Konferenssimatka vei allekirjoittaneen pääkaupunkiin täksi viikoksi. Tieteellisesti matka ei ole toistaiseksi tarjonnut mitenkään ihan hirveästi, mutta en nyt viitsi myöskään valittaa maksetusta lomasta, anteeksi työviikosta Berliinissä. Oon ehtinyt pyöriä jonkin verran kaupungilla, ja keväisessä auringonpaisteessa oli helppo todeta Berliinillä olevan oma vetovoimansa. Kauniiksihan tätä ei voi varsinaisesti kehua, mutta historia on näkyvillä ja leppoisa rosoisuus antaa ihmiselle tilaa olla oma itsensä. Miljoonakaupunki ois kyllä silti aika iso kotipaikaksi, joten palaan konferenssin päätyttyä ihan tyytyväisenä takaisin Hesseniin. 

Eilen kävin kävelemässä muurista jäljelle jätetyn osan varrella. Tätä East Side Galleryksi kutsuttua pätkää suosittelen kaupungissa kävijöille, kyseessä on maksuton taide- ja historiapläjäys ulkoilmassa.

Korkkasin tän vuoden flunssakauden ja päätin jäädä tänään kotiin parantelemaan oloa, jottei tämä kurjuus nyt ihan venyisi viikkokausien mittaiseksi. Ulkona on aika ihanan keväistä, joten viltin alla kelpaa lökötellä kaverina tietokone ja toivottavasti piakkoin valmistuva neuletuotos, kun vieressä paistelee aurinko ikkunarivistön läpi minkä ehtii. 

Oon oikein iloinen käsityöinspiraationi löytymisestä. Neulominen on ihanan rentoa puuhaa, ja luulen sen opettavan tätä näpyttelevälle hiukan kärsivällisyyttä. Josko tulisi ostettua vähän vähemmän kertakäyttö-herätehankintoja, kun asioita voi etanavauhdilla puuhastella myös itse. Ehkä turhaa haihattelua, mutta huonompiakin ajanviettotapoja lienee. 

Selaillessani jälleen uutta suosikkikirjaani Nykyajan ruutukokkia törmäsin siellä mansikkajäätelöön. Olihan sitä heti kokeiltava eilisen yhden naisen koti-iltani kunniaksi. Homma sujui äärimmäisen helposti: paiskasin tehosekoittimeen paketillisen jäisiä pakastemansikoita ja jauhoin ne mössöksi. Sekaan heitin purkillisen vaniljarahkaa, vähän limemehua ja ehkä ruokalusikallisen raakaruokosokeria ja sekoitin kaikki tasaiseksi massaksi. Tämä tuotos siirtyi pakastimeen muutamaksi tunniksi odottelemaan syömistä.

Pienenä vinkkinä voin kertoa, ettei suoraan pakkasesta noudettua jäätelöä kannata kuvitella syövänsä ilman kirvestä, sahaa tai vastaavaa työvälinettä. Kärsimättömän hetken kestäneen odottelun jälkeen sain kuitenkin lohkaistua rasiasta palasen iltapalaksi hedelmäsalaatin kaveriksi. Hyvältä maistui, ja makeusastetta saa tietenkin itse säädeltyä sokerin määrän avulla. Omaa sydäntäni lähellä ovat marjoilta ja hedelmiltä muttei niinkään sokerilta maistuvat asiat, ja tämä onnistui heti kerrasta mainiosti. Ensi kerralla heitän ehkä sekaan muita marjoja ja banaanin mums.

Niin se vain on, että viikon matkailun jälkeen on levättävä rauhassa kotona, matkan laadusta ja rasittavuusasteesta riippumatta. Tämä toimikoon perusteluna päätökselleni jäädä viikonlopuksi pitämään asuntoa pystyssä toisen osapuolen kotiseuduille suuntaamisen sijaan. Aloitin viikonlopun eilen painumalla sänkyyn hiukan yli yhdeksältä. Paljastus: toivon salaa muuttuvani järjestelmälliseksi aamuihmiseksi. Valitettavasti talouden toinen osapuoli kuuluu lähinnä yökyöpeleiden heimoon, joten kompromissien tiellä tässä tasapainoillaan.

