Itsenäisyyspäivä. Yritin taas selittää työkavereille linnan juhlien konseptia ja koko itsenäisyyspäivän merkitystä, turhaan. Suomalaisen rakkautta kotimaataan kohtaan on vaikeaa selittää ulkomaalaiselle. 

Lähestyn vakaasti kymmenen vuoden merkkipäivää ulkosuomalaisena. Olen kotiutunut Saksaan mainiosti, ja kotini on nyt täällä. Suomalaisuus on kuitenkin kaiken alla oleva, sisäänrakennettu pohja. Se on kerrostuma sekä omia että vanhempien sukupolvien kokemuksia. Suomi on metsä, järvet, rauha, kyyneleet poskilla Finlandian aikana. Se on rehellisyyttä, tasa-arvoa ja aitoutta. 

Onnea, rakas 100-vuotias kotimaani!

Perheemme kielet jakautuvat seuraavasti: saksalainen mieheni puhuu pojallemme saksaa, minä taas suomea. Mieheni kanssa meillä on kotikielenä saksa. Lapsi kuulee saksaa tietenkin myös tarhassa ja muutenkin joka paikassa ympärillään, joten se on ollut alusta alkaen luonnollisesti paljon suomea vahvemmassa asemassa. Käymme joka toinen viikko Suomi-koulussa, mutta suomea puhuvia leikkikavereita poika tapaa muuten vain satunnaisesti. 

Pitkään tilanne oli se, että puhuessani lapselle suomea hän ymmärsi selvästi kaiken, mutta vastasi saksaksi. Suomen puhumista piti vaatia, ja pyysikin poikaa usein toistamaan sanomansa suomeksi. Sitten koitti kesäkuu, ja Puolivälissä- sekä Viinikupla-blogeja kirjoittava Päivi saapui meille perheineen kylään muutamaksi päiväksi. Päivin tytär puhuu suomea hyvin, ja lapset leikkivät keskenään nätisti puhuen jonkin verran saksaa ja jonkin verran suomea.



Vieraiden lähdettyä oli selvää, että jotain oli tapahtunut. Yhtäkkiä ennen minulle saksaa puhunut poika alkoikin ihan oma-aloitteisesti puhua sujuvaa suomea! Kesälomalla hän keskusteli ongelmitta isovanhempien kanssa, ja sama on jatkunut siitä lähtien. Nyt hän puhuu minulle melkeinpä pelkästään suomea, ja se sujuu tosi hyvin. Kiitos siis Päivi että kävitte, ilmeisesti vierailunne naksautti pienen miehen päässä jotain!

Poika ymmärtää kielten eron ja kertoo usein isän osaavan saksaa ja äidin suomea. Lapselle puhun vain ja ainoastaan suomea kaikissa tilanteissa, myös jos paikalla on vieraita. Kieltäydyn myös lukemasta saksankielisiä kirjoja. Itse asiassa poika luulee, etten osaa lainkaan saksaa, vaikka puhunkin sitä hänenkin edessään usein muiden kanssa. Niinpä hänen mieltään painoi viime viikolla kovasti pärjäämisemme kahdestaan päiväkodin lyhtyjuhlassa, jossa puhutaan vain saksaa - enhän minä osaa sitä. Vakuutin, että hän voi auttaa, osaahan hän sekä suomea että saksaa.


Olen tosi iloinen lapsen kielitaidon kehityksestä. Koska hän puhuu nyt niin oma-aloitteisesti suomea, olen rohkaistunut korjailemaan ääntämistä ja saksasta suoraan käännettyjä, suomeksi kyseenalaisia lauserakenteita. Usein poikaa myös mitä ilmeisimmin laiskottaa, ja hän suomentaa saksasta suomeksi kunnollakin osaamiansa sanoja lisäämällä niiden perään i-kirjaimen. Niinhän suomi kieltämättä usein toimii lainasanojen kohdalla. Pienen ihmisen kielitaidon kehittymisen seuraaminen on kiehtovaa seurattavaa!

