#aitojaäitejä

marraskuuta 26, 2015


DIY Stories -blogin Paulina kirjoitti jokin aika sitten hyvin äitiyden vaikeista puolista ja itsensä hyväksymisestä juuri sellaisena äitinä kun on, vajavaisenakin, ja haastoi muutkin kertomaan ajatuksiaan aiheesta. Aihe koskettaa varmasti jokaista äitiä, sillä kyllähän äitiys tuo mukanaan ihan ihmeellisiäkin riittämättömyyden tunteita. 

Oma poikamme syntyi suunnitellulla sektiolla, mikä oli minulle aivan valtava pettymys. Olin kuvitellut mielessäni synnytyksen rankkana, mutta meitä perheenä vahvasti yhdistävänä tilanteena, joka huipentuisi joka sopukan valtaavaan äidinrakkauteen saadessani vauvan syliini. Niinhän joka paikassa sanotaan! Sen sijaan ajoimme sairaalaan suunnitellusti eräänä lauantaiaamuna kello seitsemältä, kirjauduimme sisään kuin hotelliin, odottelimme hieman ja sitten vauva jo kaivettiinkin ulos. Kirjoitin aiheesta jo tuoreeltaan kotiin päästyämme, mutta en siis totisesti tuntenut oikein mitään nähdessäni pojan ensimmäistä kertaa. Sittemmin asia on muuttunut, mutta kesti todella kauan päästä yli ajatuksesta, etten ole kokonainen äiti, kun en ole kokenut synnytystä. Jokainen viaton ja neutraalisti esitetty kysymys sektion syystä ja siitä, selvisikö jälkikäteen oliko se tarpeellinen vai ei, kääntyi mielessäni muotoon "sektio oli turha". Ja kyllä asia harmittaa minua vieläkin, jos sitä mietin. Onnekseni synnytyshommia tulee ajateltua nykyään harvemmin.



Yleisesti koen olevani ihan rela äiti. En lukenut raskaus- tai vauva-aikana mitään kirjoja, koska tiesin niiden vaan hermostuttavan. Se oli varmasti hyvä ratkaisu. En ole myöskään jaksanut aivan hirveästi miettiä, mikä nyt olisi kasvatuksellisesti optimaalisin ratkaisu - jotenkin olemme tähän mennessä selvinneet vähän kaikesta niillä keinoilla, jotka ovat meille parhailta tuntuneet. Aika usein linjaukseni on, että jos asiasta voi selvitä helpommalla, ei siitä kannata tehdä liian vaikeaa. 

Mutta ei se ole äiti eikä mikään, joka ei tekisi ongelmaa vähintäänkin siitä, että missään ei ole ongelmaa! Meidän poikamme on täysipäiväisesti hoidossa, mikä onnistuu ihan loistavasti. Olemme tosi tyytyväisiä hoitopaikkaan, poika tykkää todella paljon tarhastaan ja vanhempansa siitä, että saavat käydä töissä. Kokopäiväpaikka tarhassa on herättänyt jonkin verran kommentteja, kun ihmiset ovat kautta rantain tiedustelleet, eivätkö päivät ole pienelle hieman pitkiä. Vaikka tiedän, että kaikki toimii näin tosi hyvin, alan silti helposti miettiä, olenko nyt huono äiti kun en edes näe ongelmaa tässä selvästikin lapsen oikeuksia polkevassa tilanteessa! Onneksi tulen yleensä välittömästi järkiini. 

Nämä murheet varmaan hälvenevät aikanaan ja niiden tilalle tulee uusia. Sitä kai äitiys - ja vanhemmuus yleensäkin - on: elämänmittainen matka. 

Paulinan haaste kuului: Haastan sinut uskomaan siihen, että olet ihana, lämmin ja rakastava äiti; hyvä äiti. Jos haluat, kirjoita aiheesta omaan blogiisi, tai julkaise valitsemasi aiheeseen sopiva kuva somessa! Osallistu hashtagilla #aitojaäitejä tai linkitä blogijuttusi kommenttiboxiin!



