Ei aina tarvitse olla heti paras tai edes hyvä

toukokuuta 18, 2015

nosh organics farkkujersey ottobre streaky legs
Tiedättekö, jahkasin facebook-sivun perustamista blogille ihan älyttömän kauan. Ei sinne kuitenkaan kukaan eksy ja onhan se noloa jos blogilla on siellä kaksi tykkääjää, tuo perinteinen. Miksi tehdä mitään, jossa ei ole valmiiksi tosi hyvä? Mukavuusalueelta poistuminen on ollut aina vaikeaa. Välillä se heijastuu ihan naurettaviin asioihin: en esimerkiksi tykkää pelata korttia, koska, noh, en ole koskaan oikein pelannut enkä siis ole siinä hyvä. En myöskään osaa uida kovin hyvin, mutta ajatus aikuisten uimakoulusta on inhottava, koska siellähän paljastuisi, etten ole hyvä uimaan. 

Tänne ulkomaille lähteminen ja jääminen sekä väitöskirjakuviot saattavat näyttää ulkopuolisen silmään varsinaiselta rohkeutta vaatineelta irtiotolta, mutta oikeastaan näin ei ole. En lähtenyt maahan, jonka kieltä en osannut, enkä myöskään nähnyt juurikaan vaivaa tänne pääsemisen eteen. Asiat vain loksahtivat paikoilleen. 

Olisi hyvä, jos onnistuisi pysymään vähän enemmän lasten kaltaisena. Jos tyyppi ei osaa seistä ilman tukea, jättää se kädet maahan, onnistuu se näinkin. Muistutan itselleni aika ajoin, että mukavuusalueelta pois siirtymisestä saa tosi hyvän mielen, kun uskaltaa kokeilla: useimmiten se ei lopulta ole yhtään kamalaa. 

Onko siellä kohtalotovereita?



Saattaisit myös pitää näistä

16 kommenttia

  1. Osui ja upposi! Samanlaisilla ajatuksilla taalla mennaan Uudessa Seelannissa, vaitoskirjan ja kokopaivatyon kanssa :D Ulkopuolisen silmaan nayttaa ehka huimalta ja rohkealta, mut kuten sinakin sanoit, palaset vaan loksahti paikalleen. Lapselleni yritan kuitenkin opettaa etta mita tahansa voi oppia kunhan tarpeeksi harjoittelee, ja monessa asiassa onkin oppi mennyt perille, kun nyt meilla kotona on matikasta ja tieteesta tykkaava, saksofonia soittava ja netballia pelaava 12 vuotias :) Kun nama omat oppinsa vaan itsekkin muistaisi...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, munkin tavoitteena on kasvattaa lapsesta vähän äitiään rohkeampi. Toivottavasti onnistun! Ja voi, matikasta ja tieteestä tykkäävä lapsi - insinöörinä toivon, että meillekin ilmestyy tuollainen. On pojan kiinnostuksen kohteet myöhemmin mitä tahansa, niin yritän ainakin rohkaista uteliaisuuteen ja oppimisen intoon. Ei haittaa, vaikkei heti tuukaan ihan priimaa :)

      Poista
  2. Kohtalotoveri täällä moi! Ihan huvitti nuo sun esimerkit korttipeleistä ja uimisesta koska allekirjoitan ne täysin. Osaan pelata pasianssia ja muita en varmaan koskaan opikaan, koska olen aina se joka torppaa aikeet korttipeleistä "tylsinä" vaikka totuus on se etten osaa.

    Ärsyttävän usein tulee muutenkin vähäteltyä omia tekemisiään ja aikaansaamisiaan. Nyt voiskin mennä nukkumaan ja herätä huomenna uudella asenteella varustettuna! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi vähättely on kyllä meikäläisen perisynti. Mies aina välillä huomauttaakin että kuuntele nyt ittees. Oon yrittänyt päästä siitä ihan tietoisesti eroon, mutta aina ei oo helppoa - etenkään näin väikkärin kirjoitus- ja työnhakuvaiheessa :/

      Poista
  3. Minä taas olen aika peloton, kaikki pitää kokeilla ehkeis kerran, paitsi benjihyppy :-)
    Välillä tulee tehtyä juttuja, joita en olisi kokeillut jos olisin miettinyt asiaa ennen, esim erillaisia laitteita huvipuistossa tai korkeissa paikoissa kiipeily. Ja jos jossain en ole hyvä, mutta minulla on hauskaa, niin teen sen aina uudestaan, esim kortinpeluu - pääkoppaan ei vain jää mitkään säännöt, joka kerta pitää oppia uudestaan.

