Tätini tiedusteli meiltä ennen häitä, mitähän he voisivat antaa lahjaksi, kun mielellään valitsisivat jotain kahisevaa hieman pysyvämpää. Valinta osui samantien jo vuosikausien ajan haaveilulistallani keikkuneeseen Louis Poulsenin AJ-lattialamppuun, johon saimmekin lopulta sponssia kolmelta taholta. Lampun hankinta jäi meidän tehtäväksemme, ja jotenkin homma pääsi vähän venähtämään. Eilen se kuitenkin saapui ja kotiutui meille heti mainiosti. Moon niin iloinen!

Tänään kotiin tullessa rappusilla odotteli postipaketti Suomesta. Tiesin, että se sisältäisi meidän hääkuvat dvd:llä (nettigalleriassa ja koneella kuvat jo ovatkin, tässä tulivat hieman fyysisemmät versiot). Henkilökohtaisesti ilahdun kaikesta, mikä liittyy jotenkin meidän hääkuviin, joten avasin paketin samantien. Yllärinä siellä ei ollutkaan pelkkiä dvd-levyjä, vaan lisäksi muutakin:

Paketissa oli kuvat kahdella dvd:llä, ihana kiitoskortti sekä yksi ihanimmista potrettikuvistamme tulostettuna taidepaperille. Mitä asiakaspalvelua! En nyt osaa sanoa muuta kuin kiitos itsellenne, Johanna ja Jouni, kun kuvasitte häämme niin täydellisesti. Tämä pelasti sateisen, harmaan ja syksyisen päivän täysin. 

Ainakin täällä päin Saksaa joka kylässä ja kaupunginosassa on kerran vuodessa Kerb eli kyläjuhla (vai mitenköhän tuon nyt suomentaisi). En yleisesti jaksa oikein perustaa noista pippaloista, joten olen tutustunut lähemmin vain meidän oman kaupunginosan versioon aiheesta. Tänä viikonloppuna oli taas mainitun vuosittaisen häppeningin aika. Läheisen puutarhan hiekka-alueille on noussut erinäisiä huvipuistokojuja, pari viiniständiä sekä erinäisiä mahantäytteitä tarjoavia vaihtoehtoja. Eilen oli lisäksi perinteinen juhlakulkue, joka kulki torvet ja pasuunat soiden lähistön katuja pitkin. Itse kulkueen ajan sijaitsimme sisätiloissa, mutta kun kävimme illalla kävelyllä, muistuttivat katujen koristeet aiemmin päivällä tapahtuneesta. 

Kävellessämme pikaisesti itse juhla-alueen läpi tulin jokavuotiseen johtopäätökseen siitä, että pärjään oikeastaan ilmankin kyseisiä bileitä humppamusiikkeineen. Kiinnostuin huomattavasti enemmän puutarhan vielä varsin hyvässä hapessa olevista kukituksista sekä lähikadun kuplasta (tosin lisättäköön, että olisin kyllä ottanut itse juhla-alueeltakin pari kuvaa, jos toinen osapuoli ei olisi sanonut sen olevan aivan kertakaikkisen ennen- sekä asiaankuulumaton idea. Voitte siis kuvitella huvittelulaitteet mielessänne). Tänään illalla on vuorossa ilotulitus, sitä saatan kyllä katsella ikkunasta. Meidän olo- ja makuuhuoneen suuri ikkunarivistö osoittaa kätevästi juuri oikeaan suuntaan, ja täältä ylimmästä kerroksesta näkyykin pamaukset ihan mukavasti.

Olen aikeissa tilata hääkuvia lähiaikoina. Tämä aivan ihastuttavasti vanhemman ajan henkeä täynnä oleva kuva pääsee kehyksiin seinälle. Ei kai tässä voi kuin ihmetellä, miten sitä ollaankin osattu näyttää noinkin eleganteilta.

Johanna ja Jouni ovat tänään ottaneet kuvia myös meidän porukoista, oletettavasti muutamalla hevosella sekä maatilatunnelmalla höystettynä. Päätettiin antaa kuvaus etukäteisjoululahjaksi ja ainakin minä odotan lopputulosta jo innolla. Oikein harmittaa, ettei asuta Suomessa, muuten tuo ihana kaksikko saisi kuvata meitäkin ihan tostanoin vaan vaikka välillä hääpäivänä tai ihan muuten vaan. Ennen Hietasten löytämistä en olisi uskonut, miten ihania ja arvokkaita muistoja hyvät valokuvat ovat. Uskon vahvasti, että niistä maksettu hinta on pieni panostus siihen nähden, miten paljon iloa kuvista on joka kerta, kun albumin kaivaa hyllystä. 

