Puhelimen käyttöni on jo pidempään vaivannut minua. 

Kun asiaan kiinnittää huomiota, huomaa miten älyttömän paljon aikaa älypuhelimen päämäärätön selailu vie. Lukemattomina iltoina olen havahtunut istuneeni lasten nukkumaanmenon jälkeen tunnin-pari sohvalla katsellen merkityksettömiä kuvia tai lukien jotain ihmisistä, joita en tunne ja jotka eivät kosketa elämääni millään tavalla. Puhelimen esiin kaivaminen on oikeastaan refleksi, jota vastaan pitää ihan aktiivisesti taistella.

Meillä on sääntönä, ettei puhelimilla ole asiaa ruokapöytään eikä makuuhuoneeseen. Myöskään ravintolassa niitä ei koskaan kaiveta esiin. Tulen joka kerta hieman surulliseksi nähdessäni syömään tulleet seurueet, perheet tai pariskunnat, jotka selailevat kukin mitä lie toisilleen puhumisen sijaan. Nyt tuntuu, että voisin katsoa peiliin ja lopettaa itse saman myös iltaisin sohvalla.

Puhelinaddiktion aiheuttaman tympeän olon lisäksi olen myös aidosti huolissani siitä, mitä jatkuvat push-ilmoitukset ja muuttuvat somefeedit tekevät aivoille. Kesti pitkään, ennen kuin kehtasin myöntää, etten pysty keskittymään samalla tavalla kuin ennen. Muutaman minuutin välein tekee mieli tarkastaa, onko tullut uusia ilmoituksia, tuoreita uutisia tai käydä selaamassa läpi samat kuvat kuin juuri äsken. 

Koska haluan takaisin kykyni rauhoittua ja uppoutua asioihin niin vapaalla kuin töissäkin, päätin rajoittaa puhelimen käyttöä. Koska sopimukset itseni kanssa eivät useinkaan tuota hedelmää, otin käyttöön järeämmät aseet ja poistin kahden sovelluksen myötä käytännössä koko somen puhelimestani. Facebookin rajasin jo kuukausia sitten pelkästään tietokoneella käytettäväksi, kun tuntui ettei se tuo muuta kuin pahaa oloa, mutta Instagram oli huomattavasti vaikeampi pala. Tällä viikolla tympäännyin kertakaikkiaan, pysähdyin, vedin henkeä ja poistin sovelluksen. Saahan sen aina takaisin, jos alkaa tuntua että kohtuullinen käyttö voisi onnistua. 

Lasten ja töiden kanssa elämä on täynnä kaikenlaista ihan ilman yrittämistä. Kysyin itseltäni, millä asioilla haluaisin kuorruttaa ne harvat vapaat hetket. Haluan ommella, lukea kirjoja ja istua iltaisin nojatuolissa teemuki kädessä jotain hyllystä löytynyttä vanhaa ruokalehteä selaillen. Haluan olla lapsille esimerkki. Haluan, etteivät he opi puhelimen olevan oikeaa ihmiskontaktia tärkeämpi. Ja ennen kaikkea haluan oppia rauhoittumaan ja keskittymään siihen, mitä olen tekemässä. Katsotaan vaikka muutaman kuukauden kuluttua, miten pitkällä olen. 

Viimeiset kuukaudet meillä on ollut yksi kestoteema eli taloprojekti. Etsimme ensin jo olemassa olevaa taloa, mutta päädyimme lopulta tarjonnan heikkouden ja älyttömän onnenkantamoisen seurauksena löytämämme tontin takia rakennushommiin. Tokikaan emme itse rakenna juuri mitään, vaan talofirma hoitaa lähes kaiken. Meillä ei ole suurempia raksaintohimoja, enkä myöskään kyllä tiedä miten kahden lapsen ja kokopäivätöiden lisäksi olisi edes mahdollista tehdä paljon itse ja pysyä samalla järjissään. 

Vanhempainvapaan viimeisinä kuukausina istuin siis joka päivä tietokoneen ääressä vauvan päiväunien ajan. Vertailin rakennusfirmoja, excelöin budjettihommia, luin kaiken mitä Facebookin talonrakennusryhmistä löytyy, selvitin sivukustannuksia, mietin mitä kaikkea pohjapiirrokseen tarvitaan ja mihin meillä on sen suhteen varaa ja piirtelin eri vaihtoehtoja 3D-ohjelmalla. Iltapäivisin ja viikonloppuisin ravasimme erinäisissä tapaamisissa, joiden aikana lahjoimme pojan käyttäytymään kunnolla lupaamalla kotimatkalle reissun mäkkäriin. Onneksi tämä kaikki osui aikaan, jolloin olin vielä kotona! 