Olen Saksassa ollessani asunut aina Frankfurtin lähellä, joten tämä ei ollut ensimmäinen kerta kaupungissa. Viime kerrasta oli kuitenkin vierähtänyt varmaankin parisen vuotta, joten oli hauska käydä taas katsomassa, miltä tuo Mainhattaniksikin kutsuttu kaupunki näytti tänä lokakuisena viikonloppuna. Säät eivät varsinaisesti suosineet meitä, ja taivas oli varsin harmaa. Se ei kuitenkaan haitannut: pilvenpiirtäjien ja vanhempien rakennusten kontrasti on vaikuttava pilviselläkin säällä. Sunnuntaina kävimme lisäksi katselemassa maisemia Main-joelta käsin parin tunnin jokilaivaristeilyllä, jonka Frankfurtin turismitoimisto sponssasi. Se osoittautui odotettuakin kivemmaksi ohjelmanumeroksi - mikäs siinä oli istuessa uudessa, isoilla ikkunoilla varustetussa laivassa teemuki kourassa ja kakkulautanen edessä sillä aikaa, kun ulkona tihutti vettä vaakasuoraan.

Unohtakaa Toskana, Alpit ja aurinkorannat: näin ulkosuomalaiselle kesäinen Suomi on parasta, mitä on tarjolla. 

Kesälomaa suunnitellessa kohtaamme joka vuosi saman ongelman: tekemistä on paljon enemmän kuin aikaa. Toivon, että muistamme taas ensi kesänä tärkeimmän: varata mökille riittävästi päiviä. Sieltä on aina yhtä sääli lähteä. 

Tiedättekös mitä? Juuri nyt olen jostain syystä todella onnellinen kaikista tiensä tähän saksalaiseen elämääni löytäneistä ihmisistä. 

Siitä kanssasuomalaisesta sielunsiskosta, joka bongasi allekirjoittaneen kerran Finlaysonin pyyhkeen perusteella spinning-tunnilla. Hän on meistä sata kertaa aktiivisempi puuhissaan, mutta ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta. 

Siitä jenkkityökaverista ja ystävästä, jolla on ihmeellinen taito osallistua keskusteluun lämminhenkisesti täysin aiheesta riippumatta, joka innostuu heti viininmaisteluideoistani ja jonka harrastukset ovat piristävän outoja, ehdottoman hyvällä tavalla. Hän osoittaa jälleen kerran, että miesten kanssa voi hengailla ihan yhtä lailla kuin naistenkin.

Niistä tyypeistä, jotka olivat lapsineen meillä keskiviikkona pizzalla - ilta vilahti ohi niin nopeasti ettei tosikaan, ja juttua olisi riittänyt vielä ainakin toiseksikin illaksi putkeen, vaikka kaksi neljästä aikuisesta olivatkin vasta uusia tuttavuuksia. 

Kollegoista, joiden ansiosta töihin on aina superkivaa mennä.

Siitä pariskunnasta, joka saapui aikanaan ensimmäisenä viikkonani yksin vauvan kanssa ruokakassit kainalossa, kokkasi illallisen, siivosi keittiön ennen lähtöään ja jätti yöpöydälle salaa paketinkin seuraavan päivän synttäreitäni varten.

Siitä brasilialaisesta sittemmin takaisin kotimaahansa muuttaneesta, joka ymmärtää aina samantien mitä tarkoitan, kun kerron kokemuksistani tai ajatuksistani. Tapaamme nykyään noin kerran vuodessa, mutta joka kerta tuntuu, kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

Niistä miehen kavereista, joista on sittemmin tullut myös omia ystäviäni.

Lyhyesti: heistä kaikista, joiden ansiosta elämäni on nyt asettunut taloksi tänne, tähän maahan. Pus!

