Kukaan ei oo päivittänyt blogia, vaikka oon kuinka odottanut. Kauhee dilemma kun olisi kerrottavana kaksi asiaa, työt ja viikonloppumatka! Aloitan nyt akuutimmin mielessä olevasta eli töistä, vaikka järjestys onkin sitten ihan väärä ja hassu ja kumma. Edessä siis pitkä vuodatus aiheesta Vieraassa Laboratoriossa Ulkomailla.

En tosiaan saanut missään vaiheessa infoa siitä, mihin aikaan olisi syytä saapua paikalle. Anne tuli ystävällisesti mun kanssa samaa matkaa, jotta löytäisin paikalle ilman suurempia harhailuja, ja oltiin paikalla joskus varttia yli yhdeksän. Anne kysyi multa muutamaankin otteeseen, että oonko varma että haluan mennä niin aikaisin. Meinasin että no tottakai, ei kai nyt voi vaan tulla paikalle joskus kymmeneltä, sehän on ihan sairaan myöhään! Pitäisivät tyypit mua pian ihan laiskamatona. Tokihan sitten saapuessamme paikalle missään ei näkynyt pomoa eikä Corinnaa, joka mittailee mun kanssa ja jonka väitöskirjaa varten mittaukset tehdään, eikä oikeastaan paljon ketään muutakaan. Ehkä ois pitänyt uskoa asiantuntijaa...

Lopulta pomo löytyi. Selvisi, että ymmärrän saksaa, ja siitä tuli hyvin luontevasti ainoa käytetty kieli. Diplomityön viralliseksi aloituspäiväksi merkittiin 1.10., joten mulla on mukavasti hiukan enemmän kuin puoli vuotta aikaa saada jotain valmista aikaan. Tietenkään aloituspaperia ei saatu lähtemään eteenpäin johonkin hallintoon tai mihin ikinä se onkaan menossa, koska mulla ei ole todistusta opintojen lopuksi suoritetusta kaikenkattavasta yleiskokeesta, jota en ole tehnyt, koska meillä ei (luojan kiitos) ole sellaista lainkaan. Lähetin aiheesta sähköpostia materiaaliopin tiedekunnan kansainvälisistä ihmisistä vastaavalle herra professorille, mutta en yllättäen ole saanut vielä vastausta. Mietin asiaa sihteerin kanssa uudemman kerran joskus ensi viikolla, jos (ja kun) mitään ei ole kuulunut sitä ennen.

Päivällä kiertelin pitkin labroja parin tyypin kanssa, sain tietokoneen ja oman paikan (joka tosin siirtyy kuuden viikon päästä) ja ymmärsin yllätyksekseni suunnilleen ihan kaiken, mitä mulle sanottiin. Tänään lueskelin vaan erinäisiä artikkeleita, ja jatkan samaa oletettavasti loppuviikon. Olin eilen ihan tappoväsynyt päästyäni kotiin, koska jatkuva skarppaaminen vei kaikki voimat. Tänään oli helpompaa, koska pönötin enimmäkseen vaan keskenäni työpisteelläni taistellen ilkeitä käsitteitä vastaan.

En normaalistikaan ole ehkä maailman puheliain tapaus uudessa paikassa, ja nyt vastassa on vielä kohtuullinen kielimuuri. Oon siis lähes rikkonut kaikki hiljaisuusennätykset, mutta ehkä tämä tästä pikkuhiljaa. On kuitenkin pelkästään hyvä juttu, että mulle puhutaan lähes poikkeuksetta saksaa, koska tää lienee ainoa keino oikeasti oppia kieltä. Kyllästyn luultavasti hiljaa olemiseen hetken kuluttua, lopetan liiallisen arastelun ja alan löpistä edes jotain. Nyt en ole oikein edes kysellyt mitään käytännön asioita, koska ei vaan ole huvittanut. Kaikki ovat kyllä olleet poikkeuksetta oikein mukavia ja myös ymmärtäväisiä kieliongelmien takia. Ryhmässä on myös tyyppejä, jotka eivät puhu lainkaan saksaa, ja ilmeisesti on vaan positiivista ja mukavaa että kykenen siihen edes jollain tasolla.

Tällä hetkellä mieliala on siis kaiken kaikkiaan varovaisen positiivinen. Turhan helpoksi en ole tehnyt asioita ton kielen takia, mutta saksaa nyt ilmeisesti ei vaan voi oppia ilman vaikeuksia. Liiallisesta informaatiotulvasta en voi kyllä syyttää ketään, mutta toisaalta enpä ole myöskään itse kysellyt epäselvyyksiä, kun en mukamas ole kyennyt siihen järjellisesti saksaksi. Ryhdistäytynen tässä muutaman päivän sisään ainakin joidenkin asioiden suhteen, koska pari päivämäärää pitäisi saada selville.


Huh. Tulipa tästä pitkä. Kun ehdin seuraavaksi (eli ehkä huomenna tai sitten joskus hamassa tulevaisuudessa), voin höpöttää vihdoin lähes täydellisestä viikonlopusta sekä muista asioista, ehkä jopa hiukan lyhyemmin - kukaan ei kohta jaksa lukea näitä kilometrisepustuksia!