Perjantaina tunsin itseni jälleen tyhmäksi töissä. Oon vihdoin päässyt labraan parin kuukauden kohtuullisen piinallisen lukemissession jälkeen ja marssin nyt ekojen käppyröideni kanssa meidän yhden post-docin juttusille. Sieltä tuli kehoitus laskea yks juttu, joka kävisi kuulemma tosi nopeasti. En ihan heti siinä hetkessä tajunnut mitä mun oikeestaan tarkalleen pitäis laskea ja miten ja masennuin. Lisäksi oon aivan varma että Kaikki ryhmässä miettii, että oon kyllä tosi hidas kun en oo asunut koko aikaa labrassa vaikka oon ollut jo neljä (!) kuukautta töissä. Myöskin ongelmana on, etten mielestäni tiedä vieläkään mitään, koska en oo opiskellut tätä alaa enkä täällä. Tästä seuraa, että mun pitää käyttää työaikaa asioiden lukemiseen, minkä loogisena seurauksena on etten voi lukiessani olla myös labrassa mittaamassa. 

Kun pääsen alkuun, tätä noidankehähenkistä ajatusketjua on lähes mahdoton pysäyttää. Yritän kovasti olla miettimättä työjuttuja viikonloppuna, mutta tänään aloin kuitenkin möhistä kun en vieläkään oikein tiennyt miten post-docin ehdottama juttu pitäis laskea. Parempaan mieleen vaadittiin pari nenäliinaa ja René, joka sai palautettua mut ainakin hetkeksi jokseenkin järkiini. Lisäksi laskettiin yhdessä, eikä juttu ollut lopulta yhtään vaikea. 

Vakkarilääkärini, jonka kanssa oon sattuneesta syystä yhteydessä noin kerran kuussa, oli ilmeisen vaikuttunut kertoessani aloittaneeni väikkärin. Joskus myöhemmällä käynnillä aiheeseen palattiin yhtäkkiä. Kuulemma tuntuu, että kaikki ois mulle kovin helppoa: oon muuttanut ulkomaille, puhun erittäin sujuvaa ja kohtuullisen aksentitonta saksaa ja aion nyt myös väitellä tohtoriksi. Ehkä yritän miettiä tätä: on ihan normaalia, ettei se oikeesti ole aina niin helppoa. Lisäksi oon hyvin tietoinen siitä, ettei helpompi työ ois kuitenkaan mieleeni.

Yritän muistaa tän myös huomenna töissä. Toisena aseena on riittävät unet, siispä nyt on jo kiirehdittävä sänkyyn.