Puhelimen käyttöni on jo pidempään vaivannut minua. 

Kun asiaan kiinnittää huomiota, huomaa miten älyttömän paljon aikaa älypuhelimen päämäärätön selailu vie. Lukemattomina iltoina olen havahtunut istuneeni lasten nukkumaanmenon jälkeen tunnin-pari sohvalla katsellen merkityksettömiä kuvia tai lukien jotain ihmisistä, joita en tunne ja jotka eivät kosketa elämääni millään tavalla. Puhelimen esiin kaivaminen on oikeastaan refleksi, jota vastaan pitää ihan aktiivisesti taistella.

Meillä on sääntönä, ettei puhelimilla ole asiaa ruokapöytään eikä makuuhuoneeseen. Myöskään ravintolassa niitä ei koskaan kaiveta esiin. Tulen joka kerta hieman surulliseksi nähdessäni syömään tulleet seurueet, perheet tai pariskunnat, jotka selailevat kukin mitä lie toisilleen puhumisen sijaan. Nyt tuntuu, että voisin katsoa peiliin ja lopettaa itse saman myös iltaisin sohvalla.

Puhelinaddiktion aiheuttaman tympeän olon lisäksi olen myös aidosti huolissani siitä, mitä jatkuvat push-ilmoitukset ja muuttuvat somefeedit tekevät aivoille. Kesti pitkään, ennen kuin kehtasin myöntää, etten pysty keskittymään samalla tavalla kuin ennen. Muutaman minuutin välein tekee mieli tarkastaa, onko tullut uusia ilmoituksia, tuoreita uutisia tai käydä selaamassa läpi samat kuvat kuin juuri äsken. 

Koska haluan takaisin kykyni rauhoittua ja uppoutua asioihin niin vapaalla kuin töissäkin, päätin rajoittaa puhelimen käyttöä. Koska sopimukset itseni kanssa eivät useinkaan tuota hedelmää, otin käyttöön järeämmät aseet ja poistin kahden sovelluksen myötä käytännössä koko somen puhelimestani. Facebookin rajasin jo kuukausia sitten pelkästään tietokoneella käytettäväksi, kun tuntui ettei se tuo muuta kuin pahaa oloa, mutta Instagram oli huomattavasti vaikeampi pala. Tällä viikolla tympäännyin kertakaikkiaan, pysähdyin, vedin henkeä ja poistin sovelluksen. Saahan sen aina takaisin, jos alkaa tuntua että kohtuullinen käyttö voisi onnistua. 

Lasten ja töiden kanssa elämä on täynnä kaikenlaista ihan ilman yrittämistä. Kysyin itseltäni, millä asioilla haluaisin kuorruttaa ne harvat vapaat hetket. Haluan ommella, lukea kirjoja ja istua iltaisin nojatuolissa teemuki kädessä jotain hyllystä löytynyttä vanhaa ruokalehteä selaillen. Haluan olla lapsille esimerkki. Haluan, etteivät he opi puhelimen olevan oikeaa ihmiskontaktia tärkeämpi. Ja ennen kaikkea haluan oppia rauhoittumaan ja keskittymään siihen, mitä olen tekemässä. Katsotaan vaikka muutaman kuukauden kuluttua, miten pitkällä olen. 

Muistan ne lämpimät kesäillat, joina istuimme hämärässä parvekkeella lapsen mentyä nukkumaan. Puhuimme työnhausta, tulevaisuudesta ja vauvasta. Auringon laskettua lämpötila oli vihdoin siedettävä myös viimeisillään raskaana olevalle.

Yhtenä lämpimänä kesäyönä lähdimme sairaalaan, ja uusin perheenjäsenemme syntyi. Synnytys oli voimaannuttava ja eheyttäväkin kokemus, joka poisti esikoisen sektiosta jääneen harmin mielestä. Vauvan saapumisesta alkoi ihana kolmen kuukauden mittainen aika perheen kesken, kun olimme kaikki kotona. Leivoin paljon, söimme miehen kanssa pitkiä aamiaisia vauvan nukkuessa, ja nautimme loppukesästä ja syksystä. Työhaastatteluitakin oli muutama, mutta niistä, kuten myös niistä lämpimistä kesäilloista parvekkeella, tuntuu olevan jo ikuisuus. 

Tämän kesän illat alkavat olla jo viileämpiä, ja palasin jo töihinkin. Vuosi kotona meni ohi hujauksessa, mutta samalla sen alkamisesta on ikuisuus. Paljon on muuttunut. Uuden työpaikkansa ansiosta mies tulee nykyään joka ilta töistä kotiin, mikä on mahtavaa. Aloitimme myös suuren projektin: rakennamme oman talon! Sen suunnittelu vei kaiken vapaan aikani kevään ja alkukesän aikana, ja olen iloinen että intensiivinen vaihe osui vanhempainvapaani kohdalle. 

Olen miettinyt asioita. Poistin facebokin puhelimesta, ja olen muutenkin yrittänyt vähentää asioita, jotka eivät tee minulle hyvää. Raivasin kaappeja ja lahjoitin tavaraa pois. Ilmastokatastrofi on mielessä joka ikinen päivä. Ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki, jolloin lapset kysyvät, miksemme tehneet mitään kun se oli vielä mahdollista. Haluan, että meillä on edes jonkinlainen vastaus. Olemme ryhtyneet kotivegaaneiksi, ja olen jatkanut yhden naisen rentoa ostolakkoani.

Olen aina pitänyt elokuusta. kesän lomailun jälkeen on kutkuttavaa aloittaa taas arki rutiineineen. Tänä vuonna arki tuntuu ainakin näin aluksi vielä normaalia ihanammalta, sillä minusta ei kertakaikkiaan ole kotiäidiksi. Vauvavuosi oli leppoisa, mutta viimeiset viikot olivat kyllä jo aivan liian pitkiä. Toisaalta toisen lapsen kohdalla kaikesta on paljon helpompi nauttia, ja lisäksi olen paljon tietoisampi siitä, miten nopeasti aika kuluu. Pian tämäkin vauva-aika on vain haaleahko muisto valokuvissa, ja tuo lapsi juoksee ulkona kavereidensa kanssa.