Nyt tuo ensimmäinen intensiivinen vaihe on ohi: firma on valittu, tontin kauppakirjat allekirjoitettu ja arkkitehti tavattu. Tällä hetkellä odotamme malttamattomana enemmän tai vähemmän lopullisia pohjapiirroksia, jotka lähtevät hyväksyntämme jälkeen talofirman tarkastettavaksi. Tämä kaikki tuntuu tosi kutkuttavalta, ja olemme tosi innoissamme kaikesta. Tulevien kuukausien harrastuksena tulevat siis olemaan visiitit keittiö- ja kylpyhuonekauppoihin, Pinterestin selailu, lämpöpumppujen saloihin perehtyminen ja muut rakennushommiin liittyvät jutut. Ihanaa!

Muistan ne lämpimät kesäillat, joina istuimme hämärässä parvekkeella lapsen mentyä nukkumaan. Puhuimme työnhausta, tulevaisuudesta ja vauvasta. Auringon laskettua lämpötila oli vihdoin siedettävä myös viimeisillään raskaana olevalle.

Yhtenä lämpimänä kesäyönä lähdimme sairaalaan, ja uusin perheenjäsenemme syntyi. Synnytys oli voimaannuttava ja eheyttäväkin kokemus, joka poisti esikoisen sektiosta jääneen harmin mielestä. Vauvan saapumisesta alkoi ihana kolmen kuukauden mittainen aika perheen kesken, kun olimme kaikki kotona. Leivoin paljon, söimme miehen kanssa pitkiä aamiaisia vauvan nukkuessa, ja nautimme loppukesästä ja syksystä. Työhaastatteluitakin oli muutama, mutta niistä, kuten myös niistä lämpimistä kesäilloista parvekkeella, tuntuu olevan jo ikuisuus. 

Tämän kesän illat alkavat olla jo viileämpiä, ja palasin jo töihinkin. Vuosi kotona meni ohi hujauksessa, mutta samalla sen alkamisesta on ikuisuus. Paljon on muuttunut. Uuden työpaikkansa ansiosta mies tulee nykyään joka ilta töistä kotiin, mikä on mahtavaa. Aloitimme myös suuren projektin: rakennamme oman talon! Sen suunnittelu vei kaiken vapaan aikani kevään ja alkukesän aikana, ja olen iloinen että intensiivinen vaihe osui vanhempainvapaani kohdalle. 

Olen miettinyt asioita. Poistin facebokin puhelimesta, ja olen muutenkin yrittänyt vähentää asioita, jotka eivät tee minulle hyvää. Raivasin kaappeja ja lahjoitin tavaraa pois. Ilmastokatastrofi on mielessä joka ikinen päivä. Ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki, jolloin lapset kysyvät, miksemme tehneet mitään kun se oli vielä mahdollista. Haluan, että meillä on edes jonkinlainen vastaus. Olemme ryhtyneet kotivegaaneiksi, ja olen jatkanut yhden naisen rentoa ostolakkoani.

Olen aina pitänyt elokuusta. kesän lomailun jälkeen on kutkuttavaa aloittaa taas arki rutiineineen. Tänä vuonna arki tuntuu ainakin näin aluksi vielä normaalia ihanammalta, sillä minusta ei kertakaikkiaan ole kotiäidiksi. Vauvavuosi oli leppoisa, mutta viimeiset viikot olivat kyllä jo aivan liian pitkiä. Toisaalta toisen lapsen kohdalla kaikesta on paljon helpompi nauttia, ja lisäksi olen paljon tietoisampi siitä, miten nopeasti aika kuluu. Pian tämäkin vauva-aika on vain haaleahko muisto valokuvissa, ja tuo lapsi juoksee ulkona kavereidensa kanssa.

Tänään tuntui siltä, että voisin kaivella blogin naftaliinista. Katsotaan, mahtuisiko tämäkin uuteen arkeen. Asiaa ainakin olisi! 

Olemme elelleet tuhisevan vauvan kanssa nyt reilun viikon verran. Päällimmäisenä tunteena on rauhallinen onnellisuus - on ihanaa istua vauva sylissä ja miettiä, miten täydellinen tuollainen vastasyntynyt voikaan olla ja millainen ihme on, että hän kasvoi sisälläni! 

