turvatarkastuksessa suoranaista kettuilua jos yritän. Puikkojen jäädessä kentälle ei paljon naurata, siksi arvon viitsisinkö ees yrittää. Jostain syystä en oo löytänyt asiasta oikein mitään infoa, jonka voisin tulostaa ja heilutella turvatarkastajien nenän edessä voitonriemuisena. Ehkä jatkan etsintöjä tai vaihtoehtoisesti tylsistyn lennon pari tuntia kuoliaaksi (paitsi kun syön ja ryystän kaiken kolan mitä lentoemoilta irtoaa) miettien ruumassa matkustavia sinisiä keskeneräisiä asioita.

Käsittämätöntä, just oli vielä elokuun loppu ja kohta tää lokakuukin on ohi! Jotain tekemistä asian kanssa lienee sillä, että vietin reippaat kolme viikkoa sairaana. Sängyssä makoilu vei sen verran voimia, että minimaaliset fyysiset koettelemukset kuten töihin polkeminen oli varsinkin aluksi hyvin rasittavia. Tiistaina alkaa kuitenkin taas syksyn jumppakausi, joten ehkä tästä vielä johonkin kuntoon päästään.

Salamavauhtia etenevät kuukaudet ovat tuoneet mukanaan myös pimeät aamut. Koska meillä on sarastevalo, valon puute ei ole kuitenkaan tänä vuonna harmittanut läheskään niin paljon kuin normaalisti. Vannon täysin valoterapian nimeen: vielä kun saisi kirkasvalolampun työpöydälle niin tilanne ois ideaali.

En tiedä johtuuko kuitenkin pimeydestä, jatkuvasti päällä olevasta tulehduksesta vai mistä, mutta energiatasoni vaikuttaa olevan tasan yhtä alhainen kuin viime talvenakin. Oon iltaisin ihan puhki: tänä perjantaina painuin sänkyyn hiukan ennen yhdeksää kun musta ei enää ollut mihinkään pystyasennossa. Luultavasti tästä syystä mua kiinnostavat lähinnä neljän seinän sisällä tapahtuvat, rauhalliset aktiveetit. Jos asian haluaa ilmaista muodikkaasti kuten menin otsikossa tekemään, oon ryhtynyt ihan kotoilijaksi. Siispä viime aikoina taloudessamme on havaittu pieniä, mielen sävyjä tummasta kirkkaaseen hivuttavia asioita.

Janosch-teet ovat ehdottomia möhinän iskiessä. Pikku karhu ja pikku tiikeri ovat molemmat saaneet oman nimikkoteensä. Tiikeriankka suosittelee teen sekaan paria inkivääriviipaletta ja lautaselle kaveriksi mokkapaloja, joita oonkin kuuliaisesti leiponut jo kahteen kertaan tällä viikolla.

Oon myös kunnostautunut neulomisessa sikäli perinteisesti, että puuhakorissa odottelee tällä hetkellä yksi kaveriaan odotteleva raitasukka, toisen käden ranteenlämmitin sekä tämä kuvassa komeileva, eilen leffan tahdissa aloittamani huivi. Jotenkin jännästi keskeneräisten töiden lopettaminen ei millään jaksa kiinnostaa niin paljon kuin uusien aloittaminen. Kielsin itseltäni lankakauppavisiitit ennen kuin jotain edistystä on tapahtunut, vaikkapa nyt ensin ton huivin muodossa.