Tänään tuntui siltä, että voisin kaivella blogin naftaliinista. Katsotaan, mahtuisiko tämäkin uuteen arkeen. Asiaa ainakin olisi! 

Mitä jos päättäisin olla ostamatta mitään, mitä en ehdottomasti tarvitse?

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, että päätimme tässä keskittyä talousasioihin aiempaa tehokkaammin. Rahaa jää tietenkin enemmän säästöön ja sijoitettavaksi, jos sitä kuluttaa vähemmän. 

Pian innostuin myös raivaamaan kaappejamme. Huomasin kaksi asiaa: ensinnäkin, miten suuri osa joka paikan täyttävästä tavarasta on lopulta täysin yhdentekevää ja toisekseen, miten vaivalloista on päästä kerran hankitusta tavarasta eroon. Kuka haluaisi vaatteeni, käyttämättä jääneet Aarikan korut, vuosia unohduksissa olleet tuikkulyhdyt, kerran luetut tai kokonaan lukematta jääneet kirjat ja anopilta saadut, edelleen pakkauksessaan olevat cake pops -muotit? Minne nämä kirotut tavarat voi viedä ilman, että se vaatii älytöntä määrää vaivannäköä? Ja pääseekö kaikesta kestävästi eroon edes vaivoin?

Katsonpa minne tahansa täällä asunnossa, näen tavaraa. En ole koskaan mieltänyt itseäni tai miestäni kerskakuluttajiksi, ja kerron mielelläni itselleni ja muille ostavani ajattomia ja klassisia juttuja, jotka kestävät aikaa. Totuus on kuitenkin, että tulojemme noustessa viime vuosien aikana myös kulutus on kasvanut. Melkeinpä jokaiselle ostokselle on kyllä tarvittaessa löytynyt helposti syy (sellaisiahan saa aina keksittyä), mutta kuinka moni hankinta on lopulta ihan oikeasti käsi sydämellä tarpeellinen? Epäilen, että aika harva.

Ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua tai tiukkoja sääntöjä päätin kokeilla jättää kaikenlaisen tavaran ostamisen väliin. Tätä on jatkunut nyt kaksi kuukautta, eikä vielä tee mieli ryhtyä himoshoppaajaksi. Kylppärin kaapissa on edelleen enemmän purkkeja kuin mitenkään tarvitsen, ompeluhuoneen kaapissa kankaita useaksi vuodeksi, eikä vaatteistakaan ole pulaa. 

En ole mikään tiukkis: jos jotain tarvitaan oikeasti, sen voi ostaa. Siinä tapauksessa yritän löytää tavaran ensin käytettynä - mikä onnistuu varsin usein. Yhden vetoketjun ostin uutena, kun sellainen sattui uupumaan. Kaupasta löytyivät myös tarhakengät pojalle pieneksi jääneiden tilalle, vaikka olisihan niitä saanut käytettynäkin jos olisi hieman etsinyt. Hankin myös kaksi imetysyöpaitaa, koska en kertakaikkiaan jaksanut ommella niitä itse. 

Näin maailman ylikulutuspäivän jälkeen ostolakko tuntuu tietenkin varsin sopivalta. Yhtä suuri motivaatio on kuitenkin myös oman elämämme helpottaminen: jos tavaraa ei jatkuvasti kanna sisään asuntoon, sille ei myöskään tarvitse löytää säilytystilaa eikä sitä tarvitse järjestellä. Rahaakin on jäänyt ihmeen paljon säästöön ihan huomaamatta. Ja jos mietin, mikä elämässä on oikeasti tärkeää tai millä on minulle oikeasti väliä, ei se lista täyty esineistä vaan jostain ihan muusta.

Jännittävää tässä kokeilussa on se, miten jatkuvaan ostamiseen onkin tottunut. Tässä parin kuukauden aikana olen jo ehtinyt huomata, miten ensimmäiset viikot ostamatta mitään kuluivat helposti, mutta sen jälkeen sormia alkoi syyhytä. Huvittaisi ostaa jotain vauvalle! Emmekö kuitenkin tarvitsisi imetystyynyä? Ooh, miten hienoja reppuja mainostettiin Instagramissa! Ostan tämän luonnonkosmetiikkadödön loppuneen tilalle, enkö hankkisi samalla myös kaiken muun samalta merkiltä kun olen nyt kuitenkin tilaamassa? Ja sitten oli tietenkin koko Suomea puhuttanut muumimukikeissi. Pysyin päätöksessäni enkä edes yrittänyt hankkia.

Katsotaan miten onnistun jatkamaan! Oletko itse harkinnut vähentäväsi hankintoja? Jos, miten se onnistui?

***

Samaan aiheeseen liittyen aiempi kirjoitukseni: 

Yksinkertaistaminen - avain onnellisuuteen?

Näin kotona ollessa olen oikeastaan vasta sisäistänyt, miten väsynyt olen ollut viimeiset pari vuotta. Siis sen ajan, kun olen käynyt töissä ja ollut arkipäivät yksin lapsen kanssa. Töiden ja arjen pyörittäminen on raskasta ja vie helposti ilon molemmista, kun tuntuu että lähes kaikki energia menee lähinnä selviytymiseen. 

Olenkin miettinyt paljon, mitä voisi muuttaa. Koska perheen yhdistäminen myös kaikiksi arkipäiviksi ei erinäisistä realiteeteista johtuen ole niin simppeli homma kuin joskus kuvittelimme, pitää keksiä jotain muuta. Olen siis pohtinut, mistä asioista saan energiaa ja mitkä vievät sitä. Tai toisin ilmaistuna mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä ei. 

Minulla on yksi paikka, jossa sielu lepää, nimittäin mökki. Mikään kaukomatka tai luksuskaupunkiloma ei vedä vertoja kesäpäiville tutussa paikassa metsän keskellä, järven rannalla. Puhelin saa jäädä pois päältä, ja päivät kuluvat satunnaisia kunnossapitojuttuja puuhastellessa, lukiessa ja syödessä. Kun perhe on mukana, kasassa on oikeastaan kaikki tarpeellinen. Olisiko arki siis yksinkertaisesti liian täynnä kaikkea hälinää? 