Mitä jos päättäisin olla ostamatta mitään, mitä en ehdottomasti tarvitse?

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, että päätimme tässä keskittyä talousasioihin aiempaa tehokkaammin. Rahaa jää tietenkin enemmän säästöön ja sijoitettavaksi, jos sitä kuluttaa vähemmän. 

Pian innostuin myös raivaamaan kaappejamme. Huomasin kaksi asiaa: ensinnäkin, miten suuri osa joka paikan täyttävästä tavarasta on lopulta täysin yhdentekevää ja toisekseen, miten vaivalloista on päästä kerran hankitusta tavarasta eroon. Kuka haluaisi vaatteeni, käyttämättä jääneet Aarikan korut, vuosia unohduksissa olleet tuikkulyhdyt, kerran luetut tai kokonaan lukematta jääneet kirjat ja anopilta saadut, edelleen pakkauksessaan olevat cake pops -muotit? Minne nämä kirotut tavarat voi viedä ilman, että se vaatii älytöntä määrää vaivannäköä? Ja pääseekö kaikesta kestävästi eroon edes vaivoin?

Katsonpa minne tahansa täällä asunnossa, näen tavaraa. En ole koskaan mieltänyt itseäni tai miestäni kerskakuluttajiksi, ja kerron mielelläni itselleni ja muille ostavani ajattomia ja klassisia juttuja, jotka kestävät aikaa. Totuus on kuitenkin, että tulojemme noustessa viime vuosien aikana myös kulutus on kasvanut. Melkeinpä jokaiselle ostokselle on kyllä tarvittaessa löytynyt helposti syy (sellaisiahan saa aina keksittyä), mutta kuinka moni hankinta on lopulta ihan oikeasti käsi sydämellä tarpeellinen? Epäilen, että aika harva.

Ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua tai tiukkoja sääntöjä päätin kokeilla jättää kaikenlaisen tavaran ostamisen väliin. Tätä on jatkunut nyt kaksi kuukautta, eikä vielä tee mieli ryhtyä himoshoppaajaksi. Kylppärin kaapissa on edelleen enemmän purkkeja kuin mitenkään tarvitsen, ompeluhuoneen kaapissa kankaita useaksi vuodeksi, eikä vaatteistakaan ole pulaa. 

En ole mikään tiukkis: jos jotain tarvitaan oikeasti, sen voi ostaa. Siinä tapauksessa yritän löytää tavaran ensin käytettynä - mikä onnistuu varsin usein. Yhden vetoketjun ostin uutena, kun sellainen sattui uupumaan. Kaupasta löytyivät myös tarhakengät pojalle pieneksi jääneiden tilalle, vaikka olisihan niitä saanut käytettynäkin jos olisi hieman etsinyt. Hankin myös kaksi imetysyöpaitaa, koska en kertakaikkiaan jaksanut ommella niitä itse. 

Näin maailman ylikulutuspäivän jälkeen ostolakko tuntuu tietenkin varsin sopivalta. Yhtä suuri motivaatio on kuitenkin myös oman elämämme helpottaminen: jos tavaraa ei jatkuvasti kanna sisään asuntoon, sille ei myöskään tarvitse löytää säilytystilaa eikä sitä tarvitse järjestellä. Rahaakin on jäänyt ihmeen paljon säästöön ihan huomaamatta. Ja jos mietin, mikä elämässä on oikeasti tärkeää tai millä on minulle oikeasti väliä, ei se lista täyty esineistä vaan jostain ihan muusta.

Jännittävää tässä kokeilussa on se, miten jatkuvaan ostamiseen onkin tottunut. Tässä parin kuukauden aikana olen jo ehtinyt huomata, miten ensimmäiset viikot ostamatta mitään kuluivat helposti, mutta sen jälkeen sormia alkoi syyhytä. Huvittaisi ostaa jotain vauvalle! Emmekö kuitenkin tarvitsisi imetystyynyä? Ooh, miten hienoja reppuja mainostettiin Instagramissa! Ostan tämän luonnonkosmetiikkadödön loppuneen tilalle, enkö hankkisi samalla myös kaiken muun samalta merkiltä kun olen nyt kuitenkin tilaamassa? Ja sitten oli tietenkin koko Suomea puhuttanut muumimukikeissi. Pysyin päätöksessäni enkä edes yrittänyt hankkia.

Katsotaan miten onnistun jatkamaan! Oletko itse harkinnut vähentäväsi hankintoja? Jos, miten se onnistui?