    Nostan kyllä kaikille hattua, jotka ovat muuttaneet uuteen maahan, sillä itselleni se olisi aivan liian kaukana omalta mukavuusalueelta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän siinä on, että usein on lopulta tosi hauskaa, kun saa vihdoin kokeiltua jotain missä ei ole hyvä. Jotenkin jännästi tää kuitenkin unohtuu ja varmaan myös ens kerralla, kun joku ehdottaa korttipelejä tai ihan mitä tahansa, meikä on että nääääää just nyt en kyllä oikein kun ei huvita ja päätä särkee ja lisää tähän vielä pari tekosyytä.

      Poista
  4. Täysin päin vastoin :D. Mun elämäni ulkosuomalaisena äitinä Saksassa on ollut jatkuvaa mukavuusalueen ulkopuolella taplaamista ja jatkuvaa juuri tuota tunnetta, että en osaa mitään kunnolla! Ehkä se johtuu siitä että lähtiessä en osannut sanaakaan kieltä enkä tuntenut ketään, nyt olen oppinut lähinnä kantapään kautta kokeilemalla uuden kielen, päässyt mukaan tähän mukavan naapuruston ja muiden kotiäitien "rinkiin" ja nyt uusimpana kahlataan uudessa työssä vieraalla kielellä. Eli saanut lopulta todella paljon! Mutta mä hoen itselleni aika usein tuota ihan samaa, että ota noista lapsista mallia. :) Niillä ei ole mitään ennakkoluuloja, ne ei "mokaa" itseänsä ja ne on todella niin aidon onnellisia opittuaan muutaman kopsauksen jälkeen uuden taidon. Ja niin me aikuisetkin ollaan kun vain uskalletaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon kyllä, että alku on ollut tosi hankalaa, kun olet tullut vielä kieltä osaamattomana. Mä sentään puhuin ihan kohtuullisen sujuvaa (vaikkakin hidasta) saksaa ja olin töissä yliopistolla omanikäisten seurassa, mutta mäkin muistan silti elävästi tuon tunteen siitä, ettei oikein osaa mitään kunnolla. Ja vaikeinta oli ehkä ne pitkät kuukaudet, jolloin mulla ei ollut vielä oikein omia kavereita. Silloin itkin miehelle, että aina ne soittaa sulle ja kysyy, että tultaisko me molemmat johonkin, mutta mulle ei soita kukaan. Onneksi ajat on sittemmin muuttuneet :) Kiva että sielläkin sujuu!

      Poista
  5. Vähän samanlaisia aatoksia täälläkin välillä! Suurin kynnys tuntuu olevan se lähteminen. Pidän edelleen suurena voittona sitä, kun menin kaverin houkuttelemana Espooseen meditaatioiltaan. Kun ehdotus Facebookissa tuli, vääntelehdin varmaan puoli tuntia ja mietin, miten sanoa "ei, tehdään mieluummin jotain muuta". Sitten päätinkin sanoa kyllä ja sielläpä oli hauskaa! Yleensä näissä vetkutteluissa on typerää se, että kun on paikan päällä, oli se sitten meditaatioilta tai suomenruotsalaisten bileet (vieraita ihmisiä + en osaa ruotsia), niin lopulta on hirmuisan hauskaa ja taputan itseäni olalle lähtemisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomenruotsalaisten bileet kuulostaa just semmoselta tilaisuudelta, johon en ikinä suostuisi lähtemään! :D Aatella, nehän huomaisi etten puhu ruotsia! ;) Peukku siis sulle, hyvin vedetty! Yleensä toi vetkuttelu on tosiaan aivan turhaa ja sen tietää oikeestaan jo vetkutellessaan, kunhan vaan ei huvita saada aikaiseksi.

