Elämä maistuu tänään taas aika eriltä kuin eilen. Olin töissä jo tasan kahdeksalta (hurraa hurraa hurraa), joten lähdinkin sieltä neljältä taisteltuani sitä ennen sähköoppia vastaan puolet päivästä. Lukiossa taisin kyllä vielä tietää (ymmärrys oli kaiketi sielläkin sit eri asia) mikä on potentiaalin, potentiaalienergian ja jännitteen ero... Aavistelen että tää ja pari muutakin asiaa ois tavallaan aika olennaista olla hallinnassa, jos ottaa huomioon että työskentelen Elektronische Materialeigenschaften - eli elektroniset (vaiko sähköiset? Ehkä opettelen joskus kääntämään tän suomeksi) materiaaliominaisuudet -nimisessä ryhmässä. 

Piristääkseni olotilaani vielä entisestään pari pykälää ja lisäksi tulevia kriisejä ennakoiden (voin sit aina palata tähän postaukseen) päätin koota pienen listan asioista, joilla pitäisi ainakin ideaalitapauksessa olla turhan märehdinnän lopettava vaikutus. Katotaan toimiiko:

Yksi suosikkiongelmistani on se, että on olemassa erinäisiä etenkin töihin liittyviä asioita, joista en tiedä mitään / joita en osaa. Esimerkkeinä nyt vaikka koko kiinteän olomuodon fysiikka, jo edellä mainittu sähköoppi, myös aika paljon kemiaa huolimatta opinnoistani, esitelmien pitäminen luontevasti ja mitä näitä nyt on. Nyt sattuu kuitenkin olemaan niin, että aloittelen (no oletan että näin myös käy eli että projektille löytyy jatkorahoitus) väikkäriä. Tää tarkoittaa ensinnäkin sitä, että mulla on 3-4 vuotta aikaa oppia työlle olennaiset jutut, ja toisekseen sitä, että en kyllä millään voi olla aivan tyhmä. Ylivoimaisesti suurin osa täällä tuntemistani ihmisistä on myös yliopistolta, joten kokonaiskuvani vääristyy helposti vähän. Jos saksalainen henkilö x on jo tehnyt väikkäriään 2,5 vuotta, lienee normaalia että pari juttua on paremmin hallussa kuin mulla? Lisäksi ois syytä muistaa, että väitöskirjan askarteleminen ei liene koko kansakunnan keskuudessa kaikista tyypillisin valinta.

Lisäksi oon opiskellut pääaineenani kemiaa ja sen lisäksi kaikkia ei lainkaan tarpeellisia ja mua ei lainkaan kiinnostavia juttuja. Täällä alana on materiaalioppi, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että nää on aika hyviä asiantuntijoita sekä fysiikassa, kemiassa että materiaalitieteessä. Dipan tein aiheesta, josta en tiennyt etukäteen oikein kauheesti mitään käytännössä enkä myöskään teoriassa. Siitä huolimatta selvisin aika kiitettävästi siten, että oisivat myös mielellään pitäneet mut siellä ryhmässä. Myös nykyinen professori oli sen verran vakuuttunut, että palkkasi mut, vaikka tiedossa on että kaikkee en vielä tiedä. Oon ehtinyt jo kiriä kyllä oikein kiitettävästi välimatkaa kiinni. 

Usein märehdin myös sitä, että ei salamana kymmeniä uusia sydänystäviä ja nää paikalliset on paljon suulaampia kuin mä möh mäh. No nythän on niin, että en sijaitse Suomessa vaan Saksassa, missä kielivalintana luonnollisesti on myös joku muu kuin äidinkieleni. Oon kuitenkin niinkin kielinero, että puhun päivät pitkät pelkkää saksaa siten, ettei sitä suuremmin tarvitse korjata (paitsi välillä teen hassuja virheitä, mutta ne on Renén mielestä vaan söpöjä). En oo kotimaassakaan mikään suurin vitsiniekka, joten lienee hyväksyttävää että oon sit täällä vieraalla kielellä myös vähän hiljaisemmasta päästä. Ruokalassa saan lisäksi erityisarmahduksen, koska siellä on niin mölyisää että ties mitä erikoishaasteita tulee. Näistä kieliongelmista huolimatta oon onnistunut löytämään parisuhteen, mikä on mulle ehdottomasti tärkein juttu, ja kavereitakin. Renén tai oikeestaan muidenkaan kanssa mulla ei myöskään koskaan oo ollut tunnetta, etten pysty sanomaan jotain mitä haluan tai että toinen ei ymmärtäisi mua kieliongelmien takia. Lisäksi voidaan huomauttaa, että luomani ystävyyssuhteet hoituu kaikki saksaksi (no ei lasketa Frankfurtin Ellaa, jonka kanssa puhun itsestäänselvästi suomea) ilman, että tilanne ois epätasa-arvoinen.

Tätä ongelmaa mulla ei oo viime aikona juuri ollutkaan, mutta uusien kielikriisien varalta: mun ei pitäis vaatia itseltäni täydellistä saksaa. Kyseessä ei ole mun äidinkieli. Lisäksi virheisiin hermostumisen sijaan multa kysytään tosi usein miksi mun saksa on niin hyvää. Paikalliset on iloisia ja yllättyneitä siitä, että ilman vuosikausien oleskelua maassa oon päässyt tälle tasolle. Aksenttikaan ei ole ollenkaan pahimmasta päästä.

Yleisen tyhmyys- ja alemmuudentunteen iskiessä (liittyy lähes aina töihin) voin huomauttaa itselleni, että teen tosiaan väitöskirjaa eli jatko-opiskelen, eli siis opin uutta, eli siis on luonnollista etten osaa kaikkea valmiiksi. Tämän kaiken hoidan lisäksi en suomeksi enkä englanniksi vaan saksaksi! Siispä kielitaitoni kattaa arkipäivän löpinöiden lisäksi myös tekniset ja tieteelliset asiat. Ei huono, moniko pystyy samaan?

Ihan erityismaininnan ansaitsee René. Juurettomuusmöhinöiden iskiessä voin muistuttaa itselleni asioiden olevan oikeastaan enemmän kuin hyvin: oon ollut täällä vasta reilun vuoden, ja siitä huolimatta voin rehellisesti sanoa, että mulla on täällä koti. Ensimmäinen yhteinen koti on ehkä ihanin koskaan näkemäni asunto (hetkinen, koskas itse kukin tulee kylään katsastamaan?), ja mulla on ollut täällä alusta alkaen ehdottoman hyvä ja kotoisa olo, tasapainoinen. Se on kuitenkin tärkeintä, ja tältä perustalta on hyvä lähteä rakentamaan elämää täällä. 

Tähän voidaan vielä lisätä että sen lisäksi että oon aika fiksu, oon myös kiva ja ihan symppis tyyppi! Valittujen henkilöiden seurassa oon hauskakin. Lisäksi mulla on hyvä musiikkimaku. Plus niin kauan kuin taloudesta löytyy Kaiku-suihkuverho, tiikeriteetä ja turkooseja Teema-mukeja, joista juoda sitä, asiat ei voi olla kovin huonosti. Mikä tässä nyt siis vielä on se ongelma?