Viime vuonna, kun kämpän etsiminen oli ajankohtaista, en tullut kirjoittaneeksi saksalaisista asuntomarkkinoista juuri mitään. Kämppien saatavuus ja hintataso riippuvat tietenkin huomattavasti seudusta, joten niistä ei nyt tälläkään kertaa sen enempää kuin että täällä Frankfurtin ympäristössä ei ole aivan kaikista halvinta. Suomen vuokriin verrattuna ollaan kyllä varmaan aika samalla tasolla, eli mua tämä kalleus ei ole niin hirveästi järkyttänyt.

Muutamia eroja mulle tuttuihin kotimaan kuvioihin löytyy kyllä. Kaupungeissa vuokralla asuminen on huomattavasti Suomea yleisempää, eikä omistusasuntoja aina yksinkertaisesti löydy järkevään hintaan - ellei tahdo muuttaa kehyskuntiin. Täällä meillä vaikuttaa siltä, että kokonaiset kerrostalot ovat yhden tahon omistuksessa, ja asuntoja vuokrataan yksitellen halukkaille. Kun moiseen tulonlähteeseen on kerran päässyt kiinni, siitä tuskin haluaa luopua, olen päätellyt. Ehkä tämän takia ostettavia asuntoja saa kaivella kissojen ja koirien kanssa. En siis esimerkiksi elättele mitään toiveita siitä, että meillä olisi valmistumisen jälkeen molempien tohtorintutkinnoista ja oletettavan kohtuullisesta toimeentulosta huolimatta varaa ostaa täältä Darmstadtista omaa asuntoa.

Luulen tämän "kokonainen talo tai useita sellaisia yhden tahon omistuksessa" -ominaispiirteen aiheuttavan toisen erikoikseksi mieltämäni seikan, joka liittyy välittäjän käyttöön asunnon vuokralle antamisessa. Vuokralaisen kannalta tämä on myös havainnoistani inhottavin: lasku välittäjän työstä, tyypillisesti 2,38 kylmää (selvitän kohta) kuukausivuokraa lankeaa asuntoon muuttajalle. Kyseessä ei ole mikään ihan pieni summa, eikä tuollaisia rahoja kiinnosta maksella parin vuoden välein.

Vuokra-asumisen yleisyydestä johtunee se, että vuokralainen voi muokata asuntoa omanlaisekseen vähän eri mittakaavassa kuin Suomessa. Räikeästi tämä näkyy siinä, ettei useassa vuokralle annettavassa asunnossa ole keittiötä lainkaan valmiina. Kämppään muutettaessa vastassa saattaa olla siis vaikkapa kuvan näkymä:

Parhaassa ja hyvin yleisessä tapauksessa muuton yhteydessä maksettavaksi tulee siis takuuvuokra (usein kolmen kuukauden vuokra), välityspalkkio (jo mainittu 2,38-kertainen vuokrasumma) ja keittiö. Ei paljon naurata, jos kämppää vuokraa vähän pienemmillä tuloilla. Saattaa myös olla, että edeltävät vuokralaiset ovat ostaneet keittiön, jota eivät ota mukaansa lähtiessään (mitä ilmeisimmin useat siis tosiaan ostavat keittiön, asentavat sen ja ottavat koko roskan mukaan muuttaessaan. Musta tää kuulostaa edelleen hyvin epäkäytännölliseltä) ja jonka haluavat myydä seuraavaksi sisään muuttavalle.