***

Samaan aiheeseen liittyen aiempi kirjoitukseni: 

Yksinkertaistaminen - avain onnellisuuteen?

Siskon ollessa viime viikolla kylässä kokeilimme itse tehtyä kasvonaamiota. Sen kaikki ainekset löytynevät useimmista talouksista: tähän versioon tarvitaan kahvinporoja, hunajaa ja jogurttia. Niillä on vaikka mitä hyviä vaikutuksia. Kahvi uudistaa ihoa ja vähentää punoitusta ja tummia silmänalusia. Se myös kuorii ihoa, kiihdyttää verenkiertoa ja kirkastaa olemusta. Hunaja taas kosteuttaa ihoa tehokkaasti, ja jogurtti rauhoittaa. Kuulostaa hyvältä!

Ainesosien suhteita voi säätää oman makunsa mukaan. Tämän version määrät olivat suunnilleen seuraavat:

2-3 rkl kahvinporoja

1-2 rkl hunajaa

1 rkl jogurttia

Sekoita ainekset, levitä kasvoille, anna vaikuttaa haluamasi ajan ja pese sitten pois haalealla vedellä. Pois pestessä voit myös hyvin kuoria kasvot pyörivin liikkein.

Iho jäi naamion jäljiltä mukavan virkistyneeksi ja kosteutetuksi. Sen värikin tuntui tasoittuneen - omat luonnostaan tummat silmänaluseni ja punottavat nenänpielet erottuivat aiempaa vähemmän. Annos oli sen verran reilu, että sitä jäi vielä koko kropankin kuorimiseen. Ihanaa pientä arjen luksusta! 

Erityisen hyvän fiiliksen saa siitä, että naamio on itse tehty. Tämä menee ehkä hieman henkimaailman juttujen puolelle, mutta uskon vahvasti siihen, että näkemällä hieman vaivaa ja tekemällä itse antaa lopputulokselle ihan erilaisen arvon kuin valmiina hankitulle ratkaisulle. Oli kyse sitten parissa minuutissa sekoitetusta kasvonaamiosta tai kaksi viikkoa kestäneestä juhlamekon ompelusta, tekemisprosessi lisää lopputulokseen rakkautta ja arvostusta ihan eri tavalla kuin kaupasta hakeminen.

Kokeile ihmeessä sinäkin!

Huh hellettä! Suomessa on kuuma, mutta niin on täälläkin. Lämpötilat ovat huidelleet yli 30 asteessa jo tovin, ja tänään pääsimme ennätysmäiseen 37 asteeseen. Viimeisillään raskaana olevalle tämä on aika tuskaista.

Riittävästä nesteytyksestä huolehtiminen on näillä helteillä varsin tärkeää. Jossain vaiheessa jääkaappikylmäkään vesi ei enää houkuttele, ja sen sijaan tekee mieli jotain, missä on vähän enemmän makua. Valmiit jääteet ovat järjestään kaikki omaan makuuni liian makeita, enkä muutenkaan kaipaa niiden sokeria jämähtämään vyötärölle. Olenkin tehnyt jääteetä itse.

Jääteetä voi tehdä kofeiinilla ja ilman. Olen useimmiten valinnut kofeiinittoman version, jota voi juoda mihin kellonaikaan tahansa haluamiansa määriä. Teen tekeminen on varsin yksinkertaista: tarvitaan vain vettä ja oman maun mukaista teetä. 

Keittämisen sijaan olen kylmäuuttanut teetä, jolloin sitä ei tarvitse erikseen jäähdytellä. Litraa vettä kohti tarvitaan viisi teepussia tai viitisen teelusikkaa irtoteetä. Olen itse tyhjennellyt kaapista erinäisiä hedelmäteepussien jämiä, jotka olen laittanut suoraan kylmällä vedellä täytettyyn kannuun. Tee on valmista parin jääkaapissa vietetyn tunnin jälkeen. Kannullisen voi hyvin laittaa tekeytymään myös illalla, jolloin tee on aamulla valmista juotavaksi. Sen sekaan voi teepussien kanssa lisätä myös vaikka minttua, jos sitä sattuu olemaan. Erillistä makeutusta hedelmätee ei mielestäni kaipaa.

Tänään on viides hääpäivämme. Aika heinäkuusta 2013 tähän päivään tuntuu samaan aikaan lyhyeltä ja ikuisuudelta. Viiteen vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Meistä on tullut vanhemmat, ja parisuhde on muuttanut muotoaan noista kahdestaan vietetyistä ajoista. Tärkein on kuitenkin tallella: varmuus siitä, että rinnalla on oikea tyyppi. 