Vietinpä juuri mukavat kaksi päivää! Järjestimme lähiseudun ulkosuomalaisten bloggaajien kanssa treffit Mainziin. Ylläoleva kuva tiivistääkin kaiken oleellisen visiitin ohjelmasta: ravintoloita, viiniä ja kameroita.

Mukana olivat Jonna (Lempipaikkojani), Aino (Viisi kymppiä lasissa), Lena (London and beyond), Heidi (Viherjuuria), Päivi (Puolivälissä) ja Eeva (Oh wie nordisch!). Olin tavannut näistä leideistä aiemmin vain Eevan, mutta juttua riitti silti alusta alkaen. Naurettiin vatsa kippurassa, puhuttiin vähän kaikesta ja tietenkin kuvattiin toisiamme ristiin. 

Ohjelma oli varsin ruoka- ja juomapainotteinen, koska mitäpä parempaa tekemistä sitä keksisikään tällaiselle porukalle? Perjantai-iltana tihutti hieman vettä, joten kipitimme Mainzin vanhan kaupungin läpi viinituvasta italialaisen ravintolan puolelle mahdollisimman rivakasti. Illan kruunasi yö hotellin lakanoissa ilman lasta - kukaan ei herännyt yöllä huutelemaan eikä kömpinyt viereen potkimaan kylkeen tai työntämään sormea nenään. Kämppikseni Päivi oli siis tässä suhteessa varsin hyväkäytöksinen. 

Emme ole koskaan joulua kotona, koska lennämme joka vuosi Suomeen. Tästä johtuen joulukoristeiden määrä on säilynyt varsin maltillisena - kun kerran vietämme itse pyhät muualla, monien koristeiden hankkiminen ei ole tuntunut kannattavalta. 

Nyt lapsen kasvaessa aloimme miettiä, että meidän perheen oman joulun rakentaminen olisi kuitenkin tosi mukavaa, vaikka ne pyhät Suomessa vietetäänkin. Lanseerasimme siis uuden perinteen, adventtikuusen! Se ilmestyy asuntoon lauantaina ennen ensimmäistä adventtia ja koristellaan sitten adventtisunnuntain aamuna. Pojan riemua koristelun alkaessa olikin mainiota seurata. Kuten varmasti monissa muissakin lapsiperheissä, olivat alimmat oksat hänen vastuualuettaan.

Koristeet ovat suurelta osin peräisin anoppilasta, mies haki sieltä nimittäin kassillisen lapsuudestaan tuttuja puuhahmoja. Parasta on, että meilläkin on ollut kotona ihan samoja! Oksille pääsivät myös muutama vuosi sitten Iittalan joulunjälkeisalesta ostamani minimuumimukit, jotka sopivat oikein hyvin ulkosuomalaisen kuuseen. 

Eihän omaa siirtymistään ajasta ikuisuuteen tule aivan jatkuvasti mietittyä, ja toivottavasti kuluu vielä kymmeniä vuosia ennen kuin aihe on ajankohtainen. Joskus satunnaisesti löydän silti mielestäni ajatuksen siitä, mihin maahan haluaisin viimeisen leposijani sijoittuvan.

Kysymys ei ole lainkaan triviaali. Asun Saksassa, kotini on täällä enkä rehellisesti sanottuna usko, että olemme välttämättä koskaan muuttamassa Suomeen (haaveilen kyllä eläkeläispäivien asunnosta Eirassa tai Kruununhaassa - lottovoittoa tai vaihtoehtoisesti johtoryhmäasemaa odotellessa!). Mutta mitä jos kuolisin nyt vaikkapa auto-onnettomuudessa tai ihan sama miten? Ettäkö hauta Saksassa? Ajatus tuntuu kertakaikkiaan väärältä - rinnastaisin sen Suomen kansalaisuudesta luopumiseen. 

