Suurempi kysymys on työtuntien määrä töihin palaamisen jälkeen. Kerrottuani töissä raskaudesta kaikki olettivat suoraan minun palaavan osa-aikaisena. Se onkin Saksassa normi. Kaivelin tässä tilastoja, ja vuonna 2015 alle 3-vuotiaista lapsista oli ylipäänsä päivähoidossa vain 33 %. Vanhan Länsi-Saksan puolella 13 % alle 3-vuotiaista on hoidossa yli 7 tuntia päivässä. Koko Saksan osalta 21 % äideistä, joilla on vähintään yksi alle 15-vuotias lapsi, käy kokopäivätöissä. Isien kohdalla luku on 95 %.

Vahva, Itsenäinen Pohjoismainen Nainen sisälläni tietenkin hermostuu näistä lukemista. Niiden todenmukaisuuden huomaa meillä töissä: lähinnä miespuolisilla työntekijöillämme on aika paljon alle kouluikäisiä lapsia, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta äiti on jäänyt kokonaan kotiin tai palannut töihin osa-aikaisena. Automaattinen reaktioni onkin todeta, että ei, kyllä me jatkamme kahdenkin lapsen kanssa kuten tähänkin asti: molemmat vanhemmat käyvät kokopäivätöissä.


Käytännössä tämän toteuttaminen on kuitenkin hyvin haastavaa. Päiväkodit erotellaan alle ja yli kolmevuotiaiden tarhoihin, eikä 1- ja 5-vuotiaita lapsia saa mitenkään fyysisesti samaan rakennukseen hoitoon. En halua edes kuvitella haku- ja viemisrumbaa. Kokopäivähoitopaikkojen aukioloajat jättävät usein myös toivomisen varaa, ja hakeakseni pojan tarhasta ajoissa minun on nytkin lähdettävä töistä neljältä. Saksalaisessa työkulttuurissa se on hyvin aikaista.

Jos olen ihan rehellinen itselleni, minun on myös myönnettävä nykyisenkin arjen yhden lapsen kanssa olevan tosi raskasta. Miehen työkuvioiden takia olen neljänä päivänä viikossa yksin vastuussa kaikesta, ja se näkyy ylärajoilla olevan keskittymiskyvyn ja vapaa-ajan täydellisen puutteen lisäksi myös vähän alakuloisena tunnelmana. Uskon, että elämä tuntuisi huomattavasti kevyemmältä 80-prosenttista viikkoa tehdessä. Työt olisivat silloin vielä pääroolissa arkisin, mikä on minulle tärkeää, mutta elämä ei olisi niin tarkkaan aikataulutettua. Parasta olisi, jos vähentäisimme molemmat tunteja viidenneksen.

Puhuin asiasta varsin samassa elämäntilanteessa olevan ystäväni kanssa. Hän totesi olevansa naisena myös ärsyyntynyt, mutta päättäneensä myös välttää stressiin kuolemisen seuraavan viiden vuoden aikana. Luulen päätyväni samaan ratkaisuun jatkettuani keskusteluja itseni kanssa vielä muutaman kuukauden ajan. 

Olen Saksassa ollessani asunut aina Frankfurtin lähellä, joten tämä ei ollut ensimmäinen kerta kaupungissa. Viime kerrasta oli kuitenkin vierähtänyt varmaankin parisen vuotta, joten oli hauska käydä taas katsomassa, miltä tuo Mainhattaniksikin kutsuttu kaupunki näytti tänä lokakuisena viikonloppuna. Säät eivät varsinaisesti suosineet meitä, ja taivas oli varsin harmaa. Se ei kuitenkaan haitannut: pilvenpiirtäjien ja vanhempien rakennusten kontrasti on vaikuttava pilviselläkin säällä. Sunnuntaina kävimme lisäksi katselemassa maisemia Main-joelta käsin parin tunnin jokilaivaristeilyllä, jonka Frankfurtin turismitoimisto sponssasi. Se osoittautui odotettuakin kivemmaksi ohjelmanumeroksi - mikäs siinä oli istuessa uudessa, isoilla ikkunoilla varustetussa laivassa teemuki kourassa ja kakkulautanen edessä sillä aikaa, kun ulkona tihutti vettä vaakasuoraan.