Kuva Johanna Hietanen Photography.

Olkkarin taulukokoelma kasvoi yhdellä uudella tulokkaalla tässä muutama viikko sitten, kun kesällä Kööpenhaminasta ihanasta Corfixen-kaupasta ostamamme geometrinen teos löysi kehykset ja pääsi seinälle. Meidän ongelmana alkaa olla, että seinätila loppuu kesken. Niin paljon ihania tauluja, niin vähän tilaa!

Samalla teemalla jatkaen voisi myös huokaista: niin paljon ihania lankoja, niin vähän aikaansaamista. Tälläkin hetkellä tuo kirottu villapaita kummittelee vieressäni odottaen ensimmäisen hihansa valmistumista, mutta inspiraatio on kadoksissa. Toisaalta sitten taas tiedän, että jos en nyt saa tuota paitaa valmiiksi, se odottaa lankakorissa keskeneräisenä hamaan tulevaisuuteen asti. Kesällä Kerästä ostamani (langanostolakko on siis kyllä voimassa, mutta tämä oli tietty erikoistilanne, viikko mökillä eikä käsityöasioita mukana, tiedättehän te. Se, että olin häiden jälkeen aivan liian puhki koskeaksenikaan puikkoihin, on toinen juttu) ihana pinkki sukkalanka, oranssi kaulahuivilanka ja muut kaverit saavat siis huhuilla korista ihan miten haluavat, tässä on nyt muita prioriteettejä. 

Tuo toinen on taas aktivoitunut suomen opiskelunsa kanssa. Tämä ilahduttaa minua kovasti, koska itseopiskeluohjelman tekstit ovat ihan mahtavia. Viimeksi kuultua:

VIIDES OPPITUNTI: RAKKAUS

Atte: Mitä sinä teet?

Heidi: Pakkaan matkalaukkua. Loma on loppu, ja palaan kotiin Sveitsiin.

Atte: Voi. Rakastan sinua ja jään ihan yksin.

Heidi: Rakastat minua? Miksi suomalaiset rakastavat vain osaa?

Atte: Olet liian iso.

Emme kummatkaan ole oikein koskaan innostuneet perinteisistä vieraskirjoista. En koskaan keksi, mitä kirjoittaisin, eivätkä latteudet tyyliin "jättiläiskasa onnea hääpäivänänne ja valoisaa yhteistä tulevaisuutta" oikein inspiroi. Toinen puolisko taas käskee joka kerta kirjoittamaan jotain suomeksi, koska se on hauskaa (ja siis hänelle äärimmäisen helppo ratkaisu, kun ei tarvitse edes ymmärtää, sen kuin pistää nimensä alle). Kerran kirjoitin sitten lopulta korvapuustien reseptin kun tiesin, että pariskunta tykkää niistä.

Niin tai näin, meille oli siis tultava jotain muuta. Ystäväkirjojen ja muiden täytettävien asioiden suurena ystävänä halusin jotain vastaavaa ja päädyinkin askartelemaan lappuja, joihin vieraat saivat mm. kirjata ajatuksiaan päivästä, kertoa missä tapasivat meidät ensimmäistä kertaa ja antaa suosituksia parisuhteelle. Myös tilaa taiteelliselle ilmaisulle oli toki jätetty. Ajattelin, että laput saisi kivasti esille vanhassa salkussa tai vastaavassa, ja ulkoistin tehtävän kaasolle. Mallikkaasti hän hoitikin homman kotiin, on sanottava. 

Askartelin tekstit itse ja painatin laput hieman paksummalle paperille jossain geneerisessä painotalossa Helsingissä juurikin häitä edeltävänä päivänä. Kuten näkyy, versioita oli sekä suomeksi että saksaksi. Hauskasti huomasin vasta näitä hääkuvia katsellessani, että saksankielisten lappujen auf Deutsch -tekstistä puuttuu s-kirjain. Kaaso oli sanojensa mukaan oikein tarkastanut huolella, että teksti tuli oikein ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta jotenkin tuo veijari oli ilmeisesti kuitenkin jäänyt matkan varrelle. Eipä tuo menoa haitannut, ja saksalaiset tuntuivat löytäneet oikeat lomakkeet kaikesta huolimatta. 

Vieraskirjalappuset osoittautuivat aivan mahtavaksi ideaksi. Jokaikinen vieras (bestmania lukuunottamatta, kukaan ei edelleenkään käsitä miten näin pääsi käymään) täytti lapun, ja tuotoksia oli mainiota lueskella häiden jälkeisenä aamuna hotellin sängyssä aamupalan äärellä. En kylläkään siis halua väittää, että olisin lukenut nuo läpi vain kerran tai pari...

