Arvelin jo töissä, että portailla saattaisi tänään odottaa mukava ylläri, ja siellähän se myös oli! Piti heti avata. Hyvästi pokkarin äärimmäisten rajallisten ominaisuuksien kiroaminen, tervetuloa ikävän realistinen huomio, ettei pelkkä kamera kyllä tee kenestäkään edes keskinkertaista kuvaajaa! Tuskin maltan odottaa! Voiku toi akku latautuisi hiukan nopeammin.

Loppuillaksi hautaudun varmaankin käyttöohjeen ja muiden papereiden pariin. Jesssss!

Kohtasin tänään vähintään kohtuullisen kertaluokan katastrofin. Kävin tapaamassa lääkäriäni ja sain muiden hommien lisäksi mukaani listan asioista, joita en nyt ensi hätään saa syödä. Listalla ovat kaikki hedelmät paitsi banaani ja tämän lisäksi paprika sekä muut herkullisen rapsakat asiat, mehut, salaatit ja melkeinpä kaikki muu raaka aines maailmassa. Ja mysli. Siis just ne ainoat asiat, jotka maistuvat aina ja tilanteesta riippumatta! En perusta karkista, ja popsin useimmiten hedelmiä tai marjoja namujen sijaan (kyllä, oikeasti, ja jos et uskonut tota niin et varmaan niele purematta sitäkään, että pienenä tyypillinen valintani karkkipäivänä oli pakastevadelma-annos lauantaipussin sijaan). Lähes mikä tahansa ruoka taas kaipaa mielestäni rinnalleen jotain tuoretta, muuten siitä jää vähän tunkkainen olo. Esim tuota kiellettyä paprikaa! YHYY. 

Mitä saan syödä? Kaurapuuroa, perunamuusia, riisiä, pastaa. En oikein keksi tällä hetkellä mitään näitä asioita sisältäviä, mutta kielletyn listan jutut rauhaan jättäviä ruokalajeja, joita huvittaisi syödä paria haarukallista enempää. Jos nyt olisi kesä, voisin mutustella vesimelonia. Tuossa laimeassa, lähinnä vettä sisältävässä kaverissa ei voi olla mitään vikaa edes lääkärini silmissä, ellei sekin sitten sisällä kuitenkin liikaa kuituja, happoa tai muita pahiksia.

Kohtalostani syvästi järkyttynyt, itsekin hedelmiä rakastava herttainen työkaverini onneksi lähetti mulle jo erinäisiä banaania sisältäviä reseptejä. Katsotaan löydänkö niistä lohtua tähän kurjuuteen.

***

Kuva on peräisin kihlajaiskuvasessiosta syyskuulta, jolloin Johanna ja Jouni Johanna Hietanen Photographysta olivat meillä kylässä ja jolloin sain vielä syödä kaikkia pöydällä olevia herkkuja.

Oon perjantai-iltaisin töistä saapuessani lähes poikkeuksetta ihan pirun pahalla tuulella. Niin myös tänään. Yleensä siinä viikon lopussa pään sisäisellä to do -listalla on vielä kasa asioita, jotka tekee mieli hoitaa alta pois ennen viikonlopun viettoon lähtöä, jotteivät mokomat jää sotkemaan seuraavaakin viikkoa olemassaolollaan. Tästä syystä toimistolla menee usein astetta pidempään, tyypillisesti vielä erinäisten ankaraa aivotoimintaa vaativien tieteellisten kysymysten parissa. Vähempikin yhdistettynä takana olevaan työviikkoon vie ihmisestä mehut, ja niiden ollessa vähissä allekirjoittaneesta tulee kiukkuinen. Parasta on siis olla suunnittelematta mitään aktiviteetteja, murista sohvalla ja antaa keskeneräisen villapaidan rentouttaa mieltä. Huomenna lupaan olla taas elämään kohtuullisen aurinkoisesti suhtautuva sekä ihmisistä pitävä henkilö.

Kävinpä tässä sunnuntaina pienellä kävelyllä viemässä ylimääräiseksi muuttuneita kirjoja meidän avoimeen kirjastoon. Kyseessä on tässä lähistöllä oleva, kuvassa esiintyvä sympaattisen kirjava kaappi täynnä opuksia. Suurin osa niistä ei tietenkään varsinaisesti aiheuta tarvetta kantaa koko kaapin sisältö kotiin luettavaksi, mutta aina välillä löytyy jotain kiinnostavaakin. Lisäksi oon huomannut, että tuonne viemäni englannin- ja saksankieliset kirjat ovat kadonneet alta aikayksikön. Tällaisia ilmiöitä saisi tulla lisää. Meidän kaupunginosa on aika ihana.

Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että kuvassa on oudon paljon oudon värisiä lehtiä. Otin sen aikoja sitten, ja laitoin tähän, koska sunnuntaiset kuvani olivat kaikki ihan hanurista.

