...jälleen kerran. En tiedä millä tästä pääsisi eroon, eihän oo mitään järkeä märehtiä iltaansa pilalle koska ei ollut muka riitttävän ahkera ja/tai ymmärtänyt jotain ja/tai käynyt jotain kurssia yliopistossa vuonna 2005. 

Otin tänään asiakseni lukea arkkivihollisaihettani eli kiinteän olomuodon fysiikkaa. Se on edelleen aika vaikeeta. Vastaan tuli parikin yhtälöä, jotka eivät suoraan sanottuna kertoneet mulle yhtään mitään. Koska kello oli tässä vaiheessa jo kohtuullisen paljon enkä halunnut kuluttaa koko iltaani töissä, päätin lopettaa kiroilun ja suunnata kotiin. Ensin olin pahalla tuulella ja sitten iski surkeus. Kerron miksi, jotta tulisi selväksi miten absurdit asiat aiheuttaa mulle suuria ongelmia.

Syy 1: Mitenkä pirussa meinaan ikinä päästä kiinni tohon fysiikkaan, kun kirjan lukeminen kärsivällisesti alusta alkaen paljastaa vaan, että sieltä taustalta on vaipunut unohduksiin sekä matikan että fysiikan perusjututkin, niitä kun en oo yliopistossakaan tarvinnut sitten vuoden 2004? Epäonnekseni hommat pitäis kuitenkin hallita, noihin fyysisiin asioihin kun törmään kuitenkin säännöllisesti miettiessäni omia tutkimuksiani.

Syy 2: Mitenkä pirussa saan ikinä määräajassa aikaan mitään hyvää väitöskirjaa, kun niin paljon aikaa on tuhrattava asioiden parissa, jotka useimmat muut on järkevästi opiskelleet jo maisterintutkintonsa aikana?

Syy 3: Hyvän väitöskirjan aikaansaaminen tuntuu muutenkin kovin kaukaiselta ajatukselta, koska oon myös vakuuttunut että oon töissä kovin saamaton. Mulle saa ehkä helpoiten aiheutettua kriisin vihjaisemalla, että oon laiska työntekijä. Aina vois tehdä enemmän! Teoriassa oon kyllä tietoinen siitä, ettei vaan oo mahdollista työskennellä ahkerasti koko ajan fyysisesti työpaikalla sijaitessaan. Mut silti ehkä vois vähän enemmän...

Syy 4: Oon kyllä ihan rehellisesti sanottuna sitä mieltä, ettei varmaan oo olemassa tieteellistä asiaa, joka ois mulle liian vaikea ja jota en siten ymmärtäisi, vaikka yrittäisin kuinka. Tää on sinänsä ihan kiva ja positiivinenkin ajatus, jonka seurauksena on kuitenkin valitettavasti se, että mielestäni ymmärtämättömät asiat tarkoittaa, etten oo tehnyt niiden tajuamiseksi riittävästi töitä. 

Esimerkkinä ajatusmaailmastani voin antaa yhden automaattisen mietteeni, joka on omastakin mielestäni absurdiudessaan jo naurettava. Kyselin joskus meidän sihteeriltä, miten ylityötuntien kanssa on perinteisesti toimittu esim. tilanteissa, joissa konferenssiin on lähdettävä jo sunnuntaina. Kuulemma mitään yleistä linjaa ei ole, parasta ois kysyä muilta jatko-opiskelijoilta miten homma on hoidettu (meillä ei siis lasketa mitään tunteja, lomapäivät kyllä mutta oikeestaan saa mennä ja tulla miten kiinnostaa). Lomapäivien riittävyys ei lisäksi normaalisti ole ollut niinkään suuri ongelma ryhmässä, koska aina on myös tyyppejä, jotka ihan tietoisesti pitää vain vähän lomaa, jotta valmistuisivat nopeammin. Loma uhrataan siis investointina väitöskirjaa varten. Meikän ensimmäinen ajatus: oon kyllä löysä työntekijä kun ajattelin pitää kaikki 26 lomapäivää.  Siis suoraan sanottuna laiska. 

