Kuvassa mahaansa kasvattava henkilö sijaitsee vakiopaikallaan eli sohvalla, jossa hän viettää suurimman osan hereillä kuluvasta vapaa-ajastaan. Jännää miten tähän pötsiin onkin ehtinyt jo tottua: absurdi ajatus, että olen joskus voinut maata mahallani. Toisaalta taas hämmästyttää, missä vaiheessa se on kasvanut näinkin paljon (puhumattakaan siitä, minkä kokoinen tuo uloke on lasketun ajan tienoilla kahden kuukauden päästä). 

Täällä äitiysloma alkaa kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa, mikä ei ole yhtään liian aikaisin jos allekirjoittaneelta kysytään. Olen saanut nyt viikottain rautapiikin, joka on nostanut hemoglobiinin taas järjelliselle tasolle kohtuullisen suvantovaiheen jälkeen, mutta täydet työpäivät alkavat silti vaatia veronsa. Iltaisin akku latautuu mainitulla sohvalla.

Mies ja sisko yhdistivät voimansa toistamiseen ja leipoivat suklaakakun. Siskon vaihtovuosi ihan lähistöllä onkin armaalle puolisolleni varsinainen onnenpotku, vaimonsa kun ei tunnetusti suklaata siedä ja tuota ainesosaa sisältävät leivonnaiset ovat siten loogisesti taloudessamme harvinainen näky. Harvempi suklaafanaatikoksikaan itsensä tunnustava kun lähtee pyöräyttämään esimerkiksi kuvassa olevaa, puolisen kiloa suklaata sisältävää kakkua vain itselleen. Vaan kun syöjiä on kaksi, on juttu tietenkin aivan eri.

Kakunsyönnin ja sen sivusta seuraamisen lisäksi täällä on vietetty aikaa synnytysvalmennuksessa. Meillä oli viikonlopun mittainen kurssi, johon olemme molemmat tosi tyytyväisiä. En ollut tähän mennessä uhrannut koko synnytykselle ajatustakaan, mutta nyt se muuttui vähän konkreettisemmaksi. En varsinaisesti odota tapahtumaa riemusta hyppien, mutta eiköhän siitä selvitä, kun muutkin ovat niin tehneet. Mies on selvästi nyt jo vaikuttunut siitä, mihin naiset oikein pystyvätkään. Niin minäkin kieltämättä.

Sairaala on kätevästi ihan tässä lähellä, ja kotiin kävellessämme saimme nauttia molempina päivinä aivan harvinaisen keväisestä ilmasta ja paristakymmenestä lämpöasteesta. Lämpimän ja aurinkoisen ilman pitäisi jatkua vielä viikon lopulle, mikä on aika ihanaa. Kaivoin jo aurinkolasitkin esiin.

Näin kevään tultua tuli tarve päivittää sohvatyynyjä. Miehen täysin käsittämättömän mielipiteen mukaan uusien tyynynpäällisten ostaminen tähän talouteen ei ole lainkaan tarpeellista, mutta jos sellaisen tekee itse jo olemassaolevasta kankaasta, ei kenelläkään voi olla asiaan nokan koputtamista. Siis marssin askartelukauppaan ja ostin kangasväriä. Kuviot tyynyyn syntyivät viime aikoina monessakin paikassa näkyneellä perunaleimasintekniikalla. 

Kangas on Ikeasta muinoin ostettua sataprosenttista puuvillaa, jonka pesin ennen leimaamista. Kangasväripurkin kyljessä kehotettiin tekemään niin, joten oletan värin tarttuvan paremmin pestyyn kankaaseen. Levitin väriä siveltimen puuttuessa ihan talouspaperinpalalla perunaan ja leimasin menemään. Värimäärän kanssa ei kannata liioitella, jotta kuvion reunat pysyvät terävinä. Kuvioinnin jälkeen kangas kuivui vuorokauden ympäri, minkä jälkeen silitin värin vielä kiinni kankaaseen oikealta puolelta harson läpi. 