      Poista
  6. Jos haluaa aina olla paras tai heti hyvä jossain, ei voi käytännössä tehdä koskaan mitään uutta. Kaikki uusi kun on vaikeaa aluksi, muutenhan se ei olisi uutta. Jostain kuulin, että on parempi joskus "grandios scheitern" eli mokata oikein olan takaa, kuin yrittää aina onnistua joten kuten kitkutellen. En tiedä kumpi parempi, kai siinä mokailussa oppii enemmän itsestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsin totta, ja luulen että jokainen kyllä tietää tuon - mutta ei se siinä vatvomis- ja välttelytilanteessa aina auta. Ihan yhtälailla sitä tietää, että yleensä mieli on huomattavasti parempi itsensä voittamisen jälkeen, mutta kummasti aiheesta pitää muistuttaa itseään uudestaan ja uudestaan. Ihminen ei taida olla koskaan valmis :)

      Poista
  7. Tunnistan nämä ajatukset, en yhtään tykkää tehdä jotain jossa en tiedä olevani hyvä. Asuessani täällä kaukana, mukavuusalueeni ulkopuolella, tämä luonteenpiirre korostuu entisestään. Välillä olisi hyvä hypätä tuntemattomaan ja ehkä oppia jotakin uutta.

    Ps. Haastoin blogisi Liebster Awardeissa, lisäohjeet http://wonderworldofnoorakaroliina.blogspot.com/2015/05/ystavakirja-vm-2015.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kyllä kuvitella että siellä kaikki on omaan mukavuusalueeseensa tottuneelle aika haastavaa! Mä oon miettinyt että onkohan tää erityisesti naisten ongelma, miehet tuntuu olevan reippaampia ja välittävän paljon vähemmän siitä, mitä muut ehkä ajattelee. Toinen vaihtoehto ois että piirre on suomalaisten selkärangassa, eihän me puhuta perinteisesti vieraita kieliäkään ennen kuin ne on suunnilleen oman äidinkielen tasolla :)

      Kiitos haasteesta! Katotaan saanko osallistuttua :)

      Poista
  8. Tunnistan itseni niin hyvin sun tekstistä. Opiskelen Saksassa lääketieteellisessä ja silloin kun lähdin Saksaan, en edes osannut kunnolla puhua... Ja näin neljän vuoden asumisen jälkeen kiusaannun, kun ihmiset kehuu, kuinka rohkeesti oon toiminut. Ei se silleen mennyt mun mielestä. Jotenkin vaan päädyin tänne ja saksankin oppiminen on jäänyt jotenkin hämärän peittoon, se kävi siinä sivussa. Omasta mielestäni oon tosi epärohkea ihminen, eikä mun elämässä kauheesti mitään jännää koskaan tapahdu. Pitäs paljon enemmän uskaltaa kaikkea, juurikin niin kuin sanot! :)
    Kiitos vielä Oili sun blogista, en ole ennen kommentoinut, mutta lukennut pidemmän aikaa. Kirjotat ihanasti arkipäivästäsi ja elämästäsi täällä Saksassa :)
    -M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli tässä mieleen, että oiskohan osaksi kyse siitäkin, miten sitä määrittelee itsensä ja muut? Jokuhan on jossain sanonutkin, ettei kannattaisi vertailla omaa sisintään sen kanssa, mitä muut näyttää ulospäin. Mekin näytetään ilmeisesti molemmat rohkeilta ja aktiivisilta kosmopoliiteilta, vaikka omasta mielestä tilanne onkin vähän erilainen :) Ehkä elämän ei tarvikaan olla uskomattoman jännää ja äksönintäyteistä jatkuvasti. Mutta kyllä nyt aikuinen ihminen vois silti uskaltautua uimakouluun...

      Kiitos kovasti näteistä sanoista, ne piristivät ihan tosi paljon tätä väikkäriahdistuksen täyttämää perjantaita! :)

      Poista