Emme ole koskaan joulua kotona, koska lennämme joka vuosi Suomeen. Tästä johtuen joulukoristeiden määrä on säilynyt varsin maltillisena - kun kerran vietämme itse pyhät muualla, monien koristeiden hankkiminen ei ole tuntunut kannattavalta. 

Nyt lapsen kasvaessa aloimme miettiä, että meidän perheen oman joulun rakentaminen olisi kuitenkin tosi mukavaa, vaikka ne pyhät Suomessa vietetäänkin. Lanseerasimme siis uuden perinteen, adventtikuusen! Se ilmestyy asuntoon lauantaina ennen ensimmäistä adventtia ja koristellaan sitten adventtisunnuntain aamuna. Pojan riemua koristelun alkaessa olikin mainiota seurata. Kuten varmasti monissa muissakin lapsiperheissä, olivat alimmat oksat hänen vastuualuettaan.

Koristeet ovat suurelta osin peräisin anoppilasta, mies haki sieltä nimittäin kassillisen lapsuudestaan tuttuja puuhahmoja. Parasta on, että meilläkin on ollut kotona ihan samoja! Oksille pääsivät myös muutama vuosi sitten Iittalan joulunjälkeisalesta ostamani minimuumimukit, jotka sopivat oikein hyvin ulkosuomalaisen kuuseen. 

Emme muuttaneet kuin reilun viidenkymmenen kilometrin päähän, mutta tietyissä asioissa siirryimme ihan eri maailmaan. Yksi niistä on viini! Entinen asuinkaupunkimme ei ollut selkeästi viini- eikä kyllä myöskään olutaluetta juomakulttuurinsa puolesta. Nyt olemme sen sijaan täällä Pfalzissa ihan viinitarhojen lähellä, minkä kyllä huomaa. Yhtäkkiä ihmiset puhuvat viinistä muutenkin kuin tasolla "hae lähikaupasta joku pullo", ja paikallisia viinejä löytyy joka paikasta pilvin pimein. 

Työnantajallani on myös valtava viinikellari, joka on valittu Saksan parhaiden viinikauppojen joukoon. Tarjolla ei toki ole pelkästään paikallisia viinejä, vaan valikoima on laaja. Kellarissa on varsin mukavaa asioida myös ihmisenä, joka ei oikeastaan tiedä viineistä mitään. Palvelu on ystävällistä ja asiantuntevaa, ja olemmekin tähän mennessä saaneet poikkeuksetta erittäin maistuvia yksilöitä. Tässähän jopa lähes innostuu vähän perehtymäänkin aiheeseen! Tulevien vieraiden osalle onkin jo suunniteltu visiittejä lähistön viinikyliin.

Kävin tässä yhdessä päiväkodissa kuuntelemassa paikan esittelyn ja lisäämässä pojan jonotuslistalle. Tämä paikka oli kiva, mutta silti lähdin ärsyyntyneenä. 

Lähdetään siitä, että tarhassa (eikä siis vain tässä, vaan kyllä tämä tuntuu olevan täällä ihan yleinen systeemi) on kolme eri hoitoaikakonseptia: kokopäiväpaikka, osa-aikainen paikka ja ärsytykseni laukaisija, kahteen osaan jaettu osa-aikainen paikka. Lapsi siis tuodaan tarhaan aamulla, haetaan kotiin puoliltapäivin lounaalle ja päiväunille, jos niille on tarvetta, ja tuodaan takaisin kahdelta. Anteeksi mutta mitä helvettiä?

On  selvää, ettei tällainen aikataulu oikein mahdollista edes saksalaisittain varsin yleistä osa-aikatyötä. Kyseessä lieneekin kotiäideille tarkoitettu ratkaisu, jossa aamupäivän hoitojakson aikana voi tehdä rauhassa päivän ostokset ja valmistella aterian.

Ärsytykseni kasvoi, kun päiväkodin johtajatteren kaikista puheista paistoi läpi se, että äidit ilmeisesti käyvät töissä vain harrastuksekseen, jos sitäkään. Hän kertoi siitä, miten äidit tuovat lapset sitten tarhaan totuttelujaksolle (anteeksi, mutta eikö kukaan isä ole tehnyt sitä tähän mennessä?), ja kuittasi kysymykseni kokopäiväpaikkojen lukumäärästä sillä, että silloin keittiön pitäisi olla suurempi kun ruokittavia lapsia olisi enemmän (sama argumentti esitettiin myös sen jännittävän kahteen osaan jaetun hoitopäivän kohdalla), ja jokaiselle pitäisi varata patjakin nukkumista varten. Selvä.


Edellisen asuinkaupunkimme tarhan henkilökunta oli mielestäni ihan mahtavaa. He sanoivat haluavansa tukea perheitä ja helpottaa heidän arkeaan, eikä rivien välistä todellakaan tarvinnut lukea tällaisen olevan turhaa, kun äitihän sen talouden hoitaa joka tapauksessa. Lapsen saatuani olen alkanut arvostaa kotiäitejä aivan uudella tavalla; itsestäni ei todellakaan olisi siihen.