Kevät ja alkukesä ovat aina olleet ne vuodenajat, jolloin olen onnellisin Saksassa asumisestani. Nyt aletaan lähestyä jo alkukesän loppua, mutta elämä tuntuu edelleen ihanan keveältä. Tänä vuonna tunne onkin aivan erityinen, sillä pääsemme ensimmäistä kertaa tutustumaan uuden asuinpaikkamme Pfalzin kuuluisien viinialueiden kirkkaanvihreään loistoon.

Näiltä viinitarhoilta tulee kuuluisia laatuviinejä, joihin olemmekin tutustuneet ahkerasti työnantajani viinikellarin tarjonnan avulla. En ole edelleenkään kyllästynyt riemuitsemaan siitä, että ihan lyhyen ajomatkan päässä on viinitarhoja!

Elämä Pfalzissa maistuu muutenkin hyvältä. Tämä alue tunnetaan joissain mainospuheissa myös Saksan Toskanana. En nyt tiedä tämän vertauksen tarpeellisuudesta tai paikkaansapitävyydestä, mutta onhan täällä ihanaa. Alue on Saksan aurinkoisimpia ja lämpimimpiä, maisemat ovat kauniit ja hyvä viini ja ruoka ihmisille tärkeää. Pfalzista ei juuri löydy suuria kaupunkeja, mutta nättejä pikkukyliä kyllä sitäkin enemmän. Me arvostamme - ja surfaamme säännöllisesti vai osin leikillämme kiinteistösivustoilla katsomassa talotarjontaa yhdestä erityisen ihastuttavasta pikkukylästä.

Vallitseva säätila. Kevät on vahvasti tulossa, ellei jopa täällä! Kokkailin juuri muina naisina keittössä partsin ovi apposen auki. Tästä ei ole kovinkaan pitkä matka siihen, että iltapäiväteet voi nauttia ulkona. Ja aurinko - se tekee ihmeitä!

Lähestyvä dedis. Myönnetään, väitöstilaisuuden saapuminen horisonttiin ei varsinaisesti tee elämästäni juuri nyt  hauskempaa: kalenterista pitää blokata kokonaisia päiviä valmistautumiseen. Mutta pian se on vihdoin ohi! Tiedossa on historiallisen kevytkenkäinen kesä - miltä mahtaakaan tuntua, kun mielessä ei kummittele yhtäkään keskeneräistä proggista!

Naismatemaatikot. Kävimme taannoisena lapsivapaana viikonloppuna elokuvissa. Hidden Figures kertoo kolmesta 60-luvulla NASA:lla työskennelleestä afroamerikkalaisesta matemaatikosta. Elokuvassa on kaikki kohdallaan: inspiroiva ja tärkeä tositarina ja raskaastakin aiheestaan huolimatta hyväntuulinen kerronta, ihanat 60-luvun vaatteet ja Pharrellin musiikki. Soundtrack pyörii taustalla nytkin. Matematiikkaa rakastavana insinöörinä oli selvää, että pitäisin elokuvasta. Käy katsomassa!

Vaihtelu arkeen. Olen ensi viikon ulkomaantyömatkalla etelämmässä. Ihanan piristävää! Erityispisteet ihan yksin matkustamiselle. Ei mukana raahattavaa matkalaukkumerta, rattaita ja turvaistuinta, eikä ketään huolehdittavaa! Ajattelin käydä ostamassa rautatieasemalta tai kentältä jonkun kirjan lukemiseksi. Ah! Ja hotellin aamiaisiakin on tiedossa!

Saksassa kaikki on kiinni sunnuntaisin. Aluksi se tuntui vieraalta ja ikävältä - missään ei näy ihmisiä, kaupunki on hiljainen ja kuollut. Ostosten suhteen ennakointi unohtui kerran tai toisenkin, ja sunnuntaina mietittiin, mitä ihmettä nyt sitten syötäisiin. 

Nykyään rakastan näitä päiviä. Elämä on arkisin niin tarkalleen aikataulutettua, että on ihanaa, että viikossa on yksi päivä, jona rentoutuminen on paitsi suotavaa myös lähes pakollista. Usein emme tee oikeastaan mitään erityistä. Säännöllisesti käy myös niin, että jo lauantai-iltana sohvalta löytyy töiden, aikataulujen ja rakkaidenkin ihmiskontaktien uuvuttama haamu, joka kertoo miehelleen haluavansa unta, vain unta. 