Tässä vaiheessa Renén teki varmasti mieli nauraa mut pihalle, mutta nää jutut aiemminkin kuulleena se hylkäsi idean ja keskittyi sen sijaan selvittämään mulle jälleen kerran, miksei näissä ajatuksissa oo mitään järkeä ja miksi on parempiakin ajanviettotapoja kuin töiden takia masentuminen. Lisäksi ei kuulemma oo mitään syytä möhistä. Teoriassa allekirjoitan väitteen kyllä, mutta mitenkähän sen sais myös sisäistettyä? Bonuksena harmistuin lopuksi siitäkin, että päästin itseni taas huonolle tuulelle töiden takia. Oon nimittäin varma että turha stressaus saa mahan heti pahempaan kuntoon, tähän mennessä huonommat vaiheet on kaikki tulleet kun oon ollut ite stressaantunut ja/tai matalalentoisissa tunnelmissa. Möhinöistä ja stressistä syyllistyminen ja sitä kautta tuplaharmistuksen luominen on tietty paras idea tähän hätään. 

Tää kirjoittaminen sentään vähän valottaa mullekin, että aika naurettavasta asiasta on kyse. Onneksi mulla on aseenani eilen tullut ja vielä puoliksi lukematon Avotakka, jonka pitäis saada ajatukset jälleen raiteilleen. Huomenna on ehkä taas parempi meno, ja vaikkei niin kävisikään niin ainakin on perjantai.

Lämpötilat pyörii tällä hetkellä tuolla kolmenkymmenen paremmalla puolella. En ole mitenkään aivan varauksettoman innostunut tästä, mutta onneksi helteet sentään sattuvat työpäiviksi, jolloin voin viettää suurimman osan ajastani hyvin viileässä labrassa ja kohtuullisen mukavassa toimistossa. R:lle sattui huonompi tuuri: tänään oli projektitapaaminen BASFin herrojen kanssa, eikä sinne oikein iljennyt lähteä shortseissa ja t-paidassa. Ei käy kateeks. Hengissä tuo kuitenkin näytti saapuneen kotiin.

Juhannus oli ja meni ilman, että koko tapausta edes huomasi. Ei siis ole juhlan tai huomion aihe Saksassa. Siispä vietin aivan normaalin viikonlopun ilman mökkiä tai grilliä. Syötyä tuli kyllä sentään hyvin, kuten kai ajankohtaan kuuluu. Perjantaina oltiin kutsuttu letuille, isäntäparilla oli mahtava pöydällä sijaitseva tefalin kuuden hengen lettupannulaite. Ideaali homma, kenenkään ei tarvinnut seisoskella hellan ääressä. Kyllä maistui kaikilla täytteillä! Lauantaiksi olin houkutellut tuoreimman tuntemani avioparin meille panna cotalla, kannatti sillä jälkkäri maistui itsellenikin mums.

Eilen käytiin istumassa iltaa R:n Australiaan muuttaneen ja täällä käymässä olevan kaverin ja muun sekalaisen seurueen kanssa. Tuli puheeksi maille tyypilliset ruoat, joita kukaan täysjärkinen ulkopuolinen ei syö, siis anteeksi paikalliset erikoisuudet. Kysyivät onko Suomessa moisia. En keksinyt yhtään (koska en jaksanut alkaa selittää mitä mämmi on), mutta Renéllä oli heti vastaus valmiina. Suomalaiset syö makaronisalaattia, johon on laitettu kananmunaa ja maitoa, ja tätä vielä ketsupin kanssa! Ällöö.

Oon murtunut, makaronilaatikko kun on kuitenkin ollut perinteisesti yksi lemppareistani. :D

Sitä ei ehkä ihan äkkiä tulisi ajatelleeksi, ettei pussilakanoille ja tyynyille ole mitään kansainvälistä standardikokoa. Mäkin tullessani tänne vaihtoon raahasin mukana yhden pussilakanasetin, ettei tarttisi ostaa. Ei käynyt mielessä, että mukana tuomallani 50x60-senttisellä tyynyliinalla voi lähinnä heittää vesilintua. Täällä normaali tyyny on kooltaan, Achtung, 80x80 cm. Mitä järkeä tässä on, en edelleenkään tiedä eikä kukaan ole pystynyt mulle selvittämään. Kyseessä on yksinkertaisesti suhteettoman suuri mötikkä.