Leimaaminen oli sikakivaa. En osannut päättää, tekisinkö rukseja vai puoliympyröitä, joten tein molempia. Nyt tyynyä voi kääntää mielensä mukaan. Kuvioiden leikkaaminen perunaan onnistui helposti ja nopeasti terävällä veitsellä. Ristikuvioon käytin apuna teippiä, jotta sain reunat ja kulmat suoriksi. Puoliympyrän veistelin ihan vapaalla kädellä.

Lopputulos on mielestäni aika päheä. Vähän houkuttaisi uuden värin hakeminen ja lisätuotosten tehtailu, kun tuota kangastakin on jäljellä vielä melkein metritolkulla. Jäämme seuraamaan tilannetta. 

Viime kirjoituksen kommenteissa kysyttiin, miksi kaipaan Helsinkiin. Että onko muu maa mustikka vai ovatko syyt käytännöllisempiä. Tähänpä ei olekaan aivan helppo vastata.

Lähdin ulkomaille, koska siihen tarjoutui helppo tilaisuus, joka ei vaatinut oikeastaan minkäänlaista vaivannäköä. Olin viettänyt Saksassa jo vuoden vaihto-oppilaana, eikä Suomeen palattuani kestänyt kovinkaan kauaa ennen kuin iski epämääräinen tunne siitä, että ympyröiden vaihto ainakin hetkeksi voisi olla hyvä idea.

Saksaan oli helppo tulla ja täällä on helppo olla. Sijainti keskellä Eurooppaa on aika ihana, kun melkein joka paikkaan pääsee hetkessä - jos haluaa. Mehän emme kovin usein matkustele sen kummemmin. Lisäksi täällä olo tuntuu jotenkin raikkaammalta. Ulkomaalaisia on paljon, eikä kukaan oikeastaan edes kohauta olkiaan yhden uuden kohdatessaan. Suomalaiset ovat selvästi hyvässä kurssissa, kuten kaikki pohjoismaalaiset, enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista syrjintää alkuperäni takia.

Oikeastaan en edes tunne asuvani ulkomailla. Puhun kieltä sujuvasti ja ajattelen osittain saksaksi tilanteesta riippuen. Kulttuuri täällä on hyvin samanlainen niin, ettei suuria eroja useinkaan ole, ja ne vähätkin olen tainnut jo unohtaa. Elämä on arkipäiväistynyt ja mielestäni kaikki, mitä teen, on hyvin tavanomaista. Olen naimisissa saksalaisen kanssa, mutta se ei mielestäni ole sen kummempaa kuin suomalainen parisuhde. Olen tiiviisti yhteydessä tärkeimpiin suomalaisiin ihmisiini ja seuraan ahkerasti suomalaisia blogeja, uutisia ja lehtiä. Kotimaahan pääsee nopeasti, jos on halu tai tarvis.


Suomen asema mielessäni on muuttunut täällä asumiseni aikana. Loogisesti olen aina lomalla kotimaassa käydessäni, minkä seurauksena Suomi on nykyään mielessäni se ihana, vähän nostalginenkin paikka, jossa on aina rentoa ja jossa joulukuinen räntäsadekaan ei harmita. Lisäksi myönnän poimivani rusinat pullasta: käyn Suomessa aina kesäisin, jouluna ja satunnaisesti muuten viikonloppuisin, mutta minun ei tarvitse kokea pitkää marraskuuta tai lumetonta talvea. Vähän samaan tapaan monet suomalaiset varmasti haikailevat lämpimämpiin maihin, joissa elämä on tietenkin pelkkää sambaa ja caipirinhaa.