Introverttinä huomaan rasittuvani kaikenlaisista ärsykkeistä: suurista ihmisjoukoista, melusta - ja myös tavaroista. Olen toki KonMarini lukenut, ja on sanottava, että joka paikassa olevien tavaroiden hallinnoimiseen menee hirveästi aikaa ja energiaa ja niiden näkeminen rasittaa. Mitä vähemmän roinaa, sitä levollisempi mieli. 

Listatessani onnelliseksi tekeviä asioita ei materia ole listalla, kauneus ja harmonia kylläkin. En siis tyhjentäisi koko asuntoa radikaalisti, mutta mitä jos lopettaisi lisähankinnat ja karsisi turhaa tavaraa? Meillä on jo kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Suuri osa huonekaluista on vanhoja ja rakkaita, juuri niitä siis, jotka tekevät tästä asunnosta kodin. Jospa siis yrittäisi luopua niistä jutuista, jotka eivät tee kotia vaan vaikeuttavat arkea? Mitä jos kokeilisi, miten selviää, jos ei hetkeen ostakaan mitään? Katsotaan, miten pitkälle pääsen ja muuttuuko arjessa mikään. 

Oletko itse miettinyt hidastamista tai minimalismia? Jos, jaa ihmeessä ajatuksesi!

Olenkin usein maininnut, miten mielellämme kutsumme vieraita kylään. Siinä missä aiemmin ystäväpariskunnat saapuivat illalliselle, on painopiste siirtynyt nykyään yhä enemmän brunssien puolelle - ne kun ovat helppoja lapsiperheille. 

Ylläoleva kuva on viime vapulta, jolloin juhlimme meillä tuoretta tohtorintitteliäni. Tänäkään vuonna brunssi munkkeineen ei jäänyt välistä, ja parhaillaan kylässä olevan siskoni lisäksi meille saapui muutamia työkavereita perheineen. Kahden heistä kanssa vietän paljon aikaa - noin kahdeksan päivittäisen toimistossa jaetun tunnin lisäksi tapaamme säännöllisesti myös töiden ulkopuolella. Yksi kutsutuista sen sijaan on vähän vieraampi, emmekä ole epäsäännöllisten työlounaiden ja joidenkin pikkuprojektien lisäksi olleet juurikaan kosketuksissa. Hänen puolisoaan tai lapsiaan en ollut tavannut eilistä ennen koskaan. 

Ja tiedättekö mitä - melkeinpä aina nämä vieraampien tyyppien kutsumiset ovat niitä parhaita ideoita! Vierailut ovat poikkeuksetta jättäneet jälkeensä tosi hyvän mielen ja tuoneet elämäämme uusia ystäviä. Teoriani on, että kotinsa ja jääkaappinsa vieraille avaava luo automaattisesti lämminhenkisen tunnelman. Kylään kutsuminen viestii: laitan sinulle ruokaa, koska pidän sinusta. Mikäpä sen parempi pohja uudelle tuttavuudelle! Olitpa siis muuttanut uuteen maahan tai asunut kotikaupungissasi jo vuosia, kokeilepa pyytää kylään se mukavan oloinen tyyppi, jonka kanssa olet jutellut niitä näitä. Olen varma, että se on hyvä idea.

Sunnuntai. Olen sanonut tämän monta kertaa ennenkin, mutta pidän näistä viikon viimeisistä päivistä. On aikaa hengähtää ja olla. Soitin klassista, silppusin ja karamellisoin hirveän kasan sipulia jääkaappiin odottamaan tulevia inspiraatioita ihan vaan koska oli siihen aikaa ja energiaa, ompelin vierashuoneeseen verhon ja leivoin omenapiirakan. En jaksanut katsoa puhelinta koko päivänä.

Meillä on vain yksi lapsi, ja onhan tässä käyty äitiysloman jälkeen kokopäiväisesti töissä jo kahden ja puolen vuoden ajan, joten voisi kuvitella että tähän olisi tottunut. Tuntuu kuitenkin vahvasti ruuhkavuosilta, ja tämä rakas harrastukseni blogi on joutunut jäämään varsin vähälle huomiolle. Ajattelin kuitenkin yrittää skarpata ja kirjoitella vähän useammin, koska mulla on jo ollut hieman ikävä tätä virtuaalipäiväkirjaani. 

Kutsuin ensi viikonlopuksi työkaverin miehineen illalliselle. Kyseessä on hieman vanhempi, hyvästä ruoasta ja viinistä pitävä pariskunta, ja olen tässä miettinyt ruokalistamahdollisuuksia jo useamman viikon ajan. Pääruoka uupuu vielä, tarvitsen jotain pomminvarmasti onnistuvaa ja erinomaista. Iltalukemisena on siis pino keittokirjoja ja ruokalehtiä. Saatan palata asiaan! 

Etsin pitkään Saksasta mieleistä ruokalehteä. Prosessi ei ollut mitenkään yksinkertainen, joten olen tilannut Suomesta Glorian ruoka&viiniä jo useiden vuosien ajan. Nyt taisin kuitenkin vihdoin löytää sopivan, kiitos ystävän suosituksen. Suomesta saapuvasta lehdestä en silti aio luopua, niin olennainen osa nojatuolissa vietettyä aikaani se on. 

Tiedättekös mitä? Juuri nyt olen jostain syystä todella onnellinen kaikista tiensä tähän saksalaiseen elämääni löytäneistä ihmisistä. 

Siitä kanssasuomalaisesta sielunsiskosta, joka bongasi allekirjoittaneen kerran Finlaysonin pyyhkeen perusteella spinning-tunnilla. Hän on meistä sata kertaa aktiivisempi puuhissaan, mutta ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta. 

Siitä jenkkityökaverista ja ystävästä, jolla on ihmeellinen taito osallistua keskusteluun lämminhenkisesti täysin aiheesta riippumatta, joka innostuu heti viininmaisteluideoistani ja jonka harrastukset ovat piristävän outoja, ehdottoman hyvällä tavalla. Hän osoittaa jälleen kerran, että miesten kanssa voi hengailla ihan yhtä lailla kuin naistenkin.