Miksi välityspalkkio on 2,38 kertaa kylmä kuukausivuokra? Kyseessä on asunnosta itsestään vaadittava vuokrasumma, jonka päälle tulevat erikseen ilmoitettavat sivukulut. Asunto saattaa maksaa esimerkiksi 680 euroa kuussa + 110 euroa sivukuluja. Nämä koostuvat lämmityksestä (mikä selittää termit kylmä ja lämmin vuokra), vedestä, roskien pois kuskaamisesta, mahdollisista lumitöistä talvella jne eli kaikesta, mitä talon pyörittämiseen nyt kuuluu. Sähkön vuokralainen maksaa tuttuun tapaan itse ja hoitaa sopimuksen kuntoon haluamansa tarjoajan kanssa. Sivukulusumma vaihtelee reippaasti sen mukaan, mikä lämmitysmuoto talossa on ja miten energiatehokasta meno on. Kuluja maksellaan vuoden ajan kiinteä summa kuukausittain, minkä jälkeen maksut tasataan ja vuokralaiselle tulee joko rahaa takaisin tai lisää maksettavaa. Esimerkkinä me saatiin nyt ensimmäisen tasauksen jälkeen muutamia satasia takaisin, koska ollaan lämmitetty hyvin säästeliäästi.

Täällä Frankfurtin seudulla asunnot ovat paitsi kalliita, myös haluttuja (en tosin lähde silti vertaamaan tilannetta esimerkiksi Müncheniin, josta olen kuullut pelkkiä kauhutarinoita). Me etsittiin kämppää huhti-toukokuussa, mikä olikin luultavasti oikein otollinen ajankohta: opiskelijat eivät olleet vielä ehtineet saapua kaupunkiin, ja kevään kunniaksi erinäiset tahot ehkä halusivat luopua kämpästään. Tästä huolimatta käytiin hyvin monissa asuntonäytöissä, joista useimmissa oli samaan aikaan paikalla myös arviolta kymmenen muutakin halukasta. Näyttöaikoja toki on aina useita. Tämä oli aika masentavaa ja mietinkin jo useaan otteeseen, saadaanko kämppää lainkaan kun tarjolla on aina miljoona muutakin vuokralaisehdokasta. Asunnon metsästys oli myös ajallisesti tosi vaativaa: jatkuvasti piti olla puhelimen ja sähköpostin ääressä, ettei mikään tarjous menisi ohi, eivätkä näytötkään olleet lainkaan poikkeuksetta iltaisin töiden jälkeen. Meillä kävi kuitenkin lopulta tuuri, ja löydettiin tämä ensimmäinen yhteinen koti jo parin-kolmen viikon jälkeen, harvinaisesti jopa vuokranantajan itsensä suoraan vuokraamana eli ilman välityspalkkiota. Keittiökin oli jo valmiina sisässä. Toivonkin, ettei tästä tarvitse hetkeen muuttaa yhtään mihinkään ettei kämpänetsintäprojektia tarvitse aloittaa alusta.

Vetäisin tässä juuri noin neljäntoista tunnin yöunet, eikä olo ole niiden jälkeenkään ihan timanttinen. Olin jo vannonut meneväni huomenna töihin, mutta ei kai sinne kannata nukkumaan mennä. Siispä, ellei oloni maagisesti parane, suuntaan huomenna yliopiston sijaan jälleen kerran lääkäriin hakemaan uutta sairaslomatodistusta. Oon yrittänyt vangita kaikki lähistöllä lentelevät positiiviset ajatukset, ettei edelleen tekemättä oleva esitys saisi ihan kaikkia stressihormoneita liikkeelle, mutta luulen että tehtävä osoittautuu kohta mahdottomaksi. Onnekseni post-docini on harvinaisen sympaattinen tapaus ja lupasi tehdä hätää kärsivälle osan kalvoista, joten enköhän lopulta seiso ensi viikon lopulla ihan rauhallisin mielin professorien edessä esitelmöimässä - olettaen että oon siihen mennessä myös tervehtynyt.