Vaan toisaalta: kun tässä vuodet vielä vierivät, mitä iloa Suomessa sijaitsevasta hautakivestä olisi kenellekään? Täällä Saksassa sijaitsevalle perheelleni, miehelleni ja jälkikasvulle, kaikkein vähiten. Kohtuullisen tuoreen ulkosuomalaisen sydämeni sanoo toistaiseksi silti: viekää tuhkani Suomeen ja sirotelkaa ne jonnekin mökille, kun sen aika koittaa. 

On jännä nähdä, miten mielipiteeni muuttuu ajan kuluessa - ja minkälainen vaikutus mahtaa olla esimerkiksi Saksan kansalaisuuden hankkimisella, se kun on (lähi)tulevaisuuden suunnitelmissa? Tunnenko sitten olevani niin juurtunut tänne, että oleskeluni muuttuu niin pysyväksi kuin se vain voi olla - sitä viimeistä matkaa Suomeen ei enää tehtäisi?

Mitä mieltä sinä olet?

Ulkomaille muuttamiseen liittyy monenlaisia asioita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Paljon riippuu varmasti muuttajan henkilökohtaisesta tilanteesta: onko hyvät fiilikset, minne on muuttamassa, lähteekö yksin vai ehkä puolison perässä, muodostuuko kaveripiiri muista suomalaisista vai paikallisista. Minusta tuntuisi vaikealta listata vaikkapa kymmentä parasta asiaa Saksassa asumisessa, mutta suuret linjat ovat kyllä selvillä.

Ulkomaille muuttaminen on tehnyt minusta avoimemman. Suomi on pieni ja erittäin homogeeninen maa, ja vasta sieltä pois muuttaminen näyttää, miten suomalainen tapa tehdä asioita ei ole se ainoa mahdollinen saati sitten oikea, vaikka saattaa etenkin Suomen tilanteessa varsin hyvä ollakin. En ole mielestäni koskaan ollut erityisen ehdoton tyyppi, mutta nyt on jo todella selvää, että asioilla on monia puolia. Ihan erilaisilta vaikuttavat reitit johtavat usein samaan maaliin. Tämän tajuaminen on tehnyt elämästäni helpompaa: en viitsi hermostua pikkuasioista enkä aina suuremmistakaan, koska se on useimmiten kuitenkin tyhjänpäiväistä. Äitiyskin tuntuu yllättävänkin helpolta, koska tiedän, ettei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa kasvattaa lapsi. Saksalaiset kotiäitiyttä ihailevat tahot tai suomalaiset vauvafoorumilaiset eivät kummatkaan saa juuri horjutettua mielenrauhaani, koska kyllä näistä lapsista näyttää kaikista kuitenkin kasvavan ihan täysjärkisiä ihmisiä.


Olen siis ymmärtänyt, että on olemassa useita totuuksia. Varmaan siksi olen oppinut luottamaan itseeni (toki mukana on myös iän tuomaa viisautta!). Osaan kuunnella itseäni ja tehdä siten, kuin parhaalta tuntuu. Suomalaiset normit eivät niin sido muualla asuvaa, ja myös uuden asuinmaan kuvioita voi tarkastella pienen etäisyyden päästä.

Ulkomaille muuttaminen on pakostakin siirtymistä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Suomesta pois muuttaminen on tehnyt minusta rohkeamman, tai ainakin tuonut luottamusta omiin kykyihini. Epävarmempien vuosien jälkeen voin selkä suorana ja käsi sydämellä julistaa, etten usko, että on olemassa juuri mitään, mitä en voisi oppia, jos haluaisin ja yrittäisin.

Ihan parasta ulkosuomalaisuudessa on myös se, kun kotiutuu uuteen maahan. Suomi on kotimaani ja tulee aina pysymään sellaisena, mutta Saksa on myös kotoinen ja tärkeä ihan niinkin pitkälti, että harkitsen kaksoiskansalaisuuden hankkimista. Ontuva vertaus: toista lastaan odottavat ihmettelevät, miten uutta tulokasta voi rakastaa yhtä paljon kuin esikoista: mahtuuko sydämeen vielä lisää? Ulkomaille kotiutunut taas saa yhden kotimaan rinnalle toisen, erilaisen mutta silti rakkaan.

