Renén lähdettyä taas viikoksi pois töiden puitteissa, tällä kertaa Ranskan Alpeille, ja vieraiden löydettyä junansa oon jälleen yksin kämpillä. Viikonpäivänkin ollessa sunnuntai oli siis odotettavissa, että kulutan iltapäivän ja alkuillan epämääräiseen netissä surffailuun ja asioiden märehtimiseen. Meinasin että täällä on kyllä oltava muitakin suomalaisia, ja jonkun niistä on pidettävä myös blogia, joten etsiskelin ja löysinkin muutamia. Ulkosuomalaisuus, kaksikielisyys, kahden maan kansalainen, kieliongelmat ja kulttuurierot olivat tosi yleisiä teemoja, ja aloin ajatella omaa tilannettani.

Lähdin Saksaan, koska Suomi tuntui tympeältä, halusin nähdä jotain muuta ja tuntui että jämähdän jos jään samoille nurkille. Kohdemaan valinnassa oli vain yksi vaihtoehto, kuten vaihtoon lähtiessäkin. Mulla ei ole mitään tarvetta nähdä mahdollisimman monia paikkoja, halusin ilmeisesti pois Suomesta voidakseni pysyä kotimaan sijaan Saksassa. Ehkä tää oli jo sinetöity juttu kun halusin ehdottomasti aloittaa viidennellä saksan enkä mitään buu-ranskaa. Tullessani tänne tekemään dippaa en yhtään tiennyt mitä sen jälkeen, mutta oikeestaan olin kaiketi jo mielessäni päättänyt jäädä, jos mahdollista. Sitten tuli selväksi, että haluan jatko-opiskella (myös koska en keksi, mitä kiinnostavia töitä tällä tutkinnolla saisi: siispä lisäaikaa ja -pätevyyttä, minkä jälkeen t&k kutsuvat!), ja jossain vaiheessa toi Renékin ilmestyi kuvioihin. Peli oli siis menetetty.

Tähän asti oon vaan valunut eteenpäin ilmeisen huomaamattani valitsemallani tiellä. Saksa on parantunut silleen, että sillä pärjää ja voi huoltaa ystävyyssuhteita ja pitää poikaystävää. Olin ihan kypsä syksyllä 2003 alkaneeseen, noin kerran vuodessa tapahtuneeseen muuttamiseen ja yhteenmuutto tuntui muutenkin hyvältä idealta, joten tavarat kannettiin saman katon alle (ja tuotiin osittain jopa Suomesta) ajatuksena, että tästä poistutaan vasta kun on ihan pakko eli muutetaan toiselle paikkakunnalle tai tarvitaan lisää tilaa. Keskiviikkona aloitan työt, jotka toivottavasti jatkuu seuraavat nelisen vuotta ennen päättymistään tohtorintutkintoon. Aika selvä jatkoskenaario on, että etsin täältä sitten töitä, kuten René kanssa valmistuttuaan muutaman vuoden mua ennen. Molempien etsintöjen tulos on ideaalitilanteessa jokseenkin lähellä toisiaan.

Tätä enempää en oo pohtinut asioita. Tässä on kuitenkin käynyt mielessä erinäisiä juttuja. Käykö niin, että havaitsen olevani ulkomaalainen täällä, mutta vieras myös Suomessa? Alkaako jossain vaiheessa harmittaa, että perhe on niin kaukana - mitenkäs sitten, kun siellä aletaan olla vanhempia? Onnistunko löytämään täältä hyviä ystäviä, jotka tuntisin ihan itse enkä vain Renén kautta? Mitä jos jotain sattuu? En ole myöskään ennen tätä päivää koskaan ajatellut itseäni ulkosuomalaisena.

Termi sai aikaan jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Oon siis todellakin jäämässä ulkomaille ja rakentelemassa elämääni kahdesta kulttuurista ammentaen. Perheen perustukset rakentuu väkisinkin kahden kansan perinteisiin nojaten. Vanhojen ystävyyssuhteiden eteen on nähtävä enemmän vaivaa, osa niistä varmasti kuihtuu ja loppujen dynamiikka muuttunee. Integroitumista ois hyvä ajatella tietoisesti, jotta tuntisin olevani määritelty täällä myös omana itsenäni enkä vaan Renén kautta. 

Näitä juttuja ja myös monikansallisen parisuhteen mahdolllisia ongelmia voi tietenkin pyöritellä teoreettisesti mielessään ees ja taas, mutta mä nään asian lähinnä rikkautena ja mahdollisuutena. On aika mahtavaa päästä tutustumaan lähietäisyydeltä hiukan erilaiseen tapaan tehdä asioita ja havaita, että omat tottumukset ei ehkä aina oo niitä kaikista parhaita. Juurettomuuden sijaan koen toivottavasti jatkossa olevani kotona molemmissa maissa. Tähän mennessä Suomesta on vierailtukin varsin kiitettävään tahtiin. Saapumista harkitseville tiedoksi: tarjolla elämyksiä ja ilmainen majoitus Keski-Euroopan sydämessä ;)