Tässä taannoin opiskeluajoilta tutun kaveripariskunnan yöpyessä meillä matkallaan Euroopan halki havahduin siihen, miten kaukainen muisto lankapuhelin on keskimääräiselle suomalaiselle. Täällähän se on vielä aivan normaali osa arkea, enkä usko tilanteen muuttuvan. Nettiä ei taida saada ilman puhelinliittymää, ja samassa paketissa tulee usein myös kaapelitelevisio. En nyt just osaa sanoa mitä netit ja puhelimet maksavat Suomessa, mutta yksi hintaetu täällä (jälleen kerran) varmasti on: lähes järjestään kaikissa liittymissä Saksan sisäiset lankapuhelut eivät maksa mitään. Mahtavaa! Iloani aiheesta lisää se, että yksi vanhimmista kavereistani on saapunut Leipzigiin vaihtoon ja täällä on siis hetken aikaa jopa joku, jonka kanssa  löpistä puhelimessa.

Lankapuhelin ei siis tosiaankaan ole mikään muinaismuisto vaan normaaliin yhteydenpitoon käytettävä väline, aivan kuten meillä joskus lapsuudessani. Tietty saksalaisilla on myös älypuhelimet ja pelit sekä vehkeet, mutta pitkät löpinät on tietenkin järkevintä hoitaa perinteisin menetelmin. Eikä siinä ole musta mitään epäkäytännöllistä tai muuten typerää: on ihan kivaa (ja ehkä nostalgista) että kotona soi puhelin ja siihen vastaa se, joka sattuu olemaan lähistöllä - tai jos ei olla kotona, ei vastata. Tämä lanka- ja matkapuhelinten rinnakkaiselo on musta aivan ideaalia.

Mikäkö mut erityisesti havahdutti huomaamaan, miten ikäiseni suomalainen on jo vieraantunut lankapuhelimista? Vasta tarttuessani kuvassa olevaan yksilöön varatakseni pöydän ravintolasta toinen vieraistamme tajusi, mistä laitteesta on kyse. Hän olikin omien sanojensa mukaan jo miettinyt, onko meillä kenties jostain tuntemattomasta syystä radiopuhelimet, joilla voimme soitella toisillemme (!). Suloista mutta myös erittäin hämmentävää ettei lankapuhelinvaihtoehto edes käynyt mielessä.

Aina ei oo aivan helppoa olla allekirjoittaneen poikaystävä. Tässäkin tapauksessa nojatuolin pohjalla kököttää jo toista viikkoa päivä päivältä enemmän mörköä muistuttava möykky, joka säännöllisin väliajoin murahtelee jotain töihin pääsystä ja elämän surkeudesta. Aivan oikein, mysteeritauti pitää valta-asemistaan tiukasti kiinni. Kuumetta ei oo, kurkkuun ei satu, nuhakin on lähes kadonnut mutta mihinkään en pysty. En jaksa siis edes istua normaalisti ruokapöydässä kovinkaan pitkään. Tämä todistettiin eilen appiukon (vaiko -kokelaan kun en kerran ole poikansa kanssa naimisissa?) synttäreillä, kun siirryin Weißwurst-aamupalapöydästä suoraan sohvalle nukkumaan kolmeksi (3) tunniksi. Ois ehkä voinut jäädä kokonaan kotiin potemaan.

Stressipeikko alkaa tässä sikäli nostella pikkuhiljaa päätään, että mun pitäisi kuun vaihteessa pitää väikkäriprojektin vuosikokouksessa kaikkien proffien ja erinäisten muiden tahojen edessä parinkymmenen minuutin suvereeni esitys siitä, mitä oon tähän mennessä saanut aikaan ja mikä oman projektini funktio tieteen jalossa maailmassa. Kerta kyseessä on ensimmäinen omalle kohdalle sattuva tän kokoluokan esitelmöinti, tarviin valmisteluun eli kalvojen tekemiseen sen verran runsaasti aikaa, ettei nyt viikon kotonalojumisen jälkeen ois enää tarvetta lukuisille jatkopäiville. Hö.