Tut mir leid, aber heute nur eine Miniübersetzung: Mütter haben wohl immer schlechtes Gewissen über irgendwas, oft auch wenn es für andere sinnlos klingt.

Saattaisit myös pitää näistä

4 kommenttia

  1. Ihanasti kirjoitit "Mutta ei se ole äiti eikä mikään, joka ei tekisi ongelmaa vähintäänkin siitä, että missään ei ole ongelmaa!" on niin hyvin sanottu! Juuri tuo, miten tietää sisimmissään jonkin ratkaisun olevan oikea mutta silti sitä kyseenalaistaa. Hyvä että osaat järkeistyä nopeasti, itsellä siihen menee välillä aikaa kun ryhdyn oikein kunnolla ylianalysoimaan ja murehtimaan, enkä voi sille mitään! :D Tuskaista hommaa joskus, pakko sanoa, mutta kuitenkin maailman palkitsevinta. Äitiys.

    Mitä tulee kasvatusoppaisiin, ne olen myöskin jättänyt kokonaan niille ketä ne sattuvat kiinnostamaan. Pohjimmiltaan uskon nimittäin siihen, että ihminen osaa pitää huolen lapsesta luonnostaan, kun muistaa kuunnella sitä vaistoaan. Ihminen on pärjännyt jo maailman aikoja ilman mitään opuksia ja on aika kamalaa,että äitiydelle asettuu nykyään niin paljon paineita että koetaan tarvitsevan jotakin kirjallista oppia siitä. Se on yksi motiivi tälle haasteelle, että muistettaisiin luottaa omaan osaamiseen. Ihanaa, että ymmärsit niin täydellisesti mitä ajoin takaa ja ihanaa että vastasit haasteeseen. Kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskaista todellakin - tää viikko oli jotenkin pitkä ja vaikea, mutta onneksi mies tuli eilen vihdoin kotiin. Juuri oikeaan aikaan tulikin, kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Nyt oon taas zen :)

      Kasvatusoppaista tai niiden puutteesta: kun itse pystyy seuraamaan sekä Saksan että Suomen linjauksia ja keskustelua ja lisäksi tietää, että meidän vanhempien sukupolvi on kasvatettu myös eri tavalla, on loppujen lopuksi usein aika helppo nähdä, miten on oikeastaan pitkälti ihan samantekevää miten asiat tekee. Ihan järjellisiä tyyppejä tuntuu syntyvän monellakin eri strategialla!

      Poista
  2. Hei älä turhaan soimaa itseäsi, mä olen synnyttänyt alateitse kaksi kertaa, enkä kummallakaan kertaa tuntenut mitään hillittömiä äidinrakkaustunteita siellä synnytyssalissa! Se on ihmisestä kiinni, (ja hormoneista), ei synnytystavasta. Sitäpaitsi, ei sillä enää ole mitään väliä - tärkeintä on, että nyt rakastat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tiedän ettei sillä olekaan. Ehkä oikeammin mua harmittaa se, että oon jäänyt jostain Ainutlaatuisesta paitsi - tähän ei oo toistaiseksi auttanut se, että kaverit on kertoneet ettei se synnyttäminen kyllä nyt niin siistiä ollut, että olisi ikävä tullut. Kyllä mä varmaan jossain vaiheessa tulen järkiini. Ja siis todellakin nämä kaikki riippuu ihmisestä - joskus oon aina todennut, että anoppi on selvästi edelleenkin enemmän täpinöissään lapsestani kuin itse voisin ikinä olla. Sillä on sitä ikävä noin kahdessa tunnissa ja esim. kaksi viikkoa on jo ikuisuus, kun taas itse en voisi kuvitella hehkuttavani ketään ihmistä niin, en edes miestäni tai lastani. Oon tämmönen rauhallisempi suomalainen, joka ei turhaan hötkyile!

      Poista