Niin tänäänkin sain jäädä nukkumaan poikien noustessa, ja tämä vannoutunut aamuihminen nousi lopulta sängystä kello yksitoista. Alkoi leppoisa päivä, jonka ainoat aktiviteetit olivat kuntosalikäynti ja puolivillainen kokkailu. Akut ovat nyt taas latautuneet, ja uusi viikko voi saapua. 

Tähän aikaan vuodesta jokaisessa saksalaisessa kylässä ja kaupungissa on vähintään yhdet joulumarkkinat, isommissa paikoissa useammat. Konsepti on seuraava: tarjolla on aina Glühweinia ja erinäistä syötävää (suuressa roolissa tietenkin makkarat). Parhailla markkinoilla käsityöläiset myyvät toinen toistaan kivempia tuotteita somissa kojuissa, kun taas joidenkin joulutorien tarjonta on enemmän siellä krääsälinjalla. Iltaisin tungos on niin mahdoton, että sen glühweinmukin kanssa kannattaa olla varovainen. 

Joulumarkkinat ovat yleensä auki koko adventtiajan joka päivä aamusta iltaan. Päivisin tilaa on enemmän ja kojujen tarjontaa on helpompi tutkia, mutta tunnelmallisimmillaan joulutorit ovat kyllä ehdottomasti iltaisin pimeän tultua. Silloin valot hehkuvat ja lumetonkin maisema tuntuu jouluiselta.

Nämä kuvat ovat Wiesbadenin joulumarkkinoilta, joilla olemme ottaneet tavaksi käydä joka vuosi paikallisten ystäviemme kanssa. Olen aika nirso joulutorien suhteen, mutta näissä on juuri oikeanlainen tunnelma. Kauniit valot, sijainti ihan kuvankauniin vanhankaupungin ytimessä jättiläismäisen kirkon juurella ja juuri oikeanlainen karuselli ovat vaivihkaa hiipineet myös tämän itseään joulumarkkinainhoajaksi luulleen henkilön sydämeen. Ensi vuonna taas uudestaan!

En lukeudu ihmisiin, jotka käyvät joka reissulla katsastamassa paikalliset kirkot, eikä suhteeni uskontoonkaan ole mitenkään päin intohimoinen. Sovittuamme blogitreffit Mainziin ehdotin kuitenkin, että kävisimme katsomassa yhtä kirkkoa. Aivan vanhankaupungin liepeillä olevassa St. Stephanissa on nimittäin jotain varsin erityistä: Marc Chagallin ikkunat. Ne ovat itse asiassa viimeiset, jotka Chagall suunnitteli elämänsä aikana.

Valon siivilöityminen ikkunoiden sinisen eri sävyjen läpi loi ihan omanlaisensa tunnelman. Olen aina pitänyt sinisestä. Se rauhoittaa ja palauttaa ihmisen tasapainoon. Kirkot ja kappelit taas ovat parhaimmillaan paikkoja, joihin hälinä ei ylety ja joissa tuntee voivansa levähtää uskosta tai sen puutteesta riippumatta. 

En siis ole kirkkoihminen, enkä missään nimessä luonnehtisi itseäni myöskään taideihmiseksi. Me insinöörit olemme joskus vähän tällaisia. Joistain jutuista kuitenkin tykkään, ja nämä ikkunat ovat yksi niistä. 

Emme muuttaneet kuin reilun viidenkymmenen kilometrin päähän, mutta tietyissä asioissa siirryimme ihan eri maailmaan. Yksi niistä on viini! Entinen asuinkaupunkimme ei ollut selkeästi viini- eikä kyllä myöskään olutaluetta juomakulttuurinsa puolesta. Nyt olemme sen sijaan täällä Pfalzissa ihan viinitarhojen lähellä, minkä kyllä huomaa. Yhtäkkiä ihmiset puhuvat viinistä muutenkin kuin tasolla "hae lähikaupasta joku pullo", ja paikallisia viinejä löytyy joka paikasta pilvin pimein. 

