Kuvaan tiivistyy niin monta asiaa. Päällimmäisenä tuon leveän hymyn selittää helpotus siitä, että monen vuoden urakka on vihdoin ohi. Väitöskirjan tekeminen on hyvin usein raskasta ja itsetunnolle käyvää, mutta siitä selvittiin! Itse väitöstilaisuus meni myös paremmin kuin osasin odottaakaan. Valmistauduin siihen hartaasti ja huolella, ja se kannatti. Ja suvereeni kun olen, hoidin koko tilaisuuden saksaksi! 

Yliopistolla pyöriessä ja kaveripiirin koostuessa suurelta osin samanlaisista taustoista ponnistavista ihmisistä unohtuu helposti, että väitöskirja tosiaan on jotain, mistä voi olla ihan aidosti ylpeä. Vaikka se olisikin ollut aina se itselle sopivin ja siten myös helpoin tie, ei se poista saavutuksen arvoa. Olen siis taputellut itseäni ahkerasti olalle ja yrittänyt vangita sitä tunnetta, joka tuon kuvassa hymyilevän naisen valtasi. 

Päässäni näkyy muuten tyypillinen saksalainen tohtorinhattu. Ryhmä askartelee sen väittelevälle ihan ehdasta kartongista, ja siihen asetellaan kaikkia päivänsankariin ja hänen väitöskirjaansa liittyviä juttuja. Ihana perinne, tykkään kovasti! Omassa hatussani arvostan eniten euroviisujen logoa, lukemattomia hampurilaisten hipsterikolapullojen korkkeja (ilman tuota ihmejuomaa väikkärini olisi tuskin valmistunut) ja väikkäriini sopivia, napinpainalluksesta syttyviä ja sitten hitaasti himmeneviä LED-valoja.

Nyt kelpaa siis olla rouva tohtori-insinööri! Nyt kun joku vielä vihdoin tarjoaisi niitä pähkinöitä!