Juhlistamme hääpäivää itse asiassa tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Tähän mennessä olemme sattumalta olleet joka vuosi Suomessa, yleensä autossa matkalla kohteesta A kohteeseen B. Nyt lapsi on anoppilassa, ja me varasimme itsellemme treffi-illan hotelliöineen. Saatamme katsella hääkuvat läpi ja muistella tuota päivää, joka oli kiistämättä elämämme onnellisimpia. 

Toinen raskaus on ollut erilainen kuin ensimmäinen. Esikoista odottaessa tiesin aina päivälleen, mikä raskausviikko on menossa, ja mietin muutenkin harva se päivä erinäisiä vauvaan liittyviä asioita ja hankintoja. Neuloin hänelle peiton ja askartelin mobilen. 

No, tämän kakkosen kohdalla tiesin raskausviikon ainoastaan ensimmäisen kolmanneksen aikana. Sen jälkeen olen joutunut useampaan kertaan selvittämään netin laskureista, monennella kuulla olen ja mikä viikko onkaan kyseessä. Menin sentään synnytysvalmennuskurssille, jossa huomasin eron esikoistaan odottavien ja allekirjoittaneen välillä. Edellä mainitut ovat lukeneet kaiken mahdollisen raskauteen, synnytykseen ja vauvan hoitoon liittyen, kun taas itse olen vähän vasurilla liikenteessä. Kenellä nyt on aikaa keskittyä raskauteen, kun töissä pitää käydä, ja kotona on jo yksi viihdyttämistä kaipaava muksu? 

Tilanne ei ole juuri muuttunut äitiyslomallakaan. Olen nauttinut vapaa-ajasta ja siivoillut kaappeja, mutta kaikki vauvaan liittyvät hommat ovat jääneet varsin vähälle huomiolle. Tänään sain sentään vihdoin selvitettyä, onko meillä riittävästi vaatetta vastasyntyneelle (saavat luvan riittää). Tuo makuuhuoneeseen tuotu hoitopöytä pikkuruisine vaatteineen konkretisoi vauvan saapumista sen verran, että saan ehkä lähipäivinä sairaalakassinkin pakattua. Vaikea kuvitella, että meitä on noin kuukauden päästä neljä!

Olen tässä minimalismihuumassani lueskellut myös kaikenlaisia nollahukka- eli zero waste -juttuja. Yksinkertaisempi elämä, vähemmät hankinnat ja jätteiden vähentäminen kulkevat loogisesti käsi kädessä, ja olenkin alkanut katsella kylppärin purkkiarsenaalia ihan uusin silmin. Mikä älytön määrä muovia! Ja tarvitsemmeko tosiaan kaikkia kaapeissa majailevia tuotteita? Tämä kysymys koskee lähinnä allekirjoittanutta, koska varsin tyypilliseen tapaan mieheni purkkikokoelma on huomattavasti omaani pienempi. 

Kuten niin usein jostain asiasta kiinnostuessa, tuntuu pikainen toiminta varsin houkuttelevalta. Heti eroon kaikesta turhasta! Tilalle pelkkiä palasaippuoita ja muita muovittomia juttuja, ja niitäkin vain minimimäärä! No, ympäristön kannalta typerintä olisi tietenkin heittää puolitäysiä ja käyttökelpoisia tuotteita menemään, joten tämä muutos etenee pienin ja hitain askelin.

Suihkun puolella on kuitenkin muutamakin lähes tyhjä puteli, joten tilasin niiden tilalle paikallisessa zero waste -ryhmässä kehuttuja tuotteita: kiinteän shampoon ja suihkusaippuan korvaavia palasaippuoita. Odotan näiden kokeilua jännityksellä! Koska valmistaja ei ollut entuudestaan tuttu, oli saippuoiden tuoksua vaikea hahmottaa kuvauksista huolimatta. Tilasin siis muutamia erilaisia, jotta joukossa olisi varmasti jotain myös miehen nenään kelpaavaa. Onneksi niin myös kävi, hän antoi nimittäin vain kahdelle pikkupalalle täystyrmäyksen.

Odotukset sekä saippuoiden että shampoon kohdalla ovat varsin korkealla! Tositoimiin molemmat pääsevät jo tällä viikolla, joten katsotaan miten käy. 

