Olin tänään luennolla! Munhan ei tarvii käydä tasan yhtäkään kurssia, ja Suomessakin on jo kasassa jotain 20 opintoviikkoa liikaa tutkinnon minimivaatimuksiin nähden (tämä ei kyllä näy tietotasossa sitten mitenkään...). Nyt lukukauden alettua tarjolla on kuitenkin erinäisiäkin mielenkiintoisia luentoja, joista yhtä mulle oikein suositeltiin. Siispä kökötän maanantaisin kuuntelemassa tiukkaa faktaa puolijohderajapinnoista! Aika sfääreissä vedellään: kulutin ekan luennon asioiden eli kymmenen sivun läpikäymiseen tossa viime viikolla juurikin melkein neljä tuntia. Ainoa keino ymmärtää on lukea jutut sekä ennen luentoa että sen jälkeen, ja uskokaa tai älkää, näin myös tapahtuu! Vaikka mun ei tarvii ees tenttiä tota! Nyt kuulkaa ruksit seinään.

Viime aikoina on muutamaan otteeseen tullut puheeksi joululoma ja kotiin lentely. Steffi kysyi, onko mulla jo kova ikävä Suomeen. Kysymys oli musta lähinnä hämmentävä: oon ollut poissa jotain kaks kuukautta, mitä mulla nyt yhtäkkiä ois ihan uskomaton ikävä? Lisäksi tää ei oo eka kerta kun oon poissa kotoa. Tässä ihan viime päivinä oon kuitenkin yhtäkkiä havainnut olevani aika innoissani joululomasta: pääsen pitämään kotisohvaa paikoillaan, uudeksivuodeksi on historiallisesti nyt jo ohjelmaa (en usko tätä itsekään) ja kauan ja hartaasti suunniteltu uno-turnauskin on jo sovittu! Mukavia aikoja siis tiedossa myös kotimaassa.

Perjantain ansiosta olen nyt tietoinen yhdestä saksalaisen kulttuurin ytimessä olevasta helmestä. Vietin illan Renéllä sipulipiirakan (mums) ja parin leffan parissa, joista ensimmäinen oli täällä ilmeistä kulttimainetta nauttiva Werner, joka mun kuulemma piti ehdottomasti nähdä. Elämys oli, noh, mielenkiintoinen. Kyseessä on siis alunperin sarjakuvissa seikkaillut hahmo, joka on saanut myös oman piirroselokuvan (tai muutamiakin, oisko niitä yhteensä neljä). Huumoria vois ehkä kuvailla Kummelin, Vintiöiden ja öh mitä näitä nyt on, ehkä Monty Pythonin niiden mauttomimpien vitsien hengenheimolaiseksi. René sanoi kasvaneensa hahmon kanssa ja hihittelikin puolet leffasta. Ehkä parhaiten asiaa kuvaa se, että oon varma että myös armas isäni rakastaisi Werneriä jos olisi saanut tutustua siihen viimeisen noin 15 vuoden ajan, jolloin hahmo on ollut elossa: kaikki meidän perhettä vähänkään tuntevat saavat tästä luonnehdinnasta luultavasti aika hyvän kuvan kulttuurielämyksen laadusta. René vilkuili mua ja reaktioitani noin kolmen minuutin välein koko leffan ajan ja sanoi useaan otteeseen että voidaan siis kattoa jotain muutakin jos en kestä enempää, mutta ilokseni (?) havaitsin olevani siinä määrin sukuni kasvatti, että hälyttävän suuri osa leffasta oli oikeastaan jopa ihan hauska. Mitä tämä kertoo huumorintajuni laadusta, on toinen asia.

Lauantaina käytiin Stephin kanssa kävelyllä ja samalla yhdessä ruokakaupassa, jossa en ollut käynyt ennen. Johtuen tästä vaihtelusta ja siitä, etten ollut käynyt ruokaostoksilla sitten viime lauantain riehaannuin täysin ja ostin suunnilleen ihan kaiken. Jossain vaiheessa piti hakea toinen kori kun ensimmäinen ei enää riittänyt estämään tavaroiden putoilua sinne tänne, ja lopulta tavaraa oli ehkä noin 1,7 korillista. Tämä kaikki maksoi 30 euroa. Mietin kassalla eka että huh, tulipa kalliiksi, kunnes muistelin mitä normiruokaostokseni maksoivat yleensä Suomessa. Sama tapahtui kun käytiin Annen kanssa kerran yhdessä superkokoisessa marketissa, jossa kasattiin yhteinen ostoskärry aivan kukkuroilleen tavaraa, tuloksena neljä jäätävää muovikassillista per nenä ja hintana 50 euroa kummallekin. Joku ero Suomen hintoihin on havaittavissa.