Tämä teksti lähti London and beyond -blogin Lenan ulkosuomalaisten bloggaajien facebook-ryhmässä heittämästä haasteesta. Kiitos Lena, tätä oli hauska kirjoittaa! Luen myös mielenkiinnolla, mitä toiset ovat asiasta sanoneet: muiden bloggaajien kirjoituksia kootaan tuohon Lenan postauksen alle.

Im Moment bin ich viel zu faul, um die Texte ins Deutsche zu übersetzen! Heute ging's um das Beste an Wohnen im Ausland. Man wird weltoffener und versteht, dass es sehr selten nur eine Wahrheit gibt. Schön ist das!

Minähän olen aina kuulunut niihin, jotka naureskelevat hieman kuvitteelliseen partaansa niille, jotka ovat koko elämänsä asuneet samalla pienellä paikkakunnalla ilman minkäänlaista valmiutta muuttamaan mihinkään. Koko ajatusta on ollut vaikeaa ymmärtää, koska muutimme itse usein ollessani alle kouluikäinen. Toisesta luokasta lukioaikoihin asuimme kyllä samalla paikkakunnalla ja samassa talossa, mutta sinne en kotiutunut kunnolla koskaan -  en löytänyt hengenheimolaisia ja minulle oli aina selvää, että muutan muualle opiskelemaan lähtiessäni. Totuinkin vastaamaan opiskeluaikana usein esitettyyn kysymykseen kotipaikastani pilke silmäkulmassa, etten ole oikeastaan mistään kotoisin. 

Kun elämää sitten kelattiin eteenpäin muutamakin vuosi, löysin itseni ulkomailta. Tännekin muutin ilman oikeastaan minkäänlaisia vaikeuksia enkä vuodattanut lähtiessäni kyyneleitä. Lähteminen oli helppoa, sillä etäisyys ei ole mahdoton ja olin silloin nuori ja vapaa.

Me olemme nyt tosiaan muuttamassa. Uusi kotimme sijaitsee naurettavan 50 kilometrin päässä täältä, eli mistään pitkästä etäisyydestä ja muutosta ihan toisenlaiseen paikkaan ei ole kyse. Tiedossa on paljon kivoja uusia asioita: ensimmäisenä tietenkin vakituinen, koulutustani vastaava ja kaikin puolin tosi hyvältä vaikuttava työpaikka, ja lisäksi saamme melkein tuplasti isomman asunnon vastasaneeratusta talosta. Kiroillessani nyt viettäessäni jälleen aivan liian pitkän ajan rappukäytävässä taaperon kiivetessä suomalaisittain laskettuna kolmanteen kerrokseen hissittömässä talossa voin sentään miettiä tämän olevan kohta ohi. Olen aika innoissani myös uudesta asuinpaikasta: luulen meidän viihtyvän seudulla oikein hyvin.

Silti on vaikeaa olla pelkästään iloinen. Näitä kulmia tulee ikävä. Olen aivan huomaamattani kiintynyt tähän ensi silmäyksellä sieluttomalta vaikuttavaan kaupunkiin näiden vuosien aikana. Naapurustomme on oikein soma, kaupungin ilmapiiri avoimen liberaali (vihreät ovat täällä suurin puolue, mikä on varsin poikkeuksellista täällä päin) ja toki olemme löytäneet elämäämme paljon ihania ihmisiä. Tässä asunnossakin on koettu jo paljon: täällä on kosittu, avattu häälahjoja ja tänne on kannettu vastasyntynyt poika sairaalasta. Täällä on kasvettu kahdesta opiskelijasta perheen perustaneiksi aikuisiksi.

