Uusi arki on lähtenyt soljumaan omalla painollaan. Olemme molemmat kotona ensimmäiset kolme kuukautta, mikä helpottaa uuteen totuttelemista huomattavasti. Näin kesällä on myös aika ihanaa olla kolmistaan kotona: uskaltauduttuamme ekaa kertaa ulos koko konkkaronkka istuimme eräänä hellepäivänä varjoisalla puiston penkillä vauvan nukkuessa tyytyväisenä vaunuissaan ja mietimme, että täähän on ihan kuin olisi lomalla. 

Pikku-ukko on hyvin rauhallinen tapaus eikä mysteeri-itkuja ole kuultu lainkaan. Silti katkonaiset yöunet vaativat veronsa. Päätimmekin heti alkuun, että nukkuminen on tässä taloudessa tärkeysjärjestyksen kärjessä. Aikaisten aamujen ihanuudesta viis, nukumme kaikki tyytyväisinä puolillepäivin mustien silmänalusten minimoimiseksi. Olen myös nukkunut päiväunet lähes päivittäin. Niiden tarpeellisuuden huomaa tunnelman alkaessa laskea lehmän häntää muistuttavalla tavalla. 

Aluksi itketti päivittäin, yleensä iltaisin. Useimmiten oli vaikeaa nimetä tiettyä syytä, joskus taas mielen valtasi epämääräinen "elämäni on ohi" -tunne. Vertaistukeni kertoi, etten ole ainoa, ja kyllähän synnytyksen jälkeinen alamaissa möyriminen on ihan yleisessä tiedossa. Päivä päivältä mieli on kuitenkin parantunut, ja nyt tilanne on jo jokseenkin normalisoitunut. Meille paras resepti on laskea rima maan tasoon, nukkua paljon, halia usein ja silitellä pikkuista. Niin ja ostaa salamia, jos siihen iskee himo. 

Täällä ollaan pikkuhiljaa totuteltu eloon kotona kolmistaan. Pikku-ukko syntyi suunnitellulla sektiolla, joten allekirjoittaneen toipuessa ja keskittyessä imettämiseen mies on hoitanut melkeinpä kaiken muun. Nyt elämä alkaa taas voittaa ja ulkonakin on jo käyty. 

Kuulimme sektiosta kaksi päivää ennen h-hetkeä. Voin kertoa että oli todella omituista tietää saavansa lapsi kahden päivän päästä tai seuraavana päivänä, saati sitten kävellä sairaalaan rauhallisena lauantaiaamuna kello seitsemän tietäen olevansa menossa synnytykseen. Aluksi harmitti todella paljon, etten saanut synnyttää normaalisti, mutta pääasiahan on että poika saapui maailmaan. 

Päivät vilahtavat ohi ihmeellistä vauhtia ilman, että kumpikaan meistä saa juuri mitään aikaan. Hatunnosto kaikille tuoreille vanhemmille, jotka päivittävät blogiaan harva se päivä! Mulla ei pysy edes päivitysaiheet päässä hetkeä pidempään. Katsotaan miten homma kehittyy, täällä keskitytään lähinnä ihastelemaan uutta perheenjäsentä ja hoidetaan muut jutut vasurilla kun ehditään. 

Poikamme syntyi lauantaina aamupäivällä. Sunnuntaina sängyn reunalla oli elämäni ensimmäinen äitienpäiväruusu.

Meillä oli sairaalassa perhehuone, jossa totuttelimme elämään yhdessä uuden perheenjäsenen kanssa. Tänään pääsimme kotiin, ja täällä sitä nyt ollaan. Väsymys tulee aalloittain ja hormonit itkettävät vaihdellen sekä hämmennyksestä että onnesta. Sain mieheltä kotiin päästyämme elämäni suurimman kukkakimpun, mikä oli aivan ihanaa. Parhaat lahjat ovat kyllä tietenkin tuo pikku-ukko sekä uutta tulokasta liikuttavasti hoivaava tuore isä.

Sisko täytti vuosia. Ihan mahtava syy järjestää meillä pienet syömingit sankarille ja seurueelleen! Kerrankin kaikki oli jopa valmista ennen vieraiden saapumista. Yleensä (eli aina) joku kokkauksen vaihe on vielä kesken ja talouden isäntä on juuri tulossa pyyhe päällä suihkusta ovikellon soidessa. 

Ruoka maistui kaikille ja suolaiset katosivat viimeistä murua myöten. Jälkkärin määrä olikin niin ylimitoitettu, että olisi ollut jotakuinkin ihme, jos yhtään enempää olisi mahtunut kenenkään mahaan. Sankari pakkasi kaikkea palaset mukaan, jotta myös tänään syystä tai toisesta estyneet saivat maistiaiset. Siipan onneksi suklaakakkua jäi kyllä meillekin. 

Nuoriso siirtyi jatkamaan juhlia kuppilaan, kun taas isäntäväki juurtui sohvalle huokailemaan ja suunnittelee piakkoin sänkyyn siirtymistä. Tässä tämä sukupolvien välinen kuilu varmaan näkyy.