Pyöräilin tässä eräänä päivänä töistä kotiin punaisissa, golf-osastolta ostamissani shorteissa ja t-paidassa. Ohitin matkalla kolme täydessä kukassa olevaa magnoliaa sekä kasan erinäisiä yhtäkkiä kovin vihreäksi äityneitä puita (tässä tietouteni loppuu jotakuinkin koivuun, muut ovat erikoispuita) ja mietin siinä alamäkeen lasketellessani, että jumaliste, tässä sitä vaan pyöräillään töistä kotiin keskellä Saksaa ja Eurooppaa ihan niin kuin koko hommassa ei olisi mitään erityistä. Muistan miettineeni samaa myös viime keväänä, itse asiassa myös pyöräillessäni alamäkeen. Kevään tultua on helppoa olla onnellinen siitä, että asuu hieman Suomea etelämpänä, lämpimät ilmat tulevat tänne oikeastaan poikkeuksetta aikaisemmin (vaikka kevät olikin tänä vuonna varmaan joka paikassa aika pahasti myöhässä).

Suurin syy jumaliste-havahtumiselleni ei kuitenkaan ole lämpötiloissa, vaan siinä, että elämä täällä soljuu eteenpäin ihan samalla tavalla kuin se soljuisi myös, jos asuisin Hessenin sijaan Uudellamaalla. Arkeen ei kiinnitä sen kummemmin huomiota, enkä enää oikein osaa sanoa, mitä nämä saksalaiset tekevät eri tavalla kuin mihin suomalaisena on tottunut. Elo ja rutiinit muuttuvat aika nopeasti samanlaisiksi kaikkialla, eikä Saksassa asumisessani ole enää pitkään aikaan ollut mitään ihmeellistä. En koe itseäni saksalaiseksi, mutten silti heti tajua, että lehtijutuissa maahanmuuttajista on kyse myös minusta. En tiedä pitäisikö ulkosuomalaisena kokea jossain vaiheessa suuri eksistentiaalinen kriisi ja jos näin on, koska se mahtaa tulla. Siihen asti jatkan elämääni muina naisina ja olen kiitollinen näistä välähdyksistä, jotka muistuttavat, että olen uskaltanut ainakin kerran poistua mukavuusalueeltani ja kokeilla, kantavatko siivet myös kotimaan rajojen ulkopuolella.

***

Kuva on tekstiin äärimmäisen sopivasti syyskuulta. Sen otti joko Johanna tai Jouni Johanna Hietanen Photographysta.