Kävin viime vuonna muutaman kollegan kanssa värityyppianalyysissa. Olin haaveillut siitä jo pidempään, koska olin aavistellut, että oman värityypin selvittäminen voisi auttaa vaatekaapin selkeyttämisessä. Suurin pukeutumiseen liittyvä ongelmani oli varsin yleinen: ostin yksittäisiä, kivalta tuntuvia vaatteita, joita en sitten kuitenkaan osannut yhdistää ja joita käytettäessä tuntui, että jokin oli pielessä. Usein ne jäivätkin kovin vähälle käytölle. Siis tiivistettynä vaatekaappiani vaivasi perinteinen "kaappi täynnä, muttei siltikään mitään päällepantavaa" -ongelma.

Värityyppianalyysi tiivistettynä: analysoitava henkilö istuu ilman meikkiä peilin edessä. Hänen päälleen asetetaan eri värisiä kankaita kaulasta alaspäin siten, että peilistä näkyy vain naama ja se kangas. Kunkin värin vaikutus kasvoihin näkyy todella selkeästi: jotkut värit saavat ihon hehkumaan terveen näköisenä, kun taas toiset vetävät kasvoista kaiken värin, tekevät ihosta epäpuhtaan näköisen ja korostavat jokaista ryppyä ja näppyä. Analyysi alkaa selvittämällä, sopivatko henkilölle lämpimät vai kylmät sävyt, ja jatkuu siitä värien tummuusasteeseen ja kirkkauteen. Tuloksena on analysoitavan oma värityyppi.

Värityypit on nimetty vuodenaikojen mukaan, ja itse sain kuulla olevani kevään ja syksyn sekoitus. Väripaletista löytyy lämpimiä säyvjä: oranssia, vaaleahkoja ruskeita, punaista. Vihreääkin on, mutta sininen, tuo vaatekaapistani varsin usein löytynyt väri, loistaa poissaolollaan. Analyysissa ja sen jälkeen ymmärsin miksi: se tekee minusta kalpean ja elottoman näköisen. Tämä selitti, miksi en tuntenut oloani koskaan kovin hyväksi tummansiniseen pukeutuneena. Vaatteet tuntuivat liian tummilta, värittömiltä, eivät minulta. 

Värianalyysin tekijä pyysi meitä tuomaan mukanamme pari lempivaatetta ja myös muutaman vaatekaapissa sitkeästi pyörivän yksilön, jota emme käytännössä koskaan käytä siitä huolimatta, että se on ihan kiva. Jokaisella meistä nuo periaatteessa ihan kivat vaatteet, jotka eivät koskaan eksy päällemme, olivat väreiltään epäsopivia, kun taas lempivaatteet olivat automaattisesti niitä, jotka saavat meidät hehkumaan. Tosi mielenkiintoista!

Analyysin tultua puheeksi usein kuultu kysymys on, miksi ihmeessä pitäisi uskoa mitä joku ulkopuolinen sanoo väreistä, joita saa tai ei saa käyttää. No ei tietenkään mistään syystä, mutta mystisesti epäsopivien värien käyttäminen ei enää oikein kiinnosta sen jälkeen, kun on itse nähnyt, miten paljon huonommalta niihin pukeutuneena näyttää. Ei siis pelkkää huuhaata, vaikka miespuoliset kollegamme tiukasti sitä mieltä ovatkin!

Inspiroiduin värityyppini selvittämisestä niin, että järjestelin vaatekaappini samantien. Olin yrittänyt karsia sieltä vaatteita jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta ensimmäistä kertaa raaskin oikeasti poistaa sieltä ainakin lähes kaikki yksilöt, joita en kertakaikkiaan tule käyttäneeksi. Jäljelle ei jäänyt mitenkään älyttömästi vaatteita, millä oli ehdottoman positiivinen vaikutus.

Nyt kaapissa olevat vaatteet sopivat automaattisesti yhteen ja huomattavasti aiempaa pienempi määrä tuntuukin entistä suuremmalta, kun kaikki vaatteet ovat oikeasti käytössä. Olen myös huomannut, etten oikeastaan tarvitse enempää. Hillitty vaatemäärä riittää varsin hyvin. Myös vaate- ja kangasostokset ovat helpottuneet, kun ei tarvitse edes katsoa kuin itselle sopivia värejä. Ehdoton suositus siis tälle! Analyysi maksaa itsensä helposti takaisin jo muutamalla vältetyllä hutiostoksella. 