Niistä tyypeistä, jotka olivat lapsineen meillä keskiviikkona pizzalla - ilta vilahti ohi niin nopeasti ettei tosikaan, ja juttua olisi riittänyt vielä ainakin toiseksikin illaksi putkeen, vaikka kaksi neljästä aikuisesta olivatkin vasta uusia tuttavuuksia. 

Kollegoista, joiden ansiosta töihin on aina superkivaa mennä.

Siitä pariskunnasta, joka saapui aikanaan ensimmäisenä viikkonani yksin vauvan kanssa ruokakassit kainalossa, kokkasi illallisen, siivosi keittiön ennen lähtöään ja jätti yöpöydälle salaa paketinkin seuraavan päivän synttäreitäni varten.

Siitä brasilialaisesta sittemmin takaisin kotimaahansa muuttaneesta, joka ymmärtää aina samantien mitä tarkoitan, kun kerron kokemuksistani tai ajatuksistani. Tapaamme nykyään noin kerran vuodessa, mutta joka kerta tuntuu, kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.

Niistä miehen kavereista, joista on sittemmin tullut myös omia ystäviäni.

Lyhyesti: heistä kaikista, joiden ansiosta elämäni on nyt asettunut taloksi tänne, tähän maahan. Pus!

Saksassa kaikki on kiinni sunnuntaisin. Aluksi se tuntui vieraalta ja ikävältä - missään ei näy ihmisiä, kaupunki on hiljainen ja kuollut. Ostosten suhteen ennakointi unohtui kerran tai toisenkin, ja sunnuntaina mietittiin, mitä ihmettä nyt sitten syötäisiin. 

Nykyään rakastan näitä päiviä. Elämä on arkisin niin tarkalleen aikataulutettua, että on ihanaa, että viikossa on yksi päivä, jona rentoutuminen on paitsi suotavaa myös lähes pakollista. Usein emme tee oikeastaan mitään erityistä. Säännöllisesti käy myös niin, että jo lauantai-iltana sohvalta löytyy töiden, aikataulujen ja rakkaidenkin ihmiskontaktien uuvuttama haamu, joka kertoo miehelleen haluavansa unta, vain unta. 

Niin tänäänkin sain jäädä nukkumaan poikien noustessa, ja tämä vannoutunut aamuihminen nousi lopulta sängystä kello yksitoista. Alkoi leppoisa päivä, jonka ainoat aktiviteetit olivat kuntosalikäynti ja puolivillainen kokkailu. Akut ovat nyt taas latautuneet, ja uusi viikko voi saapua. 

Selailin illan päätteeksi hieman uutisia, kun tieto saapui: joku on ajanut rekalla keskelle joulumarkkinoita Berliinissä. Vielä ei tiedetä kuka tämän teki ja mikä oli syynä - terrori-isku vaiko sittenkin vaikkapa kuskin sairaskohtaus. Tilanne selvennee tässä illan kuluessa.

Muutama päivä sitten uutiskynnyksen ylitti myös Suomessa 12-vuotias poika, joka oli yrittänyt räjäyttää itse tekemänsä pommin allekirjoittanutta huomattavasti lähempänä eli täällä Ludwigshafenin joulumarkkinoilla. Se ei onnistunut, ja poika on nyt tallessa.

Kai tässä voisi antaa epämääräisen tunteen hiipiä vatsanpohjaan ja muuttua peloksi, mutta ihme kyllä se ei tunnu lainkaan todennäköiseltä. Tänä vuonna on tapahtunut muutenkin niin paljon kaikkea, että syytä pohjamudissa lipoviin tunnelmiin ja kunnon maailmantuskaan olisi kyllä. Olen valinnut strategiakseni vähentää uutisten lukemiseen käytettyä aikaa - päätapahtumat on hyvä olla hallussa, muttei mun kyllä tarvitse lukea joka analyysia joka aiheesta - ja jonkinlaisten perspektiivien pitämistä mielessä. Kaikkea voi tässä elämässä sattua, joten katsotaan päivä kerrallaan mitä on tulossa. Epämääräinen pelko ei edesauta mitään, joten sen voi samantien käännyttää jo ovensuulla takaisin tulosuuntaansa. 

Olen kuullut huhuja lähistön söpöistä viinitarhakylistä ja muista pikkukaupungeista. Niiden lisäksi myös täällä kotikulmilla käyskentely (totuuden nimissä emme ole juuri muualle ehtineetkään) tuntuu ihanan erilaiselta. Aivan kuin sitä pysyisi hieman virkeämpänä nyt, kun ei ole vielä ehtinyt uppoutua rutiineihin ja hukata silmäänsä kaikille yksityiskohdille. Tai sitten tämä kaikki uusi vain edesauttaa ylikierroksille joutumista: niin tai näin, en ole ehtinyt enkä myöskään malttanut istua sohvalla sitten kesäkuun alkupäivien.

Kaikesta kiireestä huolimatta uusi arkikin tuntuu jotenkin helpolta ja kepeältä. Ja miksipä ei tuntuisi, käynnissä on aivan hurmaavan lämmin ja aurinkoinen loppukesä. Yritin tässä miettiä, milloin olen viimeksi pukeutunut pitkiin housuihin - en muistanut. Välihuomautuksena tosin mainittakoon, että vähän viileämmätkin lämpötilat olisivat sinänsä ihan jees - helteille sopivien byrookelpoisten vaatteideni valikoima on nimittäin naurettava, ja koska olen vielä nykyään töissä täydet viisi päivää viikossa ensimmäisten kuukausien kolmen sijaan, pitää loppuviikosta ihan keskittyä miettimään, mitä ihmettä sitä pistäisi päälleen. Kymmenen astetta vähemmän ja ongelmani olisivat huomattavasti pienempiä!

