Meillä väitöskirjaprosessiin kuuluu artikkelin julkaiseminen jossain vertaisarvioidussa alan lehdessä. Väikkäri itsessään on ainakin meidän ryhmässä aika itsenäistä puuhaa. Alussa annetaan suunta ja pari ideaa, joita jatko-opiskelija lähtee sitten itse työstämään kohti valmista väitöskirjaa. Nythän on tietenkin niin, ettei hommat koskaan suju aivan ideaalilla tavalla, ja muistanpa itsekin kironneeni useaan otteeseen, että nyt ei kyllä näytä siltä, että moinen artikkeli syntyy koskaan, ja sen vaan sanon että jos niin käy, niin sitten kyllä skumppa virtaa ja musiikki soi, lievästi sanottuna.

No, perjantaina lähetin tekstin lehteen arvioitavaksi ja jäin odottelemaan arvioijien tuomiota korjaustarpeesta ja julkaisukelpoisuudesta. Ottaen huomioon, että julistin aikanaan pitkin turuja ja toreja kaiken muuttuvan autuaaksi sit kun vaan saan sen artikkelin, oli lähetysprosessi ihan käsittämätön antikliimaksi. No niin, eihän tästä teksistä saa aikaan varmaan edes yhtä lukua itse väikkäriin, eikä tässä nyt muutenkaan ole syytä mihinkään tuuletuksiin kun hommat on ihan levällään. Sama ilmiö toistuu oikeastaan joka kerta, kun jotain horisontissa siintävää, oletettavasti autuaaksi tekevää tapahtumaa odottaa kuin kuuta nousevaa. Sit kun vaan saan oman alan kesätöitä niin kaikki ongelmani ratkeavat! Sit kun tää kirottu diplomityö valmistuu niin sanon vaan että varaan pöydän parhaasta ravintolasta jonka keksin ja ah sitä autuutta! Sit kun vaan löydän väikkäripaikan niin tulevaisuuden epäselvyydet ovat poissa hups vaan! Sit kun kirjoitan vihdoin artikkelin niin ah sitä juhlan tunnelmaa!


Oikeastihan käy niin, että ne kesätyöt saatuaan alkaa stressata seuraavan vuoden opinnoista, lopputyöpaikan löytämisestä ja siitä, ettei ehkä tee niitä töitä riittävän hyvin. Dippatyön valmistuminen taas ei aiheuta minkäänlaisia ah jes vihdoin, vuoren kokoinen kivi poistui sydämeltäni -tuntemuksia, kun seuraavan askeleen epäselvyydet painavat jo mieltä. Väikkäripaikan saaminen taas luonnollisesti tuo mukanaan erinäisiäkin uusia sit kun -ajatuksia, jotka tuskin loppuvat työelämään siirtymisen yhteydessä.

Olen ollut tähänastisen elämäni aikana ainoastaan kerran puhtaan onnellinen ja ylpeä saavutuksestani ilman minkäänlaista huolen tai realismiksikin kutsutun tulevien haasteiden tunnistamisen häivää. Tämä historiallinen hetki oli yo-juhlapäivä. Kädessä oli loistava todistus, päässä valkoinen lakki, taskussa opiskelupaikka ja mieli vielä sen verran nuori, että koko maailma tuntui olevan avoinna eivätkä mitkään tulevaisuuden realiteetit edes mahtuneet käsityskyvyn rajoihin. Tuo kerta pysyykin epäilemättä ainoana. Paremman elämän sateenkaaren päästä etsimisen sijaan yritänkin nyt muistuttaa itseäni siitä, että myöhemmin muistelen näitäkin aikoja lämmöllä. Sitten kun -ajatusten sijaan kerron itselleni, että juuri tämä on se hauska ja erityinen ajanjakso, josta kannattaa nauttia sellaisena kuin se on.