Kaikista vaikeinta on kuitenkin pojan tarhapaikan vaihtaminen. Kerroin tarhan johtajalle tänään joutuvani irtisanomaan hoitosopimuksen, enkä selvinnyt edes hänen toimistostaan ulos ilman kyyneleitä. Tiedän, että tuollainen kaksivuotias sopeutuu kyllä, mutta itselleni tämä on ihmeen vaikeaa. Ei varmaan tarvitse mainita, etten ennen myöskään oikein ymmärtänyt niitä äitejä, jotka surkuttelevat tällaisia asioita. 

Onneksi tiedän, että vaikka nyt tunnelmat ovat lähinnä haikeat, kaikki järjestyy kyllä ja hyvin pian muuton jälkeen ne positiiviset tunteet ottavat vallan. Näin on hyvä. 

Ennen käytännön kokemusta aiheesta ajatukseni kaksikielisen ja siis kahden kulttuurin jakavan lapsen kasvatuksesta olivat varsin ruusuiset. Kaksikielisyys? No vanhemmat puhuvat omia kieliään, ja lapsi oppii molemmat täydellisesti. Todellisesta tilanteesta ja meidän perheemme kaksikielisistä kuvioista kirjoitinkin hetki sitten. 

Useamman kuin yhden kielen oppiminen olikin sitten ainoa asia, jonka edes liitin mielessäni koko lapsen kasvatukseen liittyviin kuvioihin. Sen mielsin puhtaasti teknisenä suorituksena, enkä ymmärtänyt yhtään, minkälaisia tunteita vain puoliksi suomalaisen lapsen kasvattamiseen liittyy.

Miellän itseni kohtuullisen rennoksi äidiksi: en viitsi potea huonoa omaatuntoa juuri mistään, koska uskon varmasti siihen, ettei meistä kukaan ole täydellinen. Siksi on ollut varsin jännittävää huomata, miten vaikeaa on välillä hyväksyä sitä, että lapseni ei tosiaan olekaan täysin suomalainen. Tavoitan itseni olemasta mustasukkainen anopille, koska poika oppii samantien toistamaan laulut, joita hän laulaa - valtakieli saksa kun sujuu lapselta paremmin. Löydän itseni jankkaamasta lapselle, että pääsiäispupu on pääsiäispupu eikä Osterhase. Huonona hetkenä otan kertakaikkisesti itseeni sen, että poikani puhuu enemmän saksaa kuin suomea, vaikka tiedän sen olevan täysin luonnollista.

Eikä tämä tästä varmasti ainakaan helpotu. Kunhan lapsi kasvaa, kulttuurilliset aspektit tulevat voimakkaammin mukaan kuvioihin. Miten käsittelen sen, ettei lapseni tule jakamaan kanssani niitä kollektiivisia kokemuksia, jotka jokainen Suomessa varttunut on tallentanut mielensä sopukoihin oman itsensä perustaksi? Juhlapyhätkin saavat pakosti eri merkityksen kuin olen itse niihin liittänyt. Toinen varsin todennäköinen kipuilun paikka on edessä lapsen vanhetessa: saattaa hyvinkin olla, että koemme kauden, jolloin hän ei halua puhua suomea, saattaahan se olla vaikkapa kavereiden mielestä kummallista.


Periaatteessa olen jo ymmärtänyt sen, että lapsestani kasvaa suurelta osin saksalainen, jännityksellä odotamme kuinka pitkälti myös suomalainen ja ehdottomasti sekä ennen kaikkea oma, ainutlaatuisensa yhdistelmä näitä kahta. Luulen, että jossain vaiheessa osaan suhtautua asiaan kokopäiväisesti kuten on parasta: tyynesti ja hyväksyen.

Te muut useamman kielen ja kulttuurin keskellä jälkikasvuanne kasvattavat: onko teillä kipupisteitä asian suhteen?