Vähän meinaa siis masentaa jo tää kotona kökkiminen. Vaan leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Talouden molemmat henkilöt totesivat jo erinäisistä syistä että lauantaina edessä lienee työskentelyä toimistossa - siis olettaen että jaksan jo silloin edes istua vaikka nyt puolikin tuntia ilman tarvetta kadota vaaka-asentoon.

Vietän tässä järjestyksessään kuudetta päivää sängyn tahi nojatuolin pohjalla. Teoriassa tällä viikolla oisin vaihteeksi ehtinyt kirjoittaa vaikka mistä, vaan ei oo ajatus kulkenut lainkaan riittävällä nopeudella. Tänään kuitenkin meno on sen verran parempi, että sain revittyä itseni kahdelle jalalle yhden aina yhtä ajankohtaisen ongelman ikuistamiseksi valokuvaan.

Tässäpä havainnollistava otos kirjahyllymme "sekalaiset ei täysin fiktiiviset opukset" -osastolta. Mikäkö kuvassa mättää (valokuvauksellisten seikkojen lisäksi)? Kuka siellä jo ehti ajatella, että meikäläinen on niin huolimaton kirjojen hyllyynpaiskoja, että ne menevät sinne osittain ylösalaisin? Väärin! Tässä piilee juuri sisintäni raastavan ongelman ydin. Saksalainen, itävaltalainen ja sveitsiläinen eli kaikki saksankieliset toverimme nimittäin haluavat kirjojensa selkämystekstin olevan eri päin kuin mihin muussa maailmassa on totuttu.

Koska kuitenkin haluan, että kaikki kirjat ovat hyllyssä oikein päin, seuraa tästä ärsyttävä pään kääntely ja hyllyn epäharmoninen ulkoasu. Vielä ärsyttävämpää on, jos kirja makaa pöydällä tai muulla vaihtoehtoisella tasolla kansi ylöspäin, kuten usein on tapana. Tällöin selkämyksen teksti on nimittäin ylösalaisin, mikä ei sovi yhteen estetiikan ja symmetrian tajuni kanssa sitten yhtään. Useimmissa tapauksissa lienee niin, ettei kulttuurillisissa eroavaisuuksissa ole oikeaa ja väärää vaan vain erilaisia näkökulmia samaan asiaan. Nyt rohkenen kuitenkin väittää näiden saksaa puhuvien olevan VÄÄRÄSSÄ, koska kuka daiju haluaa seistä päällään lukeakseen pöydällä olevan kirjakasan selkämysten tekstit? 

Tämä aihe nostaa verenpainettani säännöllisin väliajoin. Toivon pian tervehtyväni, jotta voin hermostua myös tärkeämmistä asioista.

Lauantaisella kauppareissulla yhdistin vihdoin tarjouksessa olleet tomaatit sekä päässäni jo tovin muhineen suunnitelman. Siispä noita tovereita tarttui mukaan reilu kilo seuranaan pullo oliiviöljyä. Oon nähnyt muutamassakin keittokirjassa (etunenässä Viiden tähden vegaanissa) itse kuivatut tomaatit ja nyt älysin vihdoin toteuttaa projektin.

Siispä eilen pilkoin aamutoimikseni tomaatteja sen verran, että pelti täyttyi leikkauspinta ylöspäin asetetuista puolikkaista. Ohjeen mukaan niitä oli syytä paistella 80-100 astessa niin kauan, että vetisyys on kadonnut, reunat käpristyneet mutta itse tomaatit ovat vielä pehmeitä. Mitään aikaa tälle ei oltu annettu, joten en osannut yhtään arvioida kauanko prosessissa kestää. Kauan, voin kertoo. Kaverit pääsivät uuniin arviolta puoli yhdeksältä aamulla, ja oltaisko ne noukittu ulos joskus reippaasti illan puolella, ehkä kuuden ja kahdeksan välillä. Ohje oli luumutomaateille, koska ne ovat hiukan pyöreitä sukulaisiaan vähemmän vetisiä. Luumuilla homma hoituis siis oletettavasti nopeammin, mutta meni tää näinkin kun aloitin heti aamulla eikä uunille ollut sen suurempia käyttösuunnitelmia (puoleksi tunniksi tomaatit joutuivat kyllä jäähylle, kun satsi sämpylöitä halusi paistumaan).