Työnantajallani on myös valtava viinikellari, joka on valittu Saksan parhaiden viinikauppojen joukoon. Tarjolla ei toki ole pelkästään paikallisia viinejä, vaan valikoima on laaja. Kellarissa on varsin mukavaa asioida myös ihmisenä, joka ei oikeastaan tiedä viineistä mitään. Palvelu on ystävällistä ja asiantuntevaa, ja olemmekin tähän mennessä saaneet poikkeuksetta erittäin maistuvia yksilöitä. Tässähän jopa lähes innostuu vähän perehtymäänkin aiheeseen! Tulevien vieraiden osalle onkin jo suunniteltu visiittejä lähistön viinikyliin.

Kävin tässä yhdessä päiväkodissa kuuntelemassa paikan esittelyn ja lisäämässä pojan jonotuslistalle. Tämä paikka oli kiva, mutta silti lähdin ärsyyntyneenä. 

Lähdetään siitä, että tarhassa (eikä siis vain tässä, vaan kyllä tämä tuntuu olevan täällä ihan yleinen systeemi) on kolme eri hoitoaikakonseptia: kokopäiväpaikka, osa-aikainen paikka ja ärsytykseni laukaisija, kahteen osaan jaettu osa-aikainen paikka. Lapsi siis tuodaan tarhaan aamulla, haetaan kotiin puoliltapäivin lounaalle ja päiväunille, jos niille on tarvetta, ja tuodaan takaisin kahdelta. Anteeksi mutta mitä helvettiä?

On  selvää, ettei tällainen aikataulu oikein mahdollista edes saksalaisittain varsin yleistä osa-aikatyötä. Kyseessä lieneekin kotiäideille tarkoitettu ratkaisu, jossa aamupäivän hoitojakson aikana voi tehdä rauhassa päivän ostokset ja valmistella aterian.

Ärsytykseni kasvoi, kun päiväkodin johtajatteren kaikista puheista paistoi läpi se, että äidit ilmeisesti käyvät töissä vain harrastuksekseen, jos sitäkään. Hän kertoi siitä, miten äidit tuovat lapset sitten tarhaan totuttelujaksolle (anteeksi, mutta eikö kukaan isä ole tehnyt sitä tähän mennessä?), ja kuittasi kysymykseni kokopäiväpaikkojen lukumäärästä sillä, että silloin keittiön pitäisi olla suurempi kun ruokittavia lapsia olisi enemmän (sama argumentti esitettiin myös sen jännittävän kahteen osaan jaetun hoitopäivän kohdalla), ja jokaiselle pitäisi varata patjakin nukkumista varten. Selvä.


Edellisen asuinkaupunkimme tarhan henkilökunta oli mielestäni ihan mahtavaa. He sanoivat haluavansa tukea perheitä ja helpottaa heidän arkeaan, eikä rivien välistä todellakaan tarvinnut lukea tällaisen olevan turhaa, kun äitihän sen talouden hoitaa joka tapauksessa. Lapsen saatuani olen alkanut arvostaa kotiäitejä aivan uudella tavalla; itsestäni ei todellakaan olisi siihen.

Kasvoin lapsesta nuoreksi ja myöhemmin myös aikuiseksi ilman, että olisin koskaan ajatellut, etten voisi tehdä jotain vain siksi, että olen tyttö/nainen. Unelmissani oli saada perhe, kouluttautua korkealle ja tehdä sen jälkeen mielenkiintoisia töitä, enkä todellakaan nähnyt näissä asioissa minkäänlaista ristiriitaa. Jos vähänkään seuraa saksalaisia medioita tai ihan vaan keskustelee muiden äitien kanssa, huomaa kyllä, että näkemykseni on useimmiten aika erikoinen. Onneksi kuitenkin kokopäiväpaikkojakin löytyy, kunhan etsii, eikä juuri kukaan ole tullut vielä suoraan päin naamaa kommentoimaan kyseenalaisesta vanhemmuudesta. 

Olen kuullut huhuja lähistön söpöistä viinitarhakylistä ja muista pikkukaupungeista. Niiden lisäksi myös täällä kotikulmilla käyskentely (totuuden nimissä emme ole juuri muualle ehtineetkään) tuntuu ihanan erilaiselta. Aivan kuin sitä pysyisi hieman virkeämpänä nyt, kun ei ole vielä ehtinyt uppoutua rutiineihin ja hukata silmäänsä kaikille yksityiskohdille. Tai sitten tämä kaikki uusi vain edesauttaa ylikierroksille joutumista: niin tai näin, en ole ehtinyt enkä myöskään malttanut istua sohvalla sitten kesäkuun alkupäivien.