En haaveile aktiivisesti muutosta Suomeen enkä koe potevani jatkuvaa koti-ikävää. Perheellämme on hyvä olla Saksassa, ja ihan jo työtilanteenkin kannalta meidän todella kannattaa pysyä täällä. Unelmoinnillani muutosta Helsinkiin ei olekaan välttämättä mitään tekemistä realiteettien kanssa. Ihan kuin koko Suomi on mielikuvissani kesäinen tai luminen lomaparatiisi, on Helsinki yhtä kuin kantakaupungissa sijaitsevat ihanat vanhat kerrostalot lankkulattioineen ja leveine ikkunalautoineen - ja se meri, jonka rantaan kävelisimme usein. Näissä mielikuvissa ei tarvitse miettiä moisten asuntojen saatavuutta tai hintaa, työtilanteita, päiväkotipaikkoja tai sitä, ettei mieheni puhu suomea muutamia hassuja lauseita enempää.

Ulkomaille muuttamisessa on varmaankin aina se haitta, ettei lähdettyään ole koskaan aivan täysin kokonainen missään. Minäkin olen henkeen ja vereen suomalainen ja pysyn sellaisena, eikä mikään maisema voita kauneudellaan mökin laiturilta näkyvää järveä saarineen. Kuka tietää, ehkä muutammekin vaikka eläkepäiviksemme pieneen asuntoon Kruununhakaan. Olen kuitenkin myös onnellinen juuri näin ja yritän muistaa olla kiitollinen kaikesta, minkä asumiseni keskellä Eurooppaa mahdollistaa. Jos tulisin Suomeen, kaipaisin täältä varmasti montaa asiaa ja tuskailisin, kuinka tämäkin oli Saksassa paremmin.

Sinä ulkosuomalainen (tai ulkosaksalainen, mikäli Karen sattuu lukemaan tämän) lukija, allekirjoitatko näistä ajatuksista mitään? Entä mitä sanoo sekä saksalainen että suomalainen Eeva?

Nykyisen väliaikaisuuden poistumisesta elämästämme: väikkärini loppu häämöttää jo näköpiirissä, ja seuraavana etappina olisi toivottavasti vakituinen työpaikka - sekä itselleni että miehelle jotakuinkin samassa paikassa, jotta voisimme taas viettää myös arki-illat yhdessä kotona. Haaveilen myös talosta tai asunnosta, mikä liittyy kiinteästi edelliseen. Lisäksi - tämä menee epärealistisempaan kategoriaan - unelmoin muutosta Helsinkiin, mieluiten Kruununhakaan tai muualle kantakaupunkiin.

Uskotko intuitioon?

Hassusti muotoiltu kysymys. Ei kai intuitio itsessään ole uskon asia? Niin tai näin: monet suuret päätökseni kuten vaikka ulkomaille lähteminen ovat syntyneet melkeinpä itsestään, ilman sen suurempia harkintoja. Välillä jahkailenkin, mutta mitä suurempi päätös on kyseessä, sitä varmempi olen intuitiostani. Lisäksi vatvominen hermostuttaa koko ajan enemmän, vaikka joskus sitä tuleekin harrastettua.

Mistä innostut?

Kauniista tavaroista, niistä arkisistakin, harvinaisen onnistuneista kokkauksista, Suomesta tilaamieni Dekon tai Glorian Ruoan & Viinin löytymisestä postilaatikosta, kivoista kahviloista ja ystävien illallisvierailuista.

Aamu vai ilta?

Olin pitkään sitä mieltä, että erottelu aamu- ja iltaihmisiin on kohdallani ihan absurdi idea, koska kuvaavin termi olisi ehkä sekä aamun että illan torkku. Sittemmin olen huomannut olevani kuitenkin selkeä aamuihminen. Riittävien (!) yöunien jälkeen aikainenkaan herätys ei ole mikään ongelma enkä haluaisi millään luopua rauhallisista aamuistani ja pitkistä aamupaloista arkenakaan. Jos nukun pitkään, päätän jo herätessäni koko päivän olevan jo käytännössä ohi ja menetetty. Myöhäiset yökukkumiset jätän suosiolla muille. Jos saisin itse päättää (ja vielä saankin), menisin säännöllisesti nukkumaan välillä 21-22. 