Kasvoin lapsesta nuoreksi ja myöhemmin myös aikuiseksi ilman, että olisin koskaan ajatellut, etten voisi tehdä jotain vain siksi, että olen tyttö/nainen. Unelmissani oli saada perhe, kouluttautua korkealle ja tehdä sen jälkeen mielenkiintoisia töitä, enkä todellakaan nähnyt näissä asioissa minkäänlaista ristiriitaa. Jos vähänkään seuraa saksalaisia medioita tai ihan vaan keskustelee muiden äitien kanssa, huomaa kyllä, että näkemykseni on useimmiten aika erikoinen. Onneksi kuitenkin kokopäiväpaikkojakin löytyy, kunhan etsii, eikä juuri kukaan ole tullut vielä suoraan päin naamaa kommentoimaan kyseenalaisesta vanhemmuudesta. 

Olen seurannut iloisena poikamme kasvamista pienestä kääröstä isommaksi lapseksi, jonka kanssa voi jo keskustella ja tehdä asioita. Rehellisesti sanottuna leikkiminen on mielestäni pidemmän päälle aika tylsää puuhaa, joten olen erityisen tyytyväinen siihen, että on muitakin molempia osapuolia tyydyttäviä tapoja viettää aikaa yhdessä.

Kokkaaminen taaperon kanssa raastaa hermoja useimmiten vielä liikaa - veitset ovat teräviä, kattilat kuumia ja lapsen sekoitusyritykset päätyvät väistämättä työtason, seinien ja lattian pyyhkimiseen. Leipominen on sen sijaan ihan mahtavaa! Aineksia voidaan kaataa yhdessä kulhoon, yleiskoneen pyörimistä on jännittävää katsella ja hiivataikinaa on helppo käsitellä myös pienillä käsillä. 

Yhteisten leivontatuokioiden mukavana sivuvaikutuksena on luonnollisesti se, että meillä tuoksuu nykyään usein sämpylöiltä, pullalta, pizzalta tai piirakalta. Emme valita! Toivon, että poika pitää keittiössä touhuamista niin luontevana, että jatkaa sitä mielellään myös isompana. 

Hetki sitten pähkäilimme vielä, hankkisimmeko olohuoneeseen verhot vai jättäisimmekö sen ilman. Muutamatkin ehdottivat valkoisia verhoja kompromissiksi, ja ei juuri minkäänlaisen harkinnan jälkeen päätimmekin kokeilla sellaisia. Ja mikä ero onkaan verhottoman ja verhollisen tilan välillä! Kaikuminen väheni luonnollisesti, ja olohuone näyttää kotoisammalta ja jotenkin valmiimmalta. Nyt kun näissä verhoasioissa on niinsanotusti pää avattu, aloin jo harkita jotain Marimekkoa (taloudessamme ei liene muita vaihtoehtoja) ainakin vierashuoneeseen. Katsotaan!

Verhot eivät suinkaan ole ainoa uusi asia olkkarissa. Nurkassa on uusi perheenjäsenemme, Fritz Hansenin ihana ihana ihana Ro-nojatuoli. Sen valokuvaaminen ilman ylivalotusta on jokseenkin mahdotonta, joten näillä mennään! Heittäydyimme tuolin suhteen vallan hurjiksi ja ostimme sen aivan ex tempore netistä ilman mitään koeistumisia, vertailuja tai juuri minkäänlaista harkintaa. Fritz Hansenilla sattui olemaan kampanja, jossa rahin sai tämän tummansinisen version kanssa kaupan päälle, joten värivalintaakaan ei tarvinnut juuri miettiä. 

Toimituspäivän koittaessa kyllä vähän jännitti: tuliko tehtyä ihan hutiostos, onkohan se edes mukava ja miten väri sopii tänne? Kaikki meni onneksi hyvin ja olemme salamahankintaamme varsin tyytyväisiä. Huh!

Tuolin vieressä kököttävä Marimekon kassi voi muuten tarkoittaa vain yhtä asiaa: olen varovasti aloitellut taas neulomista! Jos aktiivisuuteni pysyy samana, saatan saada tänä talvena toisen viime vuonna aloittamistani sukista jopa ihan valmiiksi asti.

Tätäkin olohuonettamme katsellessa tulee miettineeksi, miten paljon helpompaa rajallisissa tiloissa on, kun ei ole televisiota. Olisihan sellainen periaatteessa mukava olla, mutten taaskaan keksi, mihin se mahtuisi. Jatkanemme siis vielä televisiottomalla tiellä! Semilähitulevaisuuden hankintalistalla on sen sijaan toinen objektiivi kameraan, jotta saisin kuvattua hieman laajempia alueita kerrallaan ja tämäkin olkkari mahtuisi kuvaan paremmin. 

Taloudessamme juhlitaan suomalaista isänpäivää, vaikkei tuo isä suomalainen olekaan. Tänä vuonna otimme varaslähdön ja päätimme isänpäivän olevan tänään, ensi sunnuntai kun ei aikataulujensa puolesta oikein minkäänlaiseen juhlimiseen sovellu. 

Isänpäivän aamiaista ei tänä vuonna tarjoiltu sänkyyn, sillä tarjolla oli vohvelitacoja. Rapeaksi paistettujen vohveleiden sisällä oli kreikkalaisesta jogurtista, porkkanasoseesta, kanelista ja hunajasta sekoitettu täyte timjamilla maustettujen banaanien ja pähkinärouheen kaverina. Kuulostaa jännältä, maistuu varsin hyvältä! Ja vohvelit, nehän ovat aina hyvä idea.