Näin kotona ollessa olen oikeastaan vasta sisäistänyt, miten väsynyt olen ollut viimeiset pari vuotta. Siis sen ajan, kun olen käynyt töissä ja ollut arkipäivät yksin lapsen kanssa. Töiden ja arjen pyörittäminen on raskasta ja vie helposti ilon molemmista, kun tuntuu että lähes kaikki energia menee lähinnä selviytymiseen. 

Olenkin miettinyt paljon, mitä voisi muuttaa. Koska perheen yhdistäminen myös kaikiksi arkipäiviksi ei erinäisistä realiteeteista johtuen ole niin simppeli homma kuin joskus kuvittelimme, pitää keksiä jotain muuta. Olen siis pohtinut, mistä asioista saan energiaa ja mitkä vievät sitä. Tai toisin ilmaistuna mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä ei. 

Minulla on yksi paikka, jossa sielu lepää, nimittäin mökki. Mikään kaukomatka tai luksuskaupunkiloma ei vedä vertoja kesäpäiville tutussa paikassa metsän keskellä, järven rannalla. Puhelin saa jäädä pois päältä, ja päivät kuluvat satunnaisia kunnossapitojuttuja puuhastellessa, lukiessa ja syödessä. Kun perhe on mukana, kasassa on oikeastaan kaikki tarpeellinen. Olisiko arki siis yksinkertaisesti liian täynnä kaikkea hälinää? 

Introverttinä huomaan rasittuvani kaikenlaisista ärsykkeistä: suurista ihmisjoukoista, melusta - ja myös tavaroista. Olen toki KonMarini lukenut, ja on sanottava, että joka paikassa olevien tavaroiden hallinnoimiseen menee hirveästi aikaa ja energiaa ja niiden näkeminen rasittaa. Mitä vähemmän roinaa, sitä levollisempi mieli. 

Listatessani onnelliseksi tekeviä asioita ei materia ole listalla, kauneus ja harmonia kylläkin. En siis tyhjentäisi koko asuntoa radikaalisti, mutta mitä jos lopettaisi lisähankinnat ja karsisi turhaa tavaraa? Meillä on jo kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Suuri osa huonekaluista on vanhoja ja rakkaita, juuri niitä siis, jotka tekevät tästä asunnosta kodin. Jospa siis yrittäisi luopua niistä jutuista, jotka eivät tee kotia vaan vaikeuttavat arkea? Mitä jos kokeilisi, miten selviää, jos ei hetkeen ostakaan mitään? Katsotaan, miten pitkälle pääsen ja muuttuuko arjessa mikään. 

Oletko itse miettinyt hidastamista tai minimalismia? Jos, jaa ihmeessä ajatuksesi!

Useinhan raskausuutisten jälkeen alkaa mietintä siitä, mitä hankintoja uutta perheenjäsentä varten on tehtävä. Näin tietenkin myös meillä! Varsin loogisesti ensimmäinen (ja jokseenkin ainoa) kohta listalla oli isompi pöytä keittiöön. 

Tiedetään, ei ehkä tyypillisin ratkaisu, mutta perhekoon kasvaminen toimi hyvänä kimmokkeena hankkia vihdoin enemmän tilaa ruokailulle. Meillähän oli pitkään ruokapöytänä mummilta ja vaarilta peritty vanha Artek, jolla on hurjasti tunnearvoa, mutta joka on kyllä rehellisesti sanottuna varsin pieni neljälle hengelle. Nyt tämä vanha rouva siirrettiin ompelupöydäksi, ja tilalle ilmestyi kuvassa komeileva tamminen, jatkettava kaunotar. 

Halusimme kuuden hengen pöydän, jota saisi jatkettua vielä isommaksi. Jokseenkin säännöllisesti kylässä on sen verran ystäviä yhtä aikaa, että suurta pöytää tarvitaan. Pöydän piti olla jatkettunakin käytännöllinen ja kivan näköinen - ei siis mitään epämääräisiä jatkopaloja, jotka jättävät pöydän jalat mahdollisimman epäkäteviin kohtiin istumista varten. 

Kriteerit täyttävä yksilö löytyi itävaltalaiselta massiivipuuhuonekaluja valmistavalta firmalta nimeltään Team 7. Pöytää jatketaan vetämällä jalkoja ulospäin ja taittamalla jatkopalat esiin, joten se näyttää pitkänä käytännössä samalta kuin kompaktinakin. Olemme varsin ihastuneita pöydän simppelin ajattomaan muotoiluun, ja kunnon puusta tehtynä se pysyy seuranamme seuraavat vuosikymmenet.