Tehdään ajatusleikki. Sänky on 200 cm pitkä. Tyyny ei ideaalitapauksessa ulottune hartioita pidemmälle, vaan alkaa siitä kaulan kohdalta. Nukkuvan ihmisen kaulan pitäisi siis olla kohdassa, jossa sänkyä on jäljellä 120 cm. En varmaan ole ainoa, jonka mielestä tässä on jotain pielessä.

Käytännössä nämä jättiläismäiset tyynyhirviöt ovat epämääräisiä palleroita, joista mytätään pään alle moniulotteinen kasa. Jo yhden yön jälkeen ainakin oma niskani ilmoittaa olemassaolostaan. Tästä syystä meillä ei moisia keksintöjä olekaan taloudessamme kappaleen kappaletta. Suomalaiselle tuttua tyynykokoa ei meinaa löytää, mutta onnekseni olen tutustunut oikeastaan jopa parempaan: 40x80 cm. Tyyny on kivan leveä, eikä korkeutta tarvitse sitä neljääkymmentä senttiä enempää.

Meidän käytännössä kaikki lakanat on Suomesta, joten tyynyliinoille ei nyt ole valitettavasti käyttöä. Oon ratkaissut ongelman ostamalla valkoisia, yksittäisiä liinoja. Saksalaiset peitotkaan eivät ole ihan tasan suomalaista kokoa, vaan leveyksistä voi valita joko 135 tai 155 cm. Meidän peitot ovat onneksi tuota leveämpää mallia, joten ne toimivat ihan kohtuullisesti yhdessä suomalaisten pussilakanoiden kanssa.

Pari sanaa voisi sanoa kyllä saksalaisten vuodevaatemausta. Sille on syynsä, että yhteenmuuton tiimellyksessä Renén lakanat siirtyivät muihin maisemiin. Makuasioista on tietenkin vaikea kiistellä, joten tyydyn toteamaan omani olevan erilainen. Myöskään paria materiaalivalintaa en meinaa käsittää: kenen mielestä on mukavaa valmistaa aluslakana froteesta? Ja oonko tosiaan ainoa, jonka mielestä vetoketjut eivät kuulu vuodevaatteisiin?

Ei ole kuulkaa aina helppoa tämä ulkosuomalaisen puikkelehtiminen vieraan kulttuurin ominaispiirteiden suossa.

Talouteemme on saapunut uusi pöytä. Frankfurtin kaveripariskunta sai Suomesta lähetyksenä isomman pöydän vanhan neljän hengen yksilönsä tilalle, ja tämä alkuperäinen yksilö saapui meille hoitoon. Ennestään keittiössä ollut vanha Artekini siirtyi makkariin työpöydäksi ja siellä ollut työpöytä katosi asunnosta. Olen oikein tyytyväinen muutokseen.

R hioi ja lakkasi pöydän viikonloppuna isänsä kanssa. Siitä tuli tosi nätti, ollaan molemmat ihailtu uutta asukasta sen saapumisesta eli eilisillasta lähtien. Kunnon puuhuonekalut on mahtavia, kestävät jotakuinkin ikuisesti ja puu vaan kaunistuu nähdessään hiukan maailmaa. 

Kameran piuhan löytymisen kunniaksi täräytän tähän kattavan kuvakavalkadin uudesta tulokkaasta. Samalla näkyy myös hiukan meidän keittiötä ja olkkaria näin helluntaimaanantaisissa tunnelmissa. Meillä on tänään vapaapäivä. Helluntai on kaksipäiväinen pyhä ainakin Hessenissä ja Baijerissa, epäilen että koko Saksassa. 

Syksyllä haaveilin Eames-tuolista, tarkemmin sanottuna valkoisesta DSW:stä. Totesin idean kuitenkin kuolleena syntyneeksi, koska tuoli on viitisen senttiä normaalia matalampi eli liian matala, ja lisäksi sen aluksi mukavalta vaikuttava joustava selkänoja aiheuttaisi oletettavasti selkäkipuja heti kättelyssä. Tehtäväkseni muodostui siis etsiä uusi tuoli tai joku muu esine, jonka haluaisin hankkia osittain valmistujaisrahoillani ja hinnasta riippuen osittain itse itseäni sponsoroiden. Ajatuksenani on ollut hankkia valmistumisen kunniaksi joku kestävä ja vuodesta toiseen arkeani ilahduttava asia, ja mikäpä sopisi tähän paremmin kuin joku huonekalu, tässä tapauksessa tuoli. 