Vastauksista on mahdollista koostaa yhteenveto siitä, mitä tämän päivän suomalaiset ja saksalaiset ajattelevat parisuhteesta. Kansalaisuudesta riippumatta korostui se, että mököttäminen ja vihaisena nukkumaan meneminen ovat myrkkyä suhteelle. Tämän lisäksi on syytä välttää kylmiä jalkoja, erillisiä makuuhuoneita sekä valkosipulin yksipuolista nauttimista etenkin ennen yöpuulle käymistä. Suositukset hyvälle parisuhteelle hajosivat vähän enemmän, mutta yhtenä ohjenuorana voidaan pitää ajatusta, jonka mukaan onnistuneessa parisuhteessa on hyvä kysyä toiselta, miten päivä meni, vaikka ei huvittaisi a) ollenkaan vastata tai b) kuunnella toisen vastausta. On myös hyvä myöntää välillä olevansa väärässä, vaikka tietäisikin aina olevansa oikeassa. Lisäksi kannattaa kuunnella vaimoa!



Paremmat kuvat Johanna Hietanen Photography.

Meidän häät olivat tosiaan kaksikieliset (tai vieraiden joukossa oli kyllä yksi pelkästään englantia puhuva, mutta seuralaisensa toimi ahkerasti tulkkina). Hieman yli puolet vieraista saapui Suomen ulkopuolelta. Osa puhui siis suomea ja osa saksaa, mutta hyvin harva molempia kieliä. Aluksi tämä kombo tuntui vähän haastavalta etenkin, kun emme halunneet vielä englantia sekoittamaan soppaa. Nyt en kyllä ymmärrä, mikä asiassa muka oli ongelmana.

Meillä oli siviilivihkiminen juhlapaikalla. Vihkijämme kertoi olevansa kykenevä puhumaan osan tekstistä myös saksaksi tarvittaessa. Koska emme halunneet toistaa samoja asioita suomeksi ja saksaksi (ja koska olisi ehkä ollut kuitenkin vähän epäreilua pistää vihkijäparka puhumaan muutamaa lausetta enempää saksaa), päädyimme ottamaan yleisen tekstin englanniksi ja itse kysymykset sekä suomeksi että saksaksi. Mieheltä kysyttiin ensin suomeksi ja sitten saksaksi, jolloin hän sai vastata äidinkielellään, ja minun kohdallani homma meni tietenkin päinvastoin. Vihkimisen seassa kaason miehen sisko pianoitsi ja lauloi yhden kappaleen, joka oli myöskin englanniksi. Tällä ratkaisulla sulhasen äiti taisi olla ainoa, joka ei ymmärtänyt joka sanaa.

Meillä ei ollut puheita lukuunottamatta mitään sen kummempia ohjelmanumeroita. Juhlan aluksi toivotimme kaikki tervetulleiksi, kerroimme muutamista käytännön asioista sekä esittelimme vieraat. Tämä hoitui ex tempore siten, että mieheni puhui saksaa ja minä sekä suomea että saksaa. Itse kumpaakin kieltä osaavana pystyin tietysti kontrolloimaan, tulivatko edes suunnilleen samat asiat sanottua molemmilla kielillä. Puheiden suhteen halusimme, että jokainen saa valita haluamansa kielen. Saksassa asuva suomalainen ystävämme lupautui kääntämään puheet tarvittaessa etukäteen suuntaan tahi toiseen, ja näin toimittiin kaason puheen kohdalla. Käännökset jaettiin suomea osaamattomille puheen alkaessa. Tämä toimi mainiosti. Isäni totesi, ettei hän lähde moisiin käännöshommin lainkaan mukaan, vaan puhuu englanniksi. Tämä oli tietysti erittäin mukavaa, etenkin, koska näin myös sulhanen ymmärsi heti, mistä oli kyse. Sulhasen äiti taas puhui saksaksi ja tyttärensä käänsi puheen lennosta englanniksi.

Suuri osa pöydistä oli kielen suhteen homogeenisiä, mutta pari sekapöytääkin oli. Jotta kaikki pöytäkunnasta riippumatta pääsisivät tunnelmaan, kokosimme pöydällä olevien menulehtisten taakse käteviä lauseita molemmilla kielillä. Hihittelin itsekseni moneen kertaan noita miettiessämme. Kohtaa "onkohan kaaso raskaana?" voi ehkä avata sen verran, että reilu kuukausi häiden jälkeen maailmaan putkahti tuore kummityttömme, joten olotila ei varmaan jäänyt kellekään epäselväksi.