Kaikesta kiireestä huolimatta uusi arkikin tuntuu jotenkin helpolta ja kepeältä. Ja miksipä ei tuntuisi, käynnissä on aivan hurmaavan lämmin ja aurinkoinen loppukesä. Yritin tässä miettiä, milloin olen viimeksi pukeutunut pitkiin housuihin - en muistanut. Välihuomautuksena tosin mainittakoon, että vähän viileämmätkin lämpötilat olisivat sinänsä ihan jees - helteille sopivien byrookelpoisten vaatteideni valikoima on nimittäin naurettava, ja koska olen vielä nykyään töissä täydet viisi päivää viikossa ensimmäisten kuukausien kolmen sijaan, pitää loppuviikosta ihan keskittyä miettimään, mitä ihmettä sitä pistäisi päälleen. Kymmenen astetta vähemmän ja ongelmani olisivat huomattavasti pienempiä!

Kuvat ovat todistusaineistoa siitä, että olemme me kyllä kaikesta kiireestä ja keskittymiskyvyttömyydestä huolimatta ehtineetkin johonkin. Muinoin kesken pahimman muuttokaaoksen (asunnossa ei keittiötä, ei kylppärin kaappeja, sängyssä ei pohjasäleikköä, joka paikassa laatikoita) sisko saapui kylään. Koska sää oli mitä mainioin, sattui olemaan syntymäpäiväni eikä meitä totuuden nimissä kiinnostanut viettää aikaa kylppärin lavuaarissa talouden kahta laatikoista kaivettua lasia tiskaillen, päätimme siirtyä jonnekin. Nyt olemme siis nähneet ainakin Speyerin, lähistöllä olevan söpön pikkukaupungin. Havaitsimme rennon meiningin, pastellinvärisen keskustan ja kivan ison puiston. Tästä on hyvä aloittaa tutustuminen uuteen seutukuntaan!

Muuttoomme liittyen olemme kuulleet otsikon kysymyksen muutamaankin otteeseen sekä muiden suusta että myös itseltämme. Olemme muuttamassa kaupunkiin nimeltään Ludwigshafen, Mannheimin ja Heidelbergin lähistölle. Sen maine ei totisesti ole kaikista parhaimpia: kaupunkia sanotaan susirumaksi, koska se tuhoutui toisessa maailmansodassa lähes täysin, eikä jälleenrakennukseen panostettu. Lisäksi huhutaan, että asukaskuntakin on osin kyseenalaista, eikä tiettyihin kaupunginosiin kannata suunnata.

Ludwigshafen tunnetaan parhaiten maailman suurimman kemian alan konsernin BASFin kotipaikkakuntana. Tämän takia mekin suuntaamme sinne: työnantajani on tuon jättiläisen tytäryhtiö. Päätimme, että puolentoista kilometrin työmatkani ja se, ettemme tarvitse toista autoa, on meille tärkeämpää kuin idyllisempi asuinpaikka jossain kaukana. Onneksemme löysimme todella kivan asunnon yhdeltä kaupungin selkeästi paremmista asuinalueista. Taaperon vanhempina totesimme myös rehellisesti, ettemme tee arki-iltaisin töiden jälkeen yhtään mitään muuta kuin hengaile kotona tai leikkipuistossa (oikein kiva miniversio löytyy kotitalon sisäpihalta), joten voimme saman tien asua siten, ettei minun tarvitse käyttää aikaa työmatkoihin etenkin, kun olen arkipäivät kuitenkin sekä täyspäiväisesti töissä että yksin pojan kanssa. Viikonloppuisin pääsee sitten vaikkapa ratikalla vartissa Rein-joen toiselle puolelle Mannheimiin tai hieman kauemmas Heidelbergiin. 

Tämä on meille nyt paras ja ehdottomasti järkevin ratkaisu, mutta kyllä välillä silti hieman hirvittää. Yritämme kuitenkin muuttaa avoimin mielin ja muodostaa mielipiteemme uudesta kotikaupungistamme itse. Muutamme nyt ensin Ludwigshafeniin ja seuraamme sieltä käsin, miten työkuviomme muovautuvat ja minne haluamme lopulta asettua pysyvämmin. 

