Kotiäitiyden lähestyessä loppuaan
marraskuuta 19, 2014
Täällä on käynnissä hyvin lämmin marraskuu. Ehkä sen takia, tai ehkä koska näin kotona ollessani päivillä, viikoilla tai kuukausilla ei ole niin väliä, minkäänlaista jouluinnostusta ei ole vielä hiipinyt kylään. Päinvastoin ihmettelin, kun huomasin työmiesten kasaavan joulumarkkinakojuja keskustassa: uunituoreen joulukuusen ohi kulkeminen ohuessa trenssissä ilman minkäänlaista ajatustakaan hanskoista tai villavaatteista ei oikein sovi kuvaan.
No, eiköhän tämä tästä. Kynttilöitä olen kuitenkin jo ehtinyt poltella ahkerastikin, ja teetäkin on ryystetty. Lepattavia liekkejä muumit kädessäni tuijotellessani olen tullut jotenkin tietoiseksi näistä päivistä ja viikoista. Joulukuussa, pojan täyttäessä seitsemän kuukautta, mies jää viideksi kuukaudeksi kotiin ja allekirjoittanut palaa töihin (oikeasti tosin luultavasti vasta tammikuulla, on nääs lomaa jäljellä). Olen menossa töihin ihan iloisena, mutta myös vähän haikeana. Vuoron vaihto on kuitenkin tärkeää, sillä miehelläkin on varsin perusteltu oikeus viettää poikansa kanssa aikaa kotona. Isä ei maltakaan enää odottaa vanhempainvapaansa alkamista.
Meidän kuviot, joissa mies on arkipäivät torstai-iltaan asti kokonaan poissa kotoa, ovat herättäneet aika runsaasti vähintäänkin rivien välistä kajastavaa ihmettelyä ja sääliviä katseita - oliko homma nyt ihan loppuun asti harkittu ja miten sitä selviää järjissään yksin vauvan kanssa? Aivan loistavasti, voin kertoa. Nyt uskallan jo sanoa sen ääneen: takana on elämäni paras syksy. Olen nauttinut näistä viikoista ihan täysillä. En ole tuntenut itseäni yksinäiseksi eikä sekaan ole mahtunut ainuttakaan kamalaa päivää. Mies on ollut aika paljon lomalla, ja on täällä käynyt vieraitakin, mutta ovat ne tavalliset arkipäivätkin olleet kivoja. On ollut ihanaa seurata pienen miehen kehitystä ja tyhjentää pää väitöskirjakuvioista ja muista arkiasioista hetkeksi.
Neuvoisin nyt uunituoretta äiti-itseäni olemaan hermoilematta ja luottamaan itseensä. Asioista on turha stressata ennen kuin siihen on syytä. Saattaa käydäkin niin, ettei sitä tulekaan.
2 kommenttia
Hei, Minunkin mieheni hoiti vanhinta lasta kotona 1 vuoden hänen täyttäessään 10 kk ja minun mennessä töihin. Nuorinta lasta hän hoiti 1 vuoden iästä alkaen 1 v 4 kk. Nyt tytöt ovat jo 16 v ja 13 v. En ole ikinä katunut sitä, että jaoimme hoitovastuun. Se on kantanut tähän päivään asti. Mies ottaa edelleen vastuuta kotitöistä ja lapsista. Olemme olleet yhdessä jo 25 vuotta. Ja koko tämän ajan mieheni on ollut töissä ulkomailla, poissa kotoa totaalisesti, puolet vuodesta. Vauva-aikana hän oli kuusi viikkoa töissä ja sitten vastaavasti kuusi viikkoa kotona. Nyt tuo aika on vähentynyt kolmeen viikkoon kerrallaan. Ja tuntuu aivan kuin hän ei olisi ollenkaan välillä poissa! Voit tavata hänet Hki-Travemunde laivoilta...Vauva-aikana omasta äidistäni oli meille paljon apua. Hän hoiti paljon lapsiamme yhdessä minun kanssani. Kaikesta selviää. Päivä ja hetki kerrallaan. Olen oppinut todelliseksi hetkessä eläjäksi. En juurikaan suunnittele elämää eteenpäin. Teen sen mukaan, kun jaksan ja viitsin. Kaikkea hyvää elämääsi! T. Merja
VastaaPoistaHeippa Merja! Ihanaa kuulla teidän tarina, ja hienoa kuulla näitä esimerkkejä että toimiihan ne kuviot myös vähän vähemmän perinteisesti, kun asiasta ei tee suurta ongelmaa. Tuntuu, että ainakin yliopistomaailmassa, johon omat kokemukseni vahvasti rajoittuvat, koskaan ei ole hyvä hetki perheen perustamiselle. Aina on käynnissä joku tosi tärkeä vaihe, jonka jälkeen sitten! Mua on jopa ihan suorasanaisesti kiitetty siitä, että olen näyttänyt muille jatko-opiskelijoille esimerkkiä ja uskaltanut saada vauvan väitöskirjan aikana. Hassua, että en ole itse vielä huomannut, miksi tämä aika olisi ollut huonompi kuin muutkaan, päinvastoin. Myöhemmin työelämässä olen tuskin läheskään näin joustava kuin nyt.
PoistaTeen sen mukaan, kuin jaksan ja viitsin on hyvä elämänohje, sitä yritetään soveltaa täälläkin! Mukavaa marraskuun jatkoa :)