Lasipurkin pohjalle René kuori pari valkosipulinkynttä ja ripotteli niiden kaveriksi vähän timjamia. Tuoreen timjamin oksa olisi tietty ollut erinomaisen pätevä, mutta moisia ei taloudessamme ollut. Sitten tomaatit sekaan ja päälle oliiviöljyä niin kauan että kaikki peittyivät. Tuossa nuo nyt odottavat herkuttelun kohteeksi pääsyä.

Kyllä on ajat muuttuneet kuulkaa. Joskus ennen sitä odotti viikonloppua kuin kuuta nousevaa päästäkseen viihteelle ja vapaalle, nyt lähinnä päästäkseen nukkumaan. Paitsi välillä tulee kiroiltua töissä että taas on perjantai, siis hitto soikoon taas yksi viikko väikkäristä kadonnut jälkeä jättämättä. Menojen suunnittelu perjantaille on myös muuttunut tuhoontuomituksi ideaksi. Kutsutaan mielellään kavereita syömään, ja jos päiväksi valikoituu perjantai, koko pöytäseurue alkaa nuokkua viimeistään siinä puoli kymmeneltä. 

Tämä todistettiin taas tällä viikolla. Renén lähtiessä pippaloihin, joihin meidät molemmat oli kutsuttu, päätin ite siirtyä nukkumaan. Lienee järkevämpää torkkua kotona kuin ihmisten ilmoilla. Tässä on kyllä muutenkin ollut veto pois: eilen sammahdin täysin illan ollessa vasta aluillaan. Syykin tälle tavallistakin suuremmalle väsymykselle selvisi: oon taas kipeä. 

Oon miettinyt, mikä ihme ois syynä mun aika matalalle energiatasolle. Oli syy mikä tahansa, se täytyy nyt vaan oppia hyväksymään ja möhistä kotona jos siltä tuntuu. Tänään en kyllä muuhun pystykään, joten nojatuolin pohjalla on hyvä sauma edistää villasukkaa minkä teen litkimiseltä ja niistämiseltä ehtii. 

...pieni kirjakauppa ihan tässä lähellä, kotimatkan varrella. Jostain syystä en ollut käynyt siellä vielä kertaakaan, ehkä koska en ollut tajunnut kaupan myyvän muitakin kuin lastenkirjoja (siis en ollut katsastanut selvästikään edes näyteikkunan tarjontaa). Tänään kuitenkin painelin sisälle, ja kivaltahan siellä näytti. Olin kaivellut netistä muutaman armaaseen sairauteeni keskittyvän opuksen, jotka täti ystävällisesti tilasi mulle ylihuomiseksi. Miksi, oi miksi en oo aikaisemmin älynnyt, ettei kirjojen(kaan) perässä tartte lähteä merta edemmäs kalaan vaan riittää kun raahautuu parinsadan metrin päähän? Tää meidän kaupunginosa on paras, elämäni olisi ehkä lähes täydellistä jos meidän ei tarttis valmistumisen jälkeenkään muuttaa mihinkään. Kukas se sanoikaan, että toivossa on hyvä elää?

Siinä tädin tulkatessa kryptistä tilaustoivemuistilappuani ehdin hiukan katsastaa lempparihyllyni eli populaaritieteen tarjontaa. Yksi toveri herätti siellä heti kiinnostukseni, ja kun se vielä aukesi satunnaisesti just tutkimusteni ajankohtaisimman fyysikon eli herra Paulin kohdalta, oli ostopäätös jo tehty. Tän illan kokkausvuoro taisi osua Renélle, jotta voin itse keskittyä lukemaan suurista ideoista ja niiden isistä sekä äideistä.