Lähikulmille avattiin torstaina pari uutta markettia, jotka käytiin tänään aamupäivällä katsastamassa. Yhdestä löytyi kalatiski! Riemuani ihmetteleville suomalaislukijoille on sanottava, ettette varmaan ole sisäistänyt minkälaisia onnenpekkoja olette valtavien kalavalikoimienne kera. Täällä tuoretta eväkästä on metsästettävä paremman väen ruokakaupoista, joten uusi tiski lähihuudeille on enemmän kuin tervetullut. Ostaa päräytin heti itselleni yhden hengen lauantaiherkun.

Kalan kaverina mutustin vuonankaalia, josta en ollut Suomessa asuessani oikein kuullutkaan. Täällä sitä tulvii ovista ja ikkunoista, mikä on erittäin onnellinen asia. Tuon mainion salaatin jälkeen muut lajikkeet eivät maistu sitten miltään. Kastikkeeksi vaikka hiukan sinappi-öljy-balsamico-seosta ja vähän yrttejä, nam. Jos sattuu hifistelytuulelle, sekaan voi paiskoa karpaloita ja saksanpähkinöitä.

Apropoo salaatit. Tullessani tänne kirosin saksalaiset salaatteineen, jotka mielestäni uivat kastikkeessa eivätkä muistuttaneet tuoretta ja raikasta kasvista sitten pätkääkään. En tiedä onnistunko nykyään välttelemään noita keiton ja salaatin rajamailla uiskentelevia tapauksia vai olenko yksinkertaisesti tottunut kastikkeen läsnäoloon, mutta joka tapauksessa perisuomalainen jäävuorisalaatti-tomaatti-kurkku-seos ilman mitään kastiketta kammoksuttaa. Ei myöskään puhettakaan että ostaisin valmista salaatinkastiketta, kun itse sekoittelemalla saa aikaan paljon maistuvampaa jälkeä. Saksalainen kyllä osaa salaattiasiat, on nykyinen mielipiteeni.


Kävin myös rauhallisen viikonlopun kunniaksi noutamassa naisellisen väristä piristystä. Tulppaanikauden kunniaksi noita mainioita veijareita on näkynyt meillä allekirjoittaneen aloitteesta viime aikoina hyvinkin usein. Niin pitkälle on nyt jopa menty, että saapuessani liesusta kotiin viime sunnuntaina kimppu valkoisia tulppaaneja odotteli maljakossa. Ajatuksen tasolla piirsin samantien ruksin seinään ja raportoin tietty heti kavereille, kanssa-asukas ei ole nimittäin tähän mennessä juuri harrastanut kukkien ostoa. Tänään en hennonnut heittää noita omalla tavallaan esikoisia pois vaikka jo hiukan nuupahtaneita ovatkin, joten laitoin kukkakaupasta hakemani tuoreet kaverit seuraksi vaasiin.

Nyt illan ohjelmassa olisi vielä asunnon pienimuotoinen siivous. Tätä urakkaa varten ja lauantain kunniaksi ostin itselleni väriteeman mukaisesti piccolopullon rosé-kuoharia, koska kyllähän raivaus tuntuu muutaman kuplan jälkeen paljon paremmalta. Täytyy vaan pitää varansa ettei ehdi kasvattaa turhan voimakkaita juuria nojatuoliin ennen aktivoitumista.

Vaihdan sunnuntaina maisemaa. Projektin puitteissa järjestetään joka toinen vuosi winter schooliksi eli eräänlaiseksi opinto- tai seminaarimatkaksi naamioitu hiihtolomareissu Ranskan Alpeilla. Naamioitu siksi, että näön vuoksi jokaisen on kyllä pidettävä esitelmä, mutta hyvin lyhyt sellainen. Töihin liittyvää ohjelmaa on siis jotakuinkin tunti päivässä. Lisäksi mukaan ei lähde pomon pomoa, edes yhtäkään post-docia ei ole matkassa. 

Lasketteluunhan reissu olisi ideaali, koska noilla mestoilla rinteet eivät varmaan ole ihan huonoja. Itse keskityn kuitenkin muihin aktiviteetteihin. Meinasin että voisin kokeilla, ovatko kouluaikojen murtomaahiihtoon liittyvät traumat vihdoin kadonneet. Muut hiihtäjät halusivat ehdottomasti buukata kurssin tätä erittäin vaativaa urheilulajia varten, joten pakko sinne oli itekin änkeä yksinolon välttämiseksi. Oon kyllä sitä mieltä, että suomalaisena pysyisin suksilla varmaan pystyssä ilmankin opetusta, mutta menköön nyt tämän kerran. Ehkä jonain päivänä voisi myös vaan vähän kuljeskella ympäriinsä vaikka lumikengät jalassa, maisemat kun eivät vaikuta ainakaan guuglettelun perusteella pöllömmiltä.