Sanat vai kuvat?

En oikein tiedä mitä näihin pöytä vai tuoli -henkisiin kysymyksiin pitäisi vastata, mutta valitsen sanat, koska niille kärsivällisyyttäni riittää pidempään.

Mottosi?

Jos kuuntelee itseään vähänkään tarkasti, tietää kyllä mitä haluaa.

Kaunein maisema?

Ulkosuomalaisena vastaus on luonnollisesti kotimainen, kesäinen järvimaisema. Esimerkiksi meidän mökillä.

Maaseutu vai kaupunki?

Vastaan maksimissaan keskisuuri kaupunki. Ihan maaseudulla en osaa oikein kuvitella itseäni, mutta suurkaupungeissa alkaisi ahdistaa. Tässä mittapuuni on tosin siirtynyt keski-eurooppalaiseen suuntaan, joten Helsinkikin on vielä kevyesti sopivissa mitoissa. Sinne kaipaankin aina.

Mielenkiintoinen ajatus?
Näin Etsyssä julisteen, jossa luki love what you do. Ei mikään uusi juttu, mutta tärkeä.

Miksi bloggaat?

Aloitin, jotta kotijoukot tietäisivät, mitä kuuluu (olen surkea sähköpostien kirjoittaja). Sittemmin blogi on muuttunut yleisemmäksi ja valokuvat ovat saaneet tärkeämmän roolin. Nyt sanoisin bloggaamisen ja blogien yleensä olevan kiva harrastus. Tykkään dokumentoida osaa omasta elämästäni, jotta muistaisin jälkeenpäin paremmin millainen oli vaikkapa kevät 2014. Blogimaailma toimii myös mahtavana inspiraation lähteenä niin sisustuksen, ruoanlaiton, valokuvauksen kuin käsitöidenkin kohdalla. On myös kivaa huomata, että tälle tuotokselle on muodostunut pieni lukijakunta sekä päästä vuorovaikuttamaan muiden bloggareiden kanssa. Toki bloggaus on myös hyvä keino pitää yllä äidinkielentaitojani. Ilman tätä ei tulisi oikein kirjoitettua mitään puoliksikaan kunnollista suomeksi. 

Viime aikoina täällä on ollut valloillaan aikamoinen itse tekemisen himo. Tiedä sitten voiko tästä syyttää pesänrakennusviettiä vai ihan sitä tosiasiaa, että ainakin puolet lukemistani blogeista ovat täynnä toinen toistaan ihanampia aikaansaannoksia. Vaikutteitahan siinä saa väkisinkin. Ja mikäs siinä, onhan se pelkästään positiivista, että ajan henkeen kuuluu itse tekeminen muodossa ja toisessakin kaiken valmiina ostamisen sijaan.

Tällä kertaa vuorossa on tekniikkaan liittyvää tuotosta. Läppärini tarvitsi suojapussin, joten päätin kätevänä emäntänä tehdä sellaisen itse. Ostin puuvillakangasta, vanua pehmusteeksi ja liukuvampaa kangasta vuoriosaan, jotta armas koneeni ei vaan naarmuuntuisi tai tulisi muuten kaltoin kohdelluksi. 

Jonkinlaisena ompelunoviisina tarvitsin tähän hyvin yksinkertaiseen projektiin hieman tukea. Ohje löytyi täältä. Sen verran sovelsin, että tein läppään ja muuallekin siistimmät, kaksinkertaiset käännökset. Joku roti.

