Aina ei oo aivan helppoa olla allekirjoittaneen poikaystävä. Tässäkin tapauksessa nojatuolin pohjalla kököttää jo toista viikkoa päivä päivältä enemmän mörköä muistuttava möykky, joka säännöllisin väliajoin murahtelee jotain töihin pääsystä ja elämän surkeudesta. Aivan oikein, mysteeritauti pitää valta-asemistaan tiukasti kiinni. Kuumetta ei oo, kurkkuun ei satu, nuhakin on lähes kadonnut mutta mihinkään en pysty. En jaksa siis edes istua normaalisti ruokapöydässä kovinkaan pitkään. Tämä todistettiin eilen appiukon (vaiko -kokelaan kun en kerran ole poikansa kanssa naimisissa?) synttäreillä, kun siirryin Weißwurst-aamupalapöydästä suoraan sohvalle nukkumaan kolmeksi (3) tunniksi. Ois ehkä voinut jäädä kokonaan kotiin potemaan.

Stressipeikko alkaa tässä sikäli nostella pikkuhiljaa päätään, että mun pitäisi kuun vaihteessa pitää väikkäriprojektin vuosikokouksessa kaikkien proffien ja erinäisten muiden tahojen edessä parinkymmenen minuutin suvereeni esitys siitä, mitä oon tähän mennessä saanut aikaan ja mikä oman projektini funktio tieteen jalossa maailmassa. Kerta kyseessä on ensimmäinen omalle kohdalle sattuva tän kokoluokan esitelmöinti, tarviin valmisteluun eli kalvojen tekemiseen sen verran runsaasti aikaa, ettei nyt viikon kotonalojumisen jälkeen ois enää tarvetta lukuisille jatkopäiville. Hö.

Vähän meinaa siis masentaa jo tää kotona kökkiminen. Vaan leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä. Talouden molemmat henkilöt totesivat jo erinäisistä syistä että lauantaina edessä lienee työskentelyä toimistossa - siis olettaen että jaksan jo silloin edes istua vaikka nyt puolikin tuntia ilman tarvetta kadota vaaka-asentoon.