Kuvat ovat todistusaineistoa siitä, että olemme me kyllä kaikesta kiireestä ja keskittymiskyvyttömyydestä huolimatta ehtineetkin johonkin. Muinoin kesken pahimman muuttokaaoksen (asunnossa ei keittiötä, ei kylppärin kaappeja, sängyssä ei pohjasäleikköä, joka paikassa laatikoita) sisko saapui kylään. Koska sää oli mitä mainioin, sattui olemaan syntymäpäiväni eikä meitä totuuden nimissä kiinnostanut viettää aikaa kylppärin lavuaarissa talouden kahta laatikoista kaivettua lasia tiskaillen, päätimme siirtyä jonnekin. Nyt olemme siis nähneet ainakin Speyerin, lähistöllä olevan söpön pikkukaupungin. Havaitsimme rennon meiningin, pastellinvärisen keskustan ja kivan ison puiston. Tästä on hyvä aloittaa tutustuminen uuteen seutukuntaan!

Eihän omaa siirtymistään ajasta ikuisuuteen tule aivan jatkuvasti mietittyä, ja toivottavasti kuluu vielä kymmeniä vuosia ennen kuin aihe on ajankohtainen. Joskus satunnaisesti löydän silti mielestäni ajatuksen siitä, mihin maahan haluaisin viimeisen leposijani sijoittuvan.

Kysymys ei ole lainkaan triviaali. Asun Saksassa, kotini on täällä enkä rehellisesti sanottuna usko, että olemme välttämättä koskaan muuttamassa Suomeen (haaveilen kyllä eläkeläispäivien asunnosta Eirassa tai Kruununhaassa - lottovoittoa tai vaihtoehtoisesti johtoryhmäasemaa odotellessa!). Mutta mitä jos kuolisin nyt vaikkapa auto-onnettomuudessa tai ihan sama miten? Ettäkö hauta Saksassa? Ajatus tuntuu kertakaikkiaan väärältä - rinnastaisin sen Suomen kansalaisuudesta luopumiseen. 

Vaan toisaalta: kun tässä vuodet vielä vierivät, mitä iloa Suomessa sijaitsevasta hautakivestä olisi kenellekään? Täällä Saksassa sijaitsevalle perheelleni, miehelleni ja jälkikasvulle, kaikkein vähiten. Kohtuullisen tuoreen ulkosuomalaisen sydämeni sanoo toistaiseksi silti: viekää tuhkani Suomeen ja sirotelkaa ne jonnekin mökille, kun sen aika koittaa. 

On jännä nähdä, miten mielipiteeni muuttuu ajan kuluessa - ja minkälainen vaikutus mahtaa olla esimerkiksi Saksan kansalaisuuden hankkimisella, se kun on (lähi)tulevaisuuden suunnitelmissa? Tunnenko sitten olevani niin juurtunut tänne, että oleskeluni muuttuu niin pysyväksi kuin se vain voi olla - sitä viimeistä matkaa Suomeen ei enää tehtäisi?

Mitä mieltä sinä olet?

Ulkomaille muuttamiseen liittyy monenlaisia asioita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Paljon riippuu varmasti muuttajan henkilökohtaisesta tilanteesta: onko hyvät fiilikset, minne on muuttamassa, lähteekö yksin vai ehkä puolison perässä, muodostuuko kaveripiiri muista suomalaisista vai paikallisista. Minusta tuntuisi vaikealta listata vaikkapa kymmentä parasta asiaa Saksassa asumisessa, mutta suuret linjat ovat kyllä selvillä.

Ulkomaille muuttaminen on tehnyt minusta avoimemman. Suomi on pieni ja erittäin homogeeninen maa, ja vasta sieltä pois muuttaminen näyttää, miten suomalainen tapa tehdä asioita ei ole se ainoa mahdollinen saati sitten oikea, vaikka saattaa etenkin Suomen tilanteessa varsin hyvä ollakin. En ole mielestäni koskaan ollut erityisen ehdoton tyyppi, mutta nyt on jo todella selvää, että asioilla on monia puolia. Ihan erilaisilta vaikuttavat reitit johtavat usein samaan maaliin. Tämän tajuaminen on tehnyt elämästäni helpompaa: en viitsi hermostua pikkuasioista enkä aina suuremmistakaan, koska se on useimmiten kuitenkin tyhjänpäiväistä. Äitiyskin tuntuu yllättävänkin helpolta, koska tiedän, ettei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa kasvattaa lapsi. Saksalaiset kotiäitiyttä ihailevat tahot tai suomalaiset vauvafoorumilaiset eivät kummatkaan saa juuri horjutettua mielenrauhaani, koska kyllä näistä lapsista näyttää kaikista kuitenkin kasvavan ihan täysjärkisiä ihmisiä.


Olen siis ymmärtänyt, että on olemassa useita totuuksia. Varmaan siksi olen oppinut luottamaan itseeni (toki mukana on myös iän tuomaa viisautta!). Osaan kuunnella itseäni ja tehdä siten, kuin parhaalta tuntuu. Suomalaiset normit eivät niin sido muualla asuvaa, ja myös uuden asuinmaan kuvioita voi tarkastella pienen etäisyyden päästä.

Ulkomaille muuttaminen on pakostakin siirtymistä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Suomesta pois muuttaminen on tehnyt minusta rohkeamman, tai ainakin tuonut luottamusta omiin kykyihini. Epävarmempien vuosien jälkeen voin selkä suorana ja käsi sydämellä julistaa, etten usko, että on olemassa juuri mitään, mitä en voisi oppia, jos haluaisin ja yrittäisin.

Ihan parasta ulkosuomalaisuudessa on myös se, kun kotiutuu uuteen maahan. Suomi on kotimaani ja tulee aina pysymään sellaisena, mutta Saksa on myös kotoinen ja tärkeä ihan niinkin pitkälti, että harkitsen kaksoiskansalaisuuden hankkimista. Ontuva vertaus: toista lastaan odottavat ihmettelevät, miten uutta tulokasta voi rakastaa yhtä paljon kuin esikoista: mahtuuko sydämeen vielä lisää? Ulkomaille kotiutunut taas saa yhden kotimaan rinnalle toisen, erilaisen mutta silti rakkaan.

Tämä teksti lähti London and beyond -blogin Lenan ulkosuomalaisten bloggaajien facebook-ryhmässä heittämästä haasteesta. Kiitos Lena, tätä oli hauska kirjoittaa! Luen myös mielenkiinnolla, mitä toiset ovat asiasta sanoneet: muiden bloggaajien kirjoituksia kootaan tuohon Lenan postauksen alle.