Näin muutaman kuukauden käytön jälkeen on sanottava se, minkä tiesinkin jo etukäteen: onni on iso keittiön pöytä! Emme vaihtaisi takaisin. 

Laskettu aika elokuussa tuo mukanaan sekä hyviä että huonompia juttuja. Molemmissa tapauksissa tarkoitan tietenkin säätä. Ei varsinaisesti suosikkieni joukossa: tämän Saksan Toskanaksikin kutsutun asuinalueeni helteet ison mahan kanssa. Vuodenajan lämpötilojen hyvät puolet: olen hengaillut huhtikuusta lähtien pelkissä mekoissa. 

Olen ilmankin raskautta pesunkestävä mekkonainen, mutta näin mahakkaana ihmisenä ne ovat kertakaikkiaan parasta, mitä vaatekaappi voi tarjota. Siksipä olenkin ommellut useita yksilöitä tätä aikakautta varten. Ihan kaikkia mekkoja ei ole tullut kuvattua, mutta osan kanssa ehdin eksyä kameran linssin eteen.

Yksikään mekoista ei ole varsinainen raskausmalli, ja uskonkin voivani käyttää niitä myös ilman suurehkoa mahaa. Allekirjoittanut viihtyy joka tapauksessa parhaiten liehuvahelmaisissa koltuissa, ja niissä on ilmankin muokkauksia kätevästi tilaa kasvavalle beibille. Kasvamisesta puheen ollen onkin sanottava, että maha on laajentunut näistä kuvista reippaasti. Itse asiassa nyt ollaankin päästy niin pitkälle, että tänään oli viimeinen työpäiväni! Toistaiseksi äitiysloma tuntuu varsin merkilliseltä, mutta eiköhän tähän totu. Suunnitelmissa on ainakin paljon päiväunia.  

Vietin viime viikonlopun muutaman tunnin matkan päässä Luxemburgissa. Ohjelmassa oli lähiseutujen suomalaisten bloggaajien tapaaminen, tuo jo tutuksi tullut konsepti. Aiemmin olemme tavanneet enemmän tai vähemmän satunnaisissa kohteissa, mutta tällä kertaa pääsimme Viisi kymppiä lasissa -blogia kirjoittavan Ainon vieraiksi hänen kotikaupunkiinsa. 

Ei ole mikään salaisuus, että pidän kaupunkilomilla eniten kauniiden talojen seassa kuljeskelusta. Tykästyin Luxemburgiin kovasti, ja se livahtikin kertaheitolla lempikohteideni joukkoon. Osasyynä voi tietenkin olla myös lähes täydellinen sää ja mainio seura, mutta kyllä tämä kaupunki hurmaisi myös siellä yksin kierrellessä. Luxemburg on inhimillisen kokoinen, kaunis ja ihmeen vihreä. Rahan läsnäolo on selvää - joka paikassa on siistiä, eikä rähjäisiä rakennuksia näy juuri missään - mutta tunnelma on silti sympaattinen. Kaupunki tuntuu suht mataline rakennuksineen ja runsaine puineen pienen ihmisen kokoiselta, ja minusta tuntui että siellä on hyvä elää ja olla. 

Vierailuun mahtui tällä kertaa kulttuuriakin, kun ehdimme käydä piipahtamassa modernin taiteen museossa MUDAMissa meille sponssattujen Luxemburg-korttien voimin. Paikka on vierailun arvoinen sekä sisältä että ulkoa: rakennuksen arkkitehtuuri oli mieleeni, näyttely mielenkiintoinen ja museota ympäröivä paikoin metsämäinenkin puisto taideteoksineen ja kaupunkimaisemineen ihana paikka hengähtää. 

Kaupungilla pyörimisen ja kulttuurihommien lisäksi vierailu sisälsi tietenkin ruokaa ja juomaa. Lauantaisen alkuillan apero emäntämme Ainon luona sisälsi tällä kertaa osaltani shampanjan sijaan kuplavettä, mutta sehän ei haittaa vauvan potkiessa mahassa. Hymy oli herkässä lasin sisällöstä riippumatta. Viikonloppu piristi kertakaikkiaan kovasti, ja tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja!

Mukana matkassa olivat tällä kertaa

Viisi kymppiä lasissa 

Viherjuuria

Hollanninhippiäinen

London and beyond

Kolmikieli

H niin kuin Hausfrau