Olen niin lapsellisen innoissani meidän upouudesta pesukone ja kuivausrumpu -kombosta, että oikein itseäkin hämmentää. Tähän asti meillä oli kellarissa pieni päältä täytettävä pesukone ja vakiona makuuhuoneessa seisova kuivausteline. Vaikkei sitä aina näe päällepäin, olen suuri järjestelyn ja kotona puuhastelun fani, ja oi tätä autuutta, kun koko pyykkihuolto sijaitsee kylppärissä. Vähän niin kuin meillä olisi ikiaikainen haaveeni eli kodinhoitohuone (jonka muuten voi täällä melko varmasti unohtaa, ellei satu rakentamaan jotain omaa asumusta).

Osa ihastuksestani liittyy varmasti viime aikoina huomanneeni asiaan. Meille on sattumalta kertynyt muutaman kuukauden sisään niin kunnioitettava määrä investointeja ja huonekalujen vaihdoksia (keittiön tuolit, kirjahylly, sohva ja nyt tämä pesutorni), että kavereilta on kuulunut jo hieman irvailua. Oli se aiheellista tai ei, havahduin eräänä päivänä siihen, että meidän kodissa on nyt melkeinpä pelkästään asioita, joista pidän kovasti ja jotka kestävät kulutusta ja aikaa. Siis niitä huonekaluja tai laitteita, osa tällä hetkellä uudehkoja ja osa jo hyvinkin vanhoja, jotka aina mielsin kuuluvaksi aikuisten ihmisten oikeaan kotiin, johon törmää korkeintaan porukoilla vieraillessaan ennen palaamistaan omaan väliaikaisratkaisuista koostuvaan opiskelijaboksiinsa. Me ollaan siis salakavalasti siirrytty kategoriasta toiseen, ja tämä ilahduttaa allekirjoittanutta kovasti. Ehkä joskus vuosien päästä omat lapseni kärttävät kotoa muuttaessaan tuota mummonsa aikanaan savesta tekemää lampunjalkaa mukaansa tai tuntevat olonsa kotoisaksi nähdessään jossain Lundiaa tai vaikka noita ruokapöydän tuoleja. Mukava ajatus.

Lisäksi ostimme pesukoneen ja kuivausrummun (kolminkertainen hurraa-huuto! Hurraa! Hurraa! Hurraa!) läheisestä pikkuliikkeestä. Tilauslomakkeeseen kirjoitettiin osoite, mutta ei sitä, että asunto sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Myyjän mukaan on turha poistaa kuljetus- ja kantopoikien motivaatiota jo ennen liikkeelle lähtöä.

Viski-illan onnistuneeksi reseptiksi osoittautui seuraava: Riittävästi ruokaa, aperitiivinä sekä digestiivinä plus välidrinkkinä joku muu kuin viski ja niille viskeille jokaiselta maistajalta asiantunteva arvostelulomake, joita meillä täytettiin kolmella eri kielellä. Näillä ohjeilla myös vähemmän viski-entusiastiset henkilöt selviävät illasta suuremmitta vaurioitta.

Ensin ostin pari kerää lankaa sukkia varten. Sitten tarvitsin kuitenkin aivan eri värejä, joten ostin vähän lisää. Ne alkuperäiset kerät odottavat osittain edelleen korissa.

Neuloessa jotain jämiä jäi aina yli, ja niitä varten piti sitten taas hankkia uusia keriä. 

Anoppikokelas antoi muutaman paketin niin ohutta sukkalankaa, etten siitä kyllä lähi- tai kaukaisemmassakaan tulevaisuudessa varmasti mitään neulo, en vaan tajunnut sanoa ei kiitos. 

Kaikki langat olivat väärän paksuisia.

Käsityömessuilla oli niin hyvä tarjous, että olisi ollut rikos jättää langat ostamatta, vaikken ihan tiedäkään mitä niistä tekisin eikä väritkään lopulta ole ehkä ihan mua.

Jouluna totesin, että yksiväriset villasukat on tylsiä, joten oli aivan pakko hankkia piristävänväristä lankaa, jotta sain tehtyä raitoja. Sitä ei tietenkään kulunut ihan kauheasti.

Villapaitaa varten piti tietenkin ostaa langat erikseen.

Kävin muissa asioissa hieman kauempana sijaitsevassa lankakaupassa, ja kannattihan sieltä ostaa jotain ihan jo sen takia, ettei sinne ihan heti tule lähdettyä uudestaan.

Täten vannon juhlallisesti, etten osta yhtäkään kerää uutta lankaa, ennen kuin tähän kasaan on saatu taas edes joku tolkku.

Pannaria. Tänään: edistin väitöskirjaani työpäivän aikana nollasti tai ehkä hieman negatiiviseen suuntaan. Lounasajan tienoilla löysin kurkustani kaktuksen ja huomasin pääni muuttuneen painavaksi. Ulkona satoi puoli päivää räntää ja osan ajasta myös vettä. Ollaan taas päivän lähempänä sitä, kun ehkäpä lempikollegani lähtee takaisin kotiseuduillensa Englantiin. Monien muiden kohdalla olisi aika sama tai ehkä vähän harmi, mutta nyt tulee kyllä vähän tyhjä olo. Tällaistahan tämä väikkäriaika on; rajallinen aika yliopistokuplassa, ja lopulta kaikki hajaantuvat minne sattuu. Vähän kuten joskus muinoin leirillä/luokkaretkellä/kielimatkalla.