Arvoin puuvillakankaan värin kanssa tovin jos toisenkin, mutta päädyin lopulta tummansiniseen sillä ajatuksella, että tumma väri lienee kovin vaaleaa parempi tahrojen peittäjä. Jotain piristystä piti kuitenkin saada, joten vuorikankaasta tuli pinkki. Puinen nappi on peräisin toissakesäiseltä reissulta Tallinnaan. Yhdessä kaupassa oli ihania puunappeja, joita ostin pussillisen ilman mitään aavistusta käyttökohteesta. Nyt ensimmäiselle löytyi vihdoin sopiva paikka.

Täällä Saksassa on voimissaan leipomokulttuuri. Leipä haetaan supermarketin sijaan leipomosta, usein myös (viikonloppu)aamuisin tuoreena. Tarjolla on luonnollisesti myös kasoittain kakkuja makeannälkään. Kuulostaa joltain, minkä perään suomalainen usein haikailee huoatessaan, miten Keski-Euroopassa on kyllä kaikki paremmin.

Teoriassa onkin tosi mukavaa, että muutaman sadan metrin säteellä kotiovelta on useita leipomoita. Niistähän voi valita suosikin eli sen, jolla on paras leipä joka tilanteeseen ja herkullisimmat sämpylät. Käytännössä on kuitenkin sanottava, etten juuri arvosta näitä puljuja kovinkaan korkealle. Ennen olikin niin, että leipomossa leivottiin vielä itse (kuten nimestä voisi ehkä päätellä). Nyt nuo ovat kuitenkin melkeinpä kaikki järjestään suurempien ketjujen sivupisteitä, ja leivät ja muut tulevat jostain mistälie keskusleipomolta. Maku katoaa mitä ilmeisimmin matkalle. Joka ikisessä paikassa on myös tarjolla samat juustokakut, vadelmaleivokset ja tähän vuodenaikaan myös munkit. 

Koska emme juurikaan perusta pahan- tai ei minkään makuisesta ruoasta, olemme jättäneet jo tovin leivät ja etenkin kakut ostamatta. Viikonloppuisin olenkin usein leiponut pakastimeen seuraavia viikkoja varten. Viime aikojen ohjelmassa on ollut useimmiten saaristolaisleipää joka toinen viikko ja satunnaisesti sämpylöitä tai muuta vaaleampaa leipää. Jotain jälkkäriäkin tulee usein tehtyä.

En juurikaan tarkkaile ruokavaliotani vaan syön jotakuinkin sitä, mitä huvittaa. Taktiikka on toiminut tähän asti mainiosti. Ruokapoliittisesti ärsyttävintä on, kun menee ja ostaa jotain, jota syödessään miettii, että oikeastaan olisi parempi ilman. Valmiit kakut kuuluvat melkein poikkeuksetta tähän kategoriaan. Tulee paljon parempi mieli, kun leipoo itse silloin, kun tuntuu siltä. Koen sen ihan puhtaasti oman itseni arvostukseksi. 

Ihanaa, että päivän kauppareissu on jo hoidettu, eikä loppuviikonlopuksi ole mitään sen kummempia suunnitelmia. Aion tehdä vähän käsitöitä ja lukea uutta Glorian Ruokaa & Viiniä sekä mm. katsella, kun mies imuroi asunnon. Ei hullumpaa! Ensi viikonloppu hujahtaakin synnytysvalmennuskurssilla, joten nyt on hyvä nauttia tästä aikatauluttomuudesta senkin edestä.

Rento viikonloppu tuntui tarvitsevan lähtölaukauksen, joten keitin kupillisen teetä, jonka seurana oli sopivasti kupin ja alusen kanssa yhteensopiva mansikkamacaron. Joissain tilanteissa vaaleanpunaisen eri sävyt ovat kertakaikkiaan parhaita valintoja.

Mainittu Glorian Ruoka & Viini muuten kertoi teen olevan uusi kahvi. Tämä juuri kun olin ehtinyt manata teehifistelyn sulaksi mahdottomuudeksi. Voi olla, että joudun miettimään näkökantaani uudestaan.