Hylättyäni DSW:n suunnitelmani oli jäissä pitkän tovin, koska mitään sopivaa ei tullut vastaan. Toissaviikonlopun ylppärireissulla käytiin kuitenkin myös Helsingissä, jossa näin Aerossa Ilmari Tapiovaaran Domus-tuoleja ensimmäistä kertaa livenä. Koeistuttiin tuolia huolella, ja mukavahan se on! Muotoiltu istuinosa, pienet käsinojat ja mukava selkänoja tekee istumisesta suorastaan ergonomista.

Koivusta valmistetun tuolin väreistä on kuvissa näkyvien vaihtoehtojen lisäksi tarjolla myös valkoinen. Lisäksi tuolia saa tammisena, mikä näkyy luonnollisesti hinnassa. Edit: paitsi että toi kuvan keskimmäinen taitaa olla tamminen. Koivuisena saa lisäksi hunajanväriseksi petsattuna, en osaa päättää onko se kiva vai auttamattomasti liian retro. Mua inspiroisi eniten tuo alakuvan hunajapetsattu mustalla istuinosalla ja selkänojalla. Ongelmaksi tässä on kuitenkin muodostunut tuolin saaminen tänne kohtuuhintaan. Etsiskelin saksalaisia nettikauppoja, joista tuolin voisi hankkia, ja ainoat löytämäni laskuttavat 150 euroa enemmän kuin Suomessa. Ei käy. Frankfurtissa on yksi sisustuskauppa, josta tuolin saisi, 170 euroa Suomessa ostamista köyhempänä. Moista lisähintaa en lähde maksamaan.

Seuraava operaatio on siis selvittää, saisiko tuolia lähetettyä edukkaasti Suomesta Saksaan. Epäilen että ei, mutta selvittelen silti vielä ainakin GLS:n ja Schenkerin hintoja. Finnish design shopista ja yllärinä Finnairin verkkokaupasta tuolin saisi tilattua aika edukkaaseen hintaan, mutta valitettavasti kaikissa muissa väreissä paitsi mustan ja puunvärisen yhdistelmänä. Jatkan tutkimuksia. 

Kuvat: Scandinavian objects, Finnish design shop

Näin täytekakunsyöntivierailumme puolivälissä on hyvä kerrata reissun tavoitteita ja miettiä, mitkä niistä on jo saavutettu ja minkä eteen on vielä tehtävä töitä. Finn for life -blogia lukevat havaitsivat jo sieltä listan Suomen vierailua varten, ja peesailen tässä hiukan.

Aika hyvällä mallilla ollaan! Huomenna on siis edessä päiväreissu Helsinkiin, ja kone kohti Frankfurtia starttaa tiistaiaamuna hiukan aikaisemmin kuin olisi suotavaa. Pikainen visiitti siis, mutta ihan kiva näin. Nyt saunaan!

Jo alkuvuodesta oli tiedossa, että tälle kesäkaudelle ajoittuu kahdet häät ja siskon ylppärit, eli tarve paremmalle pukeutumiselle on lähes jatkuva. Koska olin tietoinen siitä, mitä taloutemme vaatekaapin miespuolen juhlaosastolta löytyy ja ei löydy, olin hyvin iloinen R:n päätöksestä ostaa itselleen uusi puku, muutamia paitoja ja kravatteja, joista jälkimmäisiä sillä ei ollut vielä yhtäkään.

Suomalainen lukija ihmettelee tässä vaiheessa, miten voi olla mahdollista ettei kolmeakymmentä lähestyvällä miehellä ole kravattia. Samaa ihmettelin mäkin, kunnes sain selville että saksalaisen käsitys juhlaan vaadittavasta pukeutumisesta eroaa suomalaisen vastaavasta. Viime kesäisissä häissä R:llä ei ollut kravattia, mikä oli musta Järkyttävää, mutta lopullisen leuan loksahtamisen aiheutti muutamankin juhlavieraan saapuminen farkuissa. Vastaavanlaista tarinaa kuulin Frankfurtissa asuvalta kaverilta, joka kertoi poikakaverinsa perheen saapuneen isoäidin hautajaisiin myöskin farkuissa. Suomalaisen argumentin siitä, että pukua tarvitsee joka tapauksessa parisen kertaa vuodessa, voi siis täällä unohtaa.