Im Moment bin ich viel zu faul, um die Texte ins Deutsche zu übersetzen! Heute ging's um das Beste an Wohnen im Ausland. Man wird weltoffener und versteht, dass es sehr selten nur eine Wahrheit gibt. Schön ist das!

Kaikesta säädöstä huolimatta elämä on kyllä just nyt tosi ihanaa (Musta muuten tuntuu, että käytän sanaa ihana tosi usein tässä blogissa - se kertoo joko mielentilastani tai siitä, että ulkosuomalaisena sanavarastoni alkaa rapistua enkä keksi enää korvaavia ilmaisuja).

Tosi suuri tekijä on tietenkin uusi työpaikka - on mahtavaa olla oikeissa töissä käyvä aikuinen ihminen, jolla on haastavia ja mielekkäitä tehtäviä! Ja vaikka matkoihin kuluukin reippaat kaksi tuntia päivässä, on elämässä silti vielä muutakin. Työnantajani ehdotti oma-aloitteisesti, että tekisin vajaata työviikkoa siihen asti, että muutamme ja saamme pojalle uuden hoitopaikan. Nyt on vielä kesäkin, joten kyllä tässä askel kulkee varsin keveästi ja mieli on aurinkoinen myös kaatosateella.

Taloudessamme on muutakin aihetta juhlaan: elettyämme usean kuukauden hajalla olevan uunin kanssa saimme uuden nyt viikonloppuna. Uuden vehkeen kunniaksi leivoin heti tänään aamulla pojan kanssa korvapuusteja. Kylläpä onkin kivaa, kun voi taas suunnitella tekevänsä myös jotain uunissa tehtävää syötävää! Ah!

Minähän olen aina kuulunut niihin, jotka naureskelevat hieman kuvitteelliseen partaansa niille, jotka ovat koko elämänsä asuneet samalla pienellä paikkakunnalla ilman minkäänlaista valmiutta muuttamaan mihinkään. Koko ajatusta on ollut vaikeaa ymmärtää, koska muutimme itse usein ollessani alle kouluikäinen. Toisesta luokasta lukioaikoihin asuimme kyllä samalla paikkakunnalla ja samassa talossa, mutta sinne en kotiutunut kunnolla koskaan -  en löytänyt hengenheimolaisia ja minulle oli aina selvää, että muutan muualle opiskelemaan lähtiessäni. Totuinkin vastaamaan opiskeluaikana usein esitettyyn kysymykseen kotipaikastani pilke silmäkulmassa, etten ole oikeastaan mistään kotoisin. 

Kun elämää sitten kelattiin eteenpäin muutamakin vuosi, löysin itseni ulkomailta. Tännekin muutin ilman oikeastaan minkäänlaisia vaikeuksia enkä vuodattanut lähtiessäni kyyneleitä. Lähteminen oli helppoa, sillä etäisyys ei ole mahdoton ja olin silloin nuori ja vapaa.

Me olemme nyt tosiaan muuttamassa. Uusi kotimme sijaitsee naurettavan 50 kilometrin päässä täältä, eli mistään pitkästä etäisyydestä ja muutosta ihan toisenlaiseen paikkaan ei ole kyse. Tiedossa on paljon kivoja uusia asioita: ensimmäisenä tietenkin vakituinen, koulutustani vastaava ja kaikin puolin tosi hyvältä vaikuttava työpaikka, ja lisäksi saamme melkein tuplasti isomman asunnon vastasaneeratusta talosta. Kiroillessani nyt viettäessäni jälleen aivan liian pitkän ajan rappukäytävässä taaperon kiivetessä suomalaisittain laskettuna kolmanteen kerrokseen hissittömässä talossa voin sentään miettiä tämän olevan kohta ohi. Olen aika innoissani myös uudesta asuinpaikasta: luulen meidän viihtyvän seudulla oikein hyvin.

Silti on vaikeaa olla pelkästään iloinen. Näitä kulmia tulee ikävä. Olen aivan huomaamattani kiintynyt tähän ensi silmäyksellä sieluttomalta vaikuttavaan kaupunkiin näiden vuosien aikana. Naapurustomme on oikein soma, kaupungin ilmapiiri avoimen liberaali (vihreät ovat täällä suurin puolue, mikä on varsin poikkeuksellista täällä päin) ja toki olemme löytäneet elämäämme paljon ihania ihmisiä. Tässä asunnossakin on koettu jo paljon: täällä on kosittu, avattu häälahjoja ja tänne on kannettu vastasyntynyt poika sairaalasta. Täällä on kasvettu kahdesta opiskelijasta perheen perustaneiksi aikuisiksi.

Kaikista vaikeinta on kuitenkin pojan tarhapaikan vaihtaminen. Kerroin tarhan johtajalle tänään joutuvani irtisanomaan hoitosopimuksen, enkä selvinnyt edes hänen toimistostaan ulos ilman kyyneleitä. Tiedän, että tuollainen kaksivuotias sopeutuu kyllä, mutta itselleni tämä on ihmeen vaikeaa. Ei varmaan tarvitse mainita, etten ennen myöskään oikein ymmärtänyt niitä äitejä, jotka surkuttelevat tällaisia asioita. 

Onneksi tiedän, että vaikka nyt tunnelmat ovat lähinnä haikeat, kaikki järjestyy kyllä ja hyvin pian muuton jälkeen ne positiiviset tunteet ottavat vallan. Näin on hyvä. 

Huh, tässä on nyt ollut kaikenlaista. On käyty työhaastatteluissa, jätetty väitöskirja professorille ja mietitty mahdollisia muuttokuvioita. Ihmekös tuo, jos olo on hiukan vetämätön ja keho sekä mieli kertovat olevansa pienen levon tarpeessa. Tänään olen siis viettänyt aikaa hunaja-inkivääriteen sekä mansikoiden kanssa sohvalla.