Oli siis selvää, mitä heti kotiin päästyä oli tehtävä. Nyt tuolla on vielä kolme neljäsosaa jäljellä ja tunnen oloni jo parantuneen selvästi. Otan varmuuden vuoksi vielä hieman lisää.

Manittakoon tänään yksi asia, joka täällä Saksassa on mainiolla tolalla: hammashoito. Sairaskassa oikeastaan jopa vaatii siellä käynnin vähintään kerran vuodessa (puolen vuoden välein saat käydä): tarkastuskäyntien yhteydessä kerätään leimoja vihkoon, ja jos et suuremman remontin eteen tullessa pysty osoittamaan käyneesi näyttäytymässä säännöllisesti viimeisen muistaakseni viiden vuoden aikana, ei kassa korvaa ihan niin suurta osaa kuin se muuten tekisi (suuremmista jutuista lankeaa kyllä kaikesta huolimatta aika siivu itselle maksettavaksi, minkä takia monilla onkin lisävakuutus hammasjuttuihin, huomautettakoon).

Löysin täältä oikein mukavan hammaslääkärin, ja oon nyt käynyt noin 8 kuukauden välein tarkastuksessa. Useimmiten ne sujuvat hyvin nopeasti, jos mitään erityistä ei löydy. Viimeksi sain muovikiskon öistä hampaiden narskuttelua vastaan. Se ei tainnut edes maksaa yhtään ekstraa, ellen nyt aivan väärin muista. Kisko ei näytä olevan ihan turha keksintö, muovi on nyt jo muuttunut osittain läpinäkyvästä valkoiseksi ankaran pureskelun takia. Nyt hammasmukin reunalla roikkuvat siis viikolla mun ja viikonloppuisin (eli myös toisen puoliskon kotona ollessa) meidän molempien tekarit.

Viime keskiviikkona täällä oli ensin kovin tyhjää. Taulutkin tunsivat itsensä oletettavasti sekä orvoiksi että väärään paikkaan eksyneiksi sen jälkeen, kun seinustalta katosi sekä sohva että kirjahylly. Nyt olohuoneeseen saatiin taas täytettä, ja voi tätä onnen päivää: se todellakin on oikea sohva käsinojilla ja mukavilla tyynyillä! Siinä on molemmille oma löhöpaikka!

Jännitin väriä etukäteen, koska niistä mitättömän kokoisista näytepaloista on jotakuinkin mahdotonta saada mitään käsitystä siitä, minkä näköinen  kangas on kokonaisena sohvana. Hyvä tuosta kuitenkin tuli (puh). Lisäksi kaiken voi pestä koneessa, mistä olemme hyvin iloisia jo etukäteen. Suunnittelen tässä vielä retkeä Frankfurtin Marimekkoon, mielessä on pari tyynyä väriä tuomaan. Taulut tuntevat olonsa oletettavasti edelleen pöllöksi, mutta ehkä ne siirtyvät tässä seuraavien päivien (viikkojen...) aikana hieman keskemmälle.

Neulomisistumapaikkaominaisuudet on jo testattu, ovat hyvät. Nyt pitää vaan löytää se oma paikka, tässä kun on kolme eri löhöämisvaihtoehtoa. Katsoako röhnöttäessään olohuoneen ikkunarivistöön, Lundiaan vai keittiöön päin?

Jonkun määritelmän mukaan ihmiset voidaan jakaa kahteen tyyppiin. Yhdet saavat energiaa muiden seurassa olemisesta, kun taas toiset tarvitsevat omaa rauhaa akkujen lataamiseen. Kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään, ja säännöllisesti käykin niin, että jätän jonkun sinänsä varmasti hauskan iltamenon kivojen kavereiden kanssa väliin jollakin puolittaisella tekosyyllä, koska en kertakaikkiaan sillä hetkellä jaksa. Eilen kävi taas niin, ja toinen puolisko lähti keskenään treffaamaan kavereita. Menin onnellisena ajoissa nukkumaan ja herätessäni tänään aikaisin levänneenä olin taas kuin uudesti syntynyt. 

Tänään jaksan siis taas ihmisiä, mikä on hyvä, koska lähdetään ihan kohta väikkärini ohjaajan synttäribrunssille. Lahja on jo ostettuna, ja mikä parasta, se hyödyttänee myös allekirjoittanutta, koska lahjakortista lankakauppaan seuraa lisää työkavereiden neulontailtoja. Meidän uusi sohva onkin tähän tarkoitukseen mainio, mikä on hyvä, koska kuvassa myös vilahtava villapaita ei ole vielä valmista nähnytkään.