Olen muistaakseni asunut Saksassa noin kolme ja puoli vuotta. Nyt tunnen jo integroituneeni  oikein hyvin. Vaivihkaa oma elämä on rakentunut myös tänne ulkomaille. Tärkein tekijä prosessissa oli kiintopisteiden löytäminen. Mihin tahansa kotiutumiseksi tarvitaan kavereita, tuttuja ja ystäviä. Tänne tullessani pyörin ekan vuoden jonkin verran mukana vaihtareiden kuvioissa, koska se oli saapuessa helppo ratkaisu, mutta päätin jo aika aikaisessa vaiheessa, että yksi vuosikerta riitti. En halunnut tutustua jatkuvasti ihmisiin, jotka eivät kuitenkaan ole jäämässä. Jos tietää itsekin olevansa vain käymässä, suhtautuu koko arkeen ihan eri tavalla kuin ihminen, joka ei ole lomalla normaalista elämästään.

Paikallisten kanssa ystävystyminen veikin sitten aikansa. Kanssa-asukas joutui moneen kertaan kuuntelemaan miten harmitti, kun kukaan ei soittanut mulle ja meitä pyydettiin ulos vain pariskuntana. Hitaasti mutta varmasti huomasin kuitenkin, että mulla oli tuttujen lisäksi myös kavereita. Toisen puoliskon kaveriporukan tytöt ottivat mukaan kahville, ja me kutsuttiin työkavereita puoliskoineen meille syömään, mikä taas poiki vastakutsuja (suosittelen muuten illalliskutsuja ihan kaikille!). Järjestelin brittikollegan kanssa euroviisukisakatsomoa ja ehdotin työpaikan tytöille kässäkerhoiltoja. Ollessani kipeänä ja masentuneena yksin kotona uskalsin kysyä, tulisiko joku käymään että saisin vähän seuraa.

Olen ensi viikolla menossa etsimään hääpukua kevään morsiamen, kaasonsa ja äitinsä kanssa. Mietin tässä näitä kotiutumisjuttuja ja tajusin, että täytyy olla todella kiitollinen siitä, että olen päässyt tänne asti. Mulla on sekä kotimaassa että täällä ystäviä, jotka haluavat jakaa näitä hetkiä kanssani. Ei pelkän parisuhteen varassa jaksa lopulta olla onnellinen, jos elämässä ei ole mitään muuta, ja musta on sääli asua ulkomailla, jos kaikki kontaktit ovat vain kotimaan suuntaan. Toinen puolisko oli oikeassa sanoessaan, että ystävien löytämisen eteen on nähtävä itse vaivaa ja on jaksettava olla kärsivällinen. Se kannatti.