Seuranani on ollut myös ensimmäinen Harry Potter. Pitkä matka on tultu niistä lukiovuosista, jolloin ahmaisin ensin pikkusisaruksille hankitut kolme ensimmäistä kirjaa jonkun epäonnisen koeviikon aikana ja hankin ne samat sen jälkeen englanniksi ihan vaan treenin takia. Seuraavat Potterit ostinkin aina samantien niiden ilmestyttyä - viimeisen luin heti siltä istumalta kaksi kertaa putkeen enkä halunnut uskoa kaiken olevan nyt ohi. 

Viimeiset pari vuotta ovat olleet surkeita lukemisen suhteen. Vähäisestä vapaa-ajasta kilpailevat ompelujutut, blogihommat sekä, myönnän auliisti, kaikenlainen täysin turha, mitä nyt internetistä sattuu löytymään. Siksi tuntuikin varsin luksukselta ihan vain istua sohvalla kirjaan uppoutuneena. Ensimmäinen osa on nyt luettu, ja tuntui kuin olisin tavannut uudestaan vanhan ystävän. Olen varovasti ajatellut, että voisin tässä kevään ja kesän aikana lukea loputkin Potterit näin vuosien jälkeen uudestaan. Tuntuu, että elämäni voisi hyvinkin hyötyä matkasta Tylypahkaan.

Hyötymisestä puheen ollen - jos elämäni jostain hyötyy, niin juuri alkaneesta parsakaudesta! Paikallisten viljelijöiden kojut ovat ilmestyneet joka nurkkaan, ja olenkin alkoittanut vihreän parsan maanisen kotiin kantamisen. Tuoreena käytännössä suoraan pellolta tuotuna se on jotakuinkin parasta, mitä ihminen voi tähän aikaan vuodesta syödä, sanon minä.

Ich habe wieder nach Jahren Harry Potter gelesen! Heute habe ich das erste Buch fertig bekommen, und habe mich gefühlt, als hätte ich einen alten Freund wieder getroffen. Ich überlege vorsichtig, die ganzen anderen auch während des Frühjahrs / Sommers zu lesen. Bei mir/uns ist gerade so viel los, dass eine Reise nach Hogwarts nicht schaden würde, denke ich. Und apropos schaden - der Anfang des Spargelsaisons schadet auch definitiv nicht! Ich brauche gerade nichts anderes zum Essen, so herrlich schmeckt der grüne Spargel!

Ennen käytännön kokemusta aiheesta ajatukseni kaksikielisen ja siis kahden kulttuurin jakavan lapsen kasvatuksesta olivat varsin ruusuiset. Kaksikielisyys? No vanhemmat puhuvat omia kieliään, ja lapsi oppii molemmat täydellisesti. Todellisesta tilanteesta ja meidän perheemme kaksikielisistä kuvioista kirjoitinkin hetki sitten. 

Useamman kuin yhden kielen oppiminen olikin sitten ainoa asia, jonka edes liitin mielessäni koko lapsen kasvatukseen liittyviin kuvioihin. Sen mielsin puhtaasti teknisenä suorituksena, enkä ymmärtänyt yhtään, minkälaisia tunteita vain puoliksi suomalaisen lapsen kasvattamiseen liittyy.

Miellän itseni kohtuullisen rennoksi äidiksi: en viitsi potea huonoa omaatuntoa juuri mistään, koska uskon varmasti siihen, ettei meistä kukaan ole täydellinen. Siksi on ollut varsin jännittävää huomata, miten vaikeaa on välillä hyväksyä sitä, että lapseni ei tosiaan olekaan täysin suomalainen. Tavoitan itseni olemasta mustasukkainen anopille, koska poika oppii samantien toistamaan laulut, joita hän laulaa - valtakieli saksa kun sujuu lapselta paremmin. Löydän itseni jankkaamasta lapselle, että pääsiäispupu on pääsiäispupu eikä Osterhase. Huonona hetkenä otan kertakaikkisesti itseeni sen, että poikani puhuu enemmän saksaa kuin suomea, vaikka tiedän sen olevan täysin luonnollista.

Eikä tämä tästä varmasti ainakaan helpotu. Kunhan lapsi kasvaa, kulttuurilliset aspektit tulevat voimakkaammin mukaan kuvioihin. Miten käsittelen sen, ettei lapseni tule jakamaan kanssani niitä kollektiivisia kokemuksia, jotka jokainen Suomessa varttunut on tallentanut mielensä sopukoihin oman itsensä perustaksi? Juhlapyhätkin saavat pakosti eri merkityksen kuin olen itse niihin liittänyt. Toinen varsin todennäköinen kipuilun paikka on edessä lapsen vanhetessa: saattaa hyvinkin olla, että koemme kauden, jolloin hän ei halua puhua suomea, saattaahan se olla vaikkapa kavereiden mielestä kummallista.


Periaatteessa olen jo ymmärtänyt sen, että lapsestani kasvaa suurelta osin saksalainen, jännityksellä odotamme kuinka pitkälti myös suomalainen ja ehdottomasti sekä ennen kaikkea oma, ainutlaatuisensa yhdistelmä näitä kahta. Luulen, että jossain vaiheessa osaan suhtautua asiaan kokopäiväisesti kuten on parasta: tyynesti ja hyväksyen.

Te muut useamman kielen ja kulttuurin keskellä jälkikasvuanne kasvattavat: onko teillä kipupisteitä asian suhteen?

Ihme juttu, taas on sunnuntai. Tänään oli allekirjoittaneen vuoro nousta lapsen kanssa, mikä tarkoittaa että näin alkuiltapäivästä olen jo tehnyt yhtä ja toista. On pesty pyykkiä, siivottu keittiö, laitettu ruokaa, ommeltu lapsi sylissä (pojan mielestä näköjään parasta heti kuorma-autojen jälkeen), silitetty, katsottu kaksi jaksoa muumeja ja hoidettu asioita. 