Kuva Johanna Hietanen Photography.

Päätimme tuossa kesälomalla aloittaa uuden perinteen. Niinpä ostamme joko joka kesäreissulla, joka reissulla tai jotain siltä väliltä (perinnettä ei ole vielä oikein spesifioitu) yhden Paratiisi-sarjan kupin asetteineen. Bydjee ei ehkä kestäisi useamman yksilön hankkimista kerralla, mutta mikäs tässä hidastellessa, ostelin jo opiskeluaikana aterimia veitsi kerrallaan (pöhkö mikä pöhkö, sanoi tähän mies). Paratiisia inhosin joskus teininä, mutta sittemmin vuodet ovat osoittaneet sen olevan kaikista teenjuontiin soveltuvista sarjoista paras ja ihanin (käyttöön vain kun tuntuu Erityiseltä, ei joka ryystöön toinen jalka jo puoliksi työmatkalla!). Ajattelen näissä jutuissa yleisestikin, että jos joku asia on kestänyt jo aikaa ja näyttänyt kivalta vuosikausia tai -kymmeniä, se varmaan jatkaa samalla linjalla tulevaisuudessakin. Siksihän meillä on myös noita 40-luvun tuoleja ja muita ikiaikaisia tuotoksia.

Loman jälkeen oli pakko poistaa ilmoitustaululla ollut to do -lista samantien. Huolimatta siitä, ettei koko listaus ollut enää lainkaan ajankohtainen, se hermostutti allekirjoittanutta joka kerta tauluun vilkaistessani. Siispä päätin vaihtaa tekstiksi jotain, joka aiheuttaisi lukijassaan leppoisan olon sen stressaantuneen fiiliksen sijaan. Havainto: teksti toimii paremmin, kun kämppä on siisti. Mistä pääsenkin siihen, että taidan tietää, mihin loppupäivä kuluu. 

Hedelmien syömisen lisäksi on syytä olla jotain puuhasteltavaa niiksi hetkiksi, jolloin sohvalla valuessaan on kuitenkin hereillä eikä unessa. Sekin on hoidossa:

Jotenkin on ollut kovin nihkeää tämä bloggailu. Ei mukamas ole ollut mitään sanottavaa, vaikka voisihan noista häistä kertoa, ja jotain ruokaakin on tehty - eikä tässä nyt ennenkään ole sen kummempia kuulumisia tarvittu postausten kirjoittamiseen. Aloitan siis pehmeällä laskulla ja ilmoitan tehneeni lauantain illallisvieraille jälkiruoaksi mokkapaloja. Mutta ethän sä tykkää kaakaosta etkä kahvista, huudahtaa informoitu kuuntelija tahi lukija yleensä tässä vaiheessa. En niin, mutta tämän äitiliinin köksänvihosta peräisin olevan ohjeen salaisuutena onkin se, ettei kumpaakaan mainittua ainesosaa ole oikeastaan kuin väriksi, mutta sokeria sitäkin enemmän. Lopputulos on mainio, enkä tiedä, montako pellillistä näitä herkkuja olen elämäni aikana jo ehtinyt syödä. Kaikilla varmaan on jo mokkisten ohje, mutta laitanpa tähän silti ihan kiusallani tämän oman versioni aiheesta.

Mokkapalat suoraan 70-luvun kotitaloustunnilta

2 munaa

2 kkp sokeria

2 kkp maitoa

3 kkp vehnäjauhoja

3 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

1 rkl kaakaojauhetta

150 g voisulaa

1. Uuni päälle, 150 °C.

2. Vatkaa munat ja sokeri, lisää maito.

3. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan.

4. Lisää voisula.

5. Paista pellillä n. 10-15 min. Alkulämpö 150 °C, nostetaan välittömästi 200 °C:een.

Kuorrutus:

200 g tomusokeria

4 rkl voisulaa

4 rkl kylmää kahvia

1 rkl kaakaojauhetta

2 tl vaniljasokeria

Aineet sekoitetaan (tomusokeri mieluiten siivilän läpi, muuten paakkujen riski on todellinen) ja kiehautetaan. Kaadetaan sopivasti jäähdytettynä (kerron, että jos hätäilet, uppoaa kuorrute pohjan sisään. Tätä ei sitten pelasta enää edes jättiannos nonparelleja) kakun päälle ja levitetään. Pinnalle strösseleitä tms.