Oon yrittänyt perustella juhlapukeutumista sillä, että siten osoittaa ihan yksinkertaisesti kunnioittavansa tilaisuutta. Jos oon ylppäreiden tai häiden tai muiden pirskeiden sankari, en todellakaan halua vieraiden lampsivan paikalle samoissa rytkyissä, joissa kävivät eilen ruokakaupassa. Miksi nähdä vaivaa juhlapaikan koristelussa tai paljon muussakaan, jos vieraat ei kunnioita tapahtumaa asianmukaisella pukeutumisella? Tämä ei mahdu tajuntaani. 

Meidän perheen ukot ovat näissä asioissa niin tilanteen tasalla, etten oo koskaan joutunut opettelemaan itse kravattisolmun tekoa miesväen auttamiseksi. Siksi havahduttiin toissapäivänä eli kesän ensimmäisiä häitä edeltävänä iltana siihen, ettei taloudesta löytynyt yhtäkään kravattisolmun hallitsevaa henkilöä. Internet kuitenkin pelasti paljon, ja pienen harjoittelun jälkeen (puolikas?) Windsor saatiin kuin saatiinkin syntymään.

Suomalainen saattaa tässä vaiheessa myös ihmetellä hääpäivän valintaa. Keskiviikko 1.6. kuulostaa ehkä aika randomilta, mutta käsitykseni mukaan helatorstaita edeltävä keskiviikko ei ole lainkaan eriskummallinen päivä maistraattivihkimisen yhteyteen kasattuihin häihin. Ensimmäiset kokemani häät täällä Saksassa olivat perjantaina, myöskin ilman kirkollista vihkimistä. Saksassa parin on joka tapauksessa käytävä ensin maistraatissa, ja tämä tapahtuu käsitykseni mukaan ainoastaan arkipäivisin ja ainoastaan maistraatin tiloissa. Jos kirkon väliin jättävä pari haluaa yleisön mukaan vihkimiseen, on juhlat siis järkättävä arkipäivänä. 

Vihkimisestä on sanottava sen verran, että siitä tuskin saisi epäromanttisempaa vaikka yrittäisi. Tavallisessa maistraatissa aikoja on usein vartin tai puolen tunnin välein, ja seurueen ollessa sisällä huoneessa seuraavat vihittävät vieraineen tai todistajineen oottelevat jo oven ulkopuolella. Näin oli viime kesäisissä häissä. Morsiusparin ja vieraiden hengailu ja löpinä edellisen ulostuloa odotellessa oli hiukan latistava kokemus perinteiseen "morsian saapuu kirkkoon/vihkipaikalle joko yksin, isänsä tai sulhasensa kanssa ja kaikki huokaavat ihastuksesta" -kaavaan verrattuna. Itse vihkiminen koostuu elämäänsä enemmän tai (tuurilla) vähemmän kyllästyneen virkamiehen lakikielisistä löpinöistä, joita saattaa kyllä saatella pari hääparia itseään koskevaa sanaa. Tajuntaani ei vaan mahdu, miksi vihkiminenkin on hoidettava virkamiessaksalla, jonka pelkkä olemassaolo riittää tunnetusti tappamaan romantiikan. 

Eilinen hääpari vihittiin nätissä vanhassa linnassa, eli ulkoiset puitteet olivat kohdallaan eikä muita vihkiseurueita ollut jonossa selän takana. Parantumattomana tunteilijana kyynelehdin itse yleensä joka välissä häiden kaltaisissa tunteikkaissa tilaisuuksissa, mutta eilen mietin lähinnä, miksi kauniista tilaisuudesta on pakko tehdä niin kuivakka. Sulhanen itse kysyi jälkeenpäin, kuunteliko joku vihkijän puhetta ajatuksella, hän itse kun keskittyi mieluummin muihin asioihin kuin virkamiestekstiin.