Kyllä asia on niin, että aikaisin herääminen on näennäisestä ällöttävyydestään huolimatta yksi parhaita tekoja, joita ainakin itse voin mielialalleni tehdä. Mitä tapahtuu, jos ei nouse aikaisin? Toteat olevasi väsynyt, nukut yhdeksään, ja kas, ennen kuin huomaatkaan, kello on yksitoista. Ei enää kannata aloittaa mitään, päivä on jo käytännössä tässä! Sitten se toinen vaihtoehtoskenaario: nouset kuudelta ja olet uskomattomasta hidastelusta huolimatta hoitanut tenavan ja omat aamutoimesi sekä aamupalahommat jo ennen kahdeksaa. Uskomaton "mikään ei pysäytä meitsiä, pystyn kaikkeen ja hoidan koko vuoden askareet TÄNÄÄN" -fiilis!

Aina tämä aikaisen madon naappaaminen ei kuitenkaan kiinnosta. Yksi esimerkki oli eilinen - perjantai-iltana tapasin ystävän läheisessä viinikuppilassa lasillisen jos toisenkin äärellä.  Ja juuri kun pääsin kirjoittamasta siitä, ettei eri maiden vertailu ole mitenkään erityisen hedelmällistä puuhaa, oli pakko siinä hieman hymähtää. Perusannos on jotakuinkin kaksi desiä plus loraus, eikä kukaan siis kysy että laitetaanko 12 vai 16 cl. Viimeisen lasillisen kohdalla kysyin, voisinko saada puolikkaan annoksen, kun määräänsä enempää ei meistä kukaan pysty juomaan. Sain ja maksoin siitä kaksi (2) euroa. Kuppila oli ääriään myöten täynnä, me olimme selvästi nuorimmat asiakkaat, eikä kukaan ollut humalassa. Tästä tykkään: alkoholi on juoma siinä missä muutkin, sitä voi nauttia arkena ja juhlana ilman, että lasia tarvitsisi kallistaa kaksin käsin.

Viinin lisäksi tykkäsin myös ystävän seurasta. Joskus sitä luuli, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on löytää ystäviä. En nyt menisi ainakaan toistaiseksi allekirjoittamaan, niin mainioita tyyppejä elämääni on viime vuosina ilmestynyt. Niin sitä voi tavata vaikka spinning-tunnilla tyypin, jonka kanssa on ihan tasan samalla aallonpituudella. Parasta!

Es ist echt schon wieder Sonntag! Heute war ich dran mit früh Aufstehen, also habe ich schon recht viel erledigt. Ich stehe gerne früh auf, so habe ich das Gefühl, dass ich noch alles Mögliche erledigen kann. Wenn ich dagegen lang schlafe, denke ich dass es sich gar nicht lohnt, überhaupt irgendwas anzufangen. 

Taannoiseen tekstiini uuteen maahan kotiutumisesta tuli hurjasti kommentteja; lämmin kiitos niistä! Ajattelin tässä jatkaa hieman samalla teemalla ja kertoa omasta kehityksestäni tuoreesta maahanmuuttajasta tänne hyvin sopeutuneeksi ja kotiutuneeksi tyypiksi.

Ennen tuloani tänne olin siis asunut vain Suomessa, joten kokemuspohjani oli aika rajallinen, vaikka tunsinkin jo ihmisiä monista paikoista. Siinä tilanteessa on luonnollista, että mielestään avoinkin henkilö hämmästelee asioita, jotka tehdäänkin eri tavalla kuin mihin on maansa ainoana totuutena tottunut. 

Toisaalta sitä kiinnitti huomionsa myös positiivisiksi mieltämiinsä eroavuuksiin. Kahviloissa on pöytiintarjoilu! Ruokaa voi ostaa pelkästään luomua tarjoavasta marketista! Julkinen liikenne toimii todella hyvin! Kukkakimput eivät maksa paljon mitään! Baarit ovat auki niin pitkään kuin kiinnostaa! Olen keskellä Eurooppaa! Kaverin isä sai 50-vuotislahjaksi oman viinitarhan!

En ole missään vaiheessa etsimällä etsinyt itselleni täältä suomalaisia kavereita, enkä alussa siis hakeutunut suomalais- tai muihin expat-porukoihin, vaikka seuran tarpeessa olinkin. Vaikken asiaa ehkä niin tiedostanutkaan, luulen että halusin integroitua mahdollisimman rivakasti ilman, että eläisin irrallisessa ulkkarikuplassa, joka sattuu sijaitsemaan Saksassa. Asiaa toki helpotti saksalainen mieheni ja työpaikka yliopistolla, joten ovi paikalliseen kulttuuriin ja paikallisten ihmisten pariin oli auki. 

Vaikka siis koenkin kotiutuneeni tänne jouhevasti, olen silti hieman häpeissäni ja pahoillani läheisteni puolesta niistä lauseista, jotka aloitin "meillä Suomessa" ja - ai kamala - "ei meillä Suomessa vaan". Erityisesti miehelleni nostan hattua, sillä vaikka onkin enemmän kuin luonnollista, että maahan juuri muuttanut (ja nimenomaan ensimmäisiä kertoja ulkomailla asuva) bongailee eroavuuksia ja käsittelee sillä tavoin muuttunutta ympäristöään, voisi sen ääneen vertailun lopettaakin jossain vaiheessa. 

Oma määritelmäni onnistuneelle sopeutumiselle onkin se, että ymmärtää, että on monta tapaa tehdä asioita, ja kaikki niistä voivat olla ok. Ja vaikka näin ei omasta mielestä olisikaan, ei siitä tarvitse joka jumalan kerta tehdä suurta numeroa. Helpoimmalla pääsee, kun hyväksyy asuinpaikkansa sellaisena kuin se on, muokkaa arkensa siihen sopivaksi ja luovii eteenpäin. On ihan suoranaista ajan ja energian tuhlausta vaikkapa valittaa täällä siitä, että kortilla maksu on usein hankalaa. Asian vatvominen ei muuta tilannetta, joten ihan samalla vaivalla voi vaan siirtyä kuljettamaan käteistä mukanaan, tottua tilanteeseen ja käyttää sitä käteistä. Ei ole mahdollista muuttaa kotimaastaan toiseen maahan siten, että se kotimaa seuraisi perässä niin, ettei mikään arjessa muuttuisi. Mitä nopeammin tämän käsittää, sitä helpompaa sopeutumisesta tulee.