Viime viikot meitä on hemmoteltu lähes jatkuvalla auringonpaisteella. Täällä on ollut lähes täydellinen kevättalvi-ilma: pakkasta kymmenisen astetta ja täysin pilvetön taivas. Paikalliset ovat tietty valittaneet kylmyyttä (kuten myös itse aamuisin pyöräillessäni varpaat jäässä), mutta oma mielialani on ollut auringon takia huipussaan. Lisäpiristyksenä taloudessa on viime aikoina nähty tulppaaneja kaunistamassa näkymiä.

Ostin taannoin vaelluskengät, jotka korkkasin eilen kun käytiin kävelemässä lähimetsässä. Liikkeellä oli muitakin, eikä ihme. Aurinkoiset sunnuntait on kuin luotu ulkoiluun (ei sillä että aktivoituisimme läheskään joka viikko, on huomautettava) - varsinkin kun usein tuntuu, että kaikki mahdollinen on kiinni pyhäpäivinä. Metsää eivät sentään voi sulkea, vaikka lepopäivä onkin, ja hyvä niin.

Kuten kuvasta näkyy, lumen määrällä ei täällä päästä kehuskelemaan. Tämä on pelkkää plussaa: lumisade tarkoittaa teiden jatkuvaa suolaamista, koska paikalliset eivät muuten pääse kitka- tai parhaassa tapauksessa kesärenkaidensa kanssa liikkeelle. Tämä taas tarkoittaa valkoisten nietosten sijaan lähinnä ruskeaa loskaa, mistä en ole niin kovin innoissani. Lumet pysyköön siis poissa ja maa kuivana.

Aloitan keulimalla: kolmisen kuukautta kestänyt ikuisuusprojektini eli baktus-huivi valmistui vihdoin! Kyllä siinä oli kohtuullisesti tikkuamista siitä huolimatta, että valitsin aika paksun langan. Lankavalintaa ehdin itse asiassa kirota muutamaankin otteeseen, kun meinasin ettei tota mötikkää saa laitettua kaulaan lainkaan näissä Keski-Euroopan lämpötiloissa. Kuin tilauksesta tänne saapui kuitenkin sama korkeapaine, joka on pitänyt lukemia tiukasti pakkasen puolella Suomessakin. Mihinkään uskomattomiin lukemiin ei olla päästy, mutta aamuisin on kyllä ollut yli kymmenen astetta miinuksen puolella. Huivi valmistui siis just eikä melkein ajallaan! Ensimmäisen projektiin käytetyn illan jälkeenhän se näytti tältä:

Tuon kohtuullisen tumman mötikän valokuvaaminen osoittautui tänä aamuna hyvin haastavaksi. Siispä ainoasta aikaansaamastani otoksesta selviää lähinnä, että joku tumma asia on ilmestynyt talouteen. Väriä ja kuviota voi tutkia tarkemmin tuosta alun kuvasta, siinä kuvaajalla on ollut parempi päivä.

Täällä on jo aloiteltu uutta projektia. Keskeneräiset ranteenlämmittimet ovat edelleen kesken, kuten myös Renén villasukat, ja tilanne säilynee tällaisena hetken. Joskus huivin ollessa kesken olin nimittäin ostanut itselleni pari kerää lankaa villasukkia varten. Nyt sain kuitenkin selvän inspiraation tyynynpäällisestä, joten sukat saavat jäädä odottamaan parempia aikoja. En tosin vielä löisi välttämättä vetoa projektin valmistumisesta ainakaan tämän vuoden puolella, tällä kertaa ohut lanka takasi riittävän määrän silmukoita.

Kuvassa majailee muuten myös erittäin mieluinen joululahja. Joulukuinen huuteluni sai porukat villahuopaostoksille, mistä olemme olleet erittäin iloisia näillä säillä. Meillä joko lämmitetään kitsaasti tai lämpömittari on rikki, kun tyypillinen lukema on noin 19 astetta. Huovan alla elämä maistuu kuitenkin aika hyvältä, varsinkin jos viereen ottaa teemukillisen. Lahjus sai meidät kuitenkin ojasta allikkoon: nyt käynnissä on jatkuva tappelu siitä, kuka saa villapeiton ja kuka joutuu tyytymään muihin lämmittimiin. Pitää varmaan pyytää ensi jouluna toinen huopa.