Tyynynpäälliset ompelin joku aika sitten.

Kuten kaikki tietävät, saksalaiset ovat autokansaa. Tähän asti minulla ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta tarttua täällä rattiin: autoja tosiaan on liikenteessä huomattavasti Suomea enemmän, ja kolmikaistaiset autobaanat eivät ole ajatuksena varsinaisesti houkutelleet. Perheemme työnjako on siis ollut selvä: mies ajaa ja minä istun kyydissä.

No, asiat muuttuvat ja toukokuun alusta lähtien olen kaasutellut väliaikaisella kakkosautollamme viitisenkymmentä kilometriä töihin. Voin kertoa, ettei ajaminen tosiaan ole aivan sama juttu kuin Suomessa. Reittini kulkee useampaa motaria pitkin. Välillä kaistoja on kaksi, välillä kolme, mutten koskaan todellakaan ole ainoa liikenteessä olija. Tämä selittää myös kuvassa näkyvän kellonajan: jos töihin lähtee vähänkään myöhemmin, seisoo jossain vaiheessa takuuvarmasti ruuhkassa. Tämä on selkeä haittapuoli siinä, että työpaikallani on myös 40 000 muuta henkeä töissä (voitte kuvitella minkä kokoinen alue on kyseessä ja montako autoa sinne ajaa!). Tosin tilanne olisi toki suurelta osin sama, vaikka työnantaja olisikin pienempi. Työmatkaliikenteen piikkiaikoina varsin suuri osa koko Saksan moottoriteistä on varsin täynnä. Niin tapahtuu väistämättä tämän kokoisessa maassa. Asiaan on sopeuduttava, ja siksi olenkin kiitellyt kohtuullista aamuvirkeyttäni ja tätä valoisaa vuodenaikaa. Kyllä tätä tämän pari kuukautta jaksaa!

Käynnissä onkin yhtäkkiä viimeinen viikko tätä epämääräistä kellumista, jossa toisaalta aivan ylitäysi to do -lista kummittelee päässä myös iltaisin, kun pitäisi nukahtaa, mutta toisaalta taas päivät ovat varsin tyhjiä, kun ei tarvitse juuri koskaan olla juuri missään mihinkään tiettyyn aikaan. Kuten niin usein käy, oli rekrytointiprosessi pitkä ja mutkainen, mutta kun päätös on tehty, alkavatkin työt samantien. Maanantaina kurvaan siis autolla motarille kohti uusia haasteita!

Joudun onneksi kuluttamaan moottoritietä vaan pari kuukautta, minkä jälkeen pakkaamme kimpsumme ja kampsumme ja muutamme lähemmäs työpaikkaa. Muuttaminen onkin täällä Saksassa siitä jännittävää puuhaa, että asunnot vuokrataan usein ilman keittiötä. Näin on meidänkin tapauksessamme, talo on nimittäin juuri täysin saneerattu ja olemme ensimmäiset vuokralaiset remontin jälkeen. Kaiken muun hässäkän keskellä pitääkin siis yhtäkkiä pyöriä myös keittiökaupoilla. Etsimme jonkinlaista tasapainoa - vuokra-asuntoon ei viitsisi käyttää ihan älytöntä summaa rahaa, mutta keittiön olisi silti oltava toimiva ja kaunis. 

Pois muuttaessamme voimme joko myydä keittiön seuraaville vuokralaisille tai ottaa sen mukaamme. Kaikki riippuu luonnollisesti seuraavasta asunnosta: onko siellä jo keittiö, sopiiko vanha paikalle. Näitähän ei voi tietää etukäteen, joten haemme nyt jotain järkevän hintaista vaihtoehtoa. Olen alustavasti mieltynyt vetimettömiin, valkoisiin oviin, mutta katsotaan nyt. Kun ei ole koskaan uhrannut keittiön suunnittelulle ajatustakaan, tuntuu tämä kaikki vähän vaikealta. Aikataulu on luonnollisesti tiukka eli päätös tulisi tehdä mahdollisimman pikaisesti. Emme toki halua asua uudessa asunnossa viikkotolkulla ilman keittiötä.