Ulkomaille muuttaminen: kieleen liittyvät haasteet

marraskuuta 02, 2015

Kirjoitin jo ulkomaille muuttamisesta ihmisiin tutustumisen ja kaveripiirin luomisen näkökulmasta. Tänään jatketaan hieman samalla linjalla: millaista on muuttaa maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä?

Tullessani Saksaan osasin kieltä teoriassa hyvin. Olin lukenut pitkän saksan ja kirjoittanut siitä laudaturin. Olin myös ollut täällä jo vuoden vaihdossa. Koulusaksan määritelmin kielitaitoni oli siis mainio. On kuitenkin eri asia osata kirjoittaa ja lukea niitä juttuja, joita koulussa on opeteltu, kuin saada oikeasti suunsa auki. Yhtälailla on eri asia osata käyttää kieltä arkipäivisissä tilanteissa ruokakaupassa ja kuntosalilla kuin heittää muiden mukana läppää ruokalassa, tutustua ihmisiin ihan omin avuin ja ylläpitää ihmissuhteita. Alussa en joko sanonut saksaksi juuri mitään ennen vaihtamistani englantiin tai sitten pysyttelin hiljaa. Toisia oli myös vaikea ymmärtää, onhan arkipäivän puhuttu kieli myös aika erilaista kuin se oppikirjojen selkeä ääntämys.


Tutustuin mieheeni hyvin pian tänne muutettuani ja muutaman kuukauden päästä olimme jo pariskunta. Parisuhde ei siis ainakaan omalla kohdallani alussa totisesti nojannut säkenöivään verbaaliseen lahjakkuuteeni. Suomeksi pidän itseäni kielellisesti ihan semilahjakkaana tyyppinä: kirjoittajana olen varsin ok ja osaan luoda sekä kirjalliseen että suulliseen ulosantiini sävyjä kielellä leikkimällä. Englanniksi olen myös kommunikoinut varsin kiitettävästi jo vuosikausia, mutta voi pojat, saksa oli kyllä aluksi ihan eri lukunsa. Mieheni teorian mukaan suhteemme alun aikainen hieman vajavainen kielitaitoni oli tosin hyödyksikin: hänen mukaansa homma oli parempikin näin, sillä kumpikaan meistä ei takertunut toisen joka sanaan piilomerkityksiä etsien. Hän ei tehnyt niin, koska tiesi, että tarkoitin melko varmasti tasan sitä yhtä asiaa, jonka osasin ilmaista, ja minä taas en olisi osannut löytää hänen ulosannistaan mitään rivien välisiä merkityksiä vaikka olisin niitä kissojen ja koirien kanssa metsästänytkin. Niin tai näin, yhdessä olemme edelleen, joten todistetusti parisuhde on mahdollista saada toimimaan myös vieraskielisen henkilön kanssa.

Muistan miettineeni alkuaikoina usein olevani suomeksi sata kertaa hauskempi tyyppi kuin saksaksi. Tämä piti varmasti paikkansa, ja pitää ehkä tavallaan edelleen. Äidinkieli on kuitenkin aina äidinkieli, ja vaikka puhunkin tuttujen ja tuntemattomien kanssa jo hyvin sujuvasti saksaa, ovat vaikkapa tämänkin blogin saksankieliset tiivistelmät valovuosien päästä näistä suomenkielisistä teksteistä. Jotain on kuitenkin tapahtunut, koska olen lopettanut asiasta hermoilun. Kielen oppiminen on pitkä prosessi, eikä natiivin tasolle päästä vuodessa tai kahdessa. 


Toinen ulkomaille muuttoon liittyvä, ihmissuhteisiin ehkä väistämättä jonkin verran vaikuttava asia on se epämääräinen juttu, jota itse kutsun nyt nimellä kulttuurillinen tausta. Vaikka kielen oppiikin, puuttuu silti tietämys siitä kulttuurista, jossa paikalliset ovat kasvaneet. Legendaariset näyttelijät, tv-sarjat, historian kiemurat ja kansalliset kompleksit ovat maahanmuuttajalle ihan vieraita juttuja. Banaali esimerkki, mutta samalla tavalla en voi katsoa mieheni kanssa Vain Elämää -jaksoja netistä, koska hän ei tietenkään tunne artisteja eikä biisejä. Lienee tapauskohtaista, haittaako tämä väistämätön kaikenlaisten taustatietojen puute. Itse en ole koskaan kokenut sitä suureksi ongelmaksi enkä koe, että ihmissuhteeni täällä olisivat jotenkin puutteellisia tämän takia. Jollekin toiselle tämä voi olla merkittävä asia.

Yhteenvedon tekeminen on vaikeaa, sillä näitä tarinoita on varmasti yhtä monta kuin ulkomaille muuttanuttakin. Omalla kohdallani se on ehkä klassisesti loppu hyvin, kaikki hyvin - kyllä ne kieliongelmat siitä pikkuhiljaa katoavat, kun jaksaa olla kärsivällinen.

---


Heute geht's um sprachliche Herausforderungen als Ausländer. Gute Schulnoten in einer Fremdsprache sind schon ok, aber es ist eine andere Sache, die Sprache wirklich zu benutzen, Freundschaften schließen und eine Beziehung ohne eine gemeinsame Muttersprache zu führen. Am Anfang war das alles nicht einfach und ich habe damals öfters gedacht, dass ich auf Finnisch so viel witziger bin als auf Deuscht. Das stimmt wahrscheinlich immer noch, aber mittlerweile mache ich mir keinen Kopf drum. 

---

Saattaisit myös pitää näistä

21 kommenttia

  1. Tuo kulttuurillisten nuanssien ymmärtäminen on kyllä totta. Vaikka puhun ja ymmärrän englantia lähes natiivin tasolla, niin silti minusta tuntuu vahvasti, että olen suomeksi paljon hauskempi. Osittain tähän kai vaikuttaa myös eri kulttuureille tyypillinen huumorintaju. Täällä käy usein niin, että joku mainitsee tapahtuman X tai henkilön Y ja kaikki nauravat-- patsi en minä, koska en tiedä tapahtumaa X enkä henkilöä Y. Vitsi on pilalla siinä vaiheessa, kun minulle aletaan selittää miksi äskeinen oli hauskaa tai kuka henkilö Y on.

    Huumori, se on vaikeaa vieraalla kielellä.
    Samoin riitely.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noita tilanteita on näkynyt täälläkin säännöllisesti, sille ei varmasti voi mitään. Tympeältähän se tuntuu. Onneksi taustatiedot karttuvat kuin huomaamatta ja pikkuhiljaa alkaa pysyä enemmän ja enemmän kärryillä :)

      Poista
  2. Tämä on mun mielestä hirmu tärkeä aihe. Vaikka se yhteinen kahdenkeskinen kieli löytyy (meillä ymmärrystä on helpottanut se, että molemmat osapuolet ovat asuneet toistensa maissa), voi isoissa porukoissa jäädä vähän ulkopuoliseksi. Erityistä ymmärrystä vaaditaan molemmilta siinä, mikä koskee esimerkiksi musiikkia. Miehen mielestä esimerkiksi rakkaat joululaulut kuulostavat kirkkomusiikilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllähän tosiasia on, että monia juttuja ei vaan voi kokea yhdessä pariskuntana, mikä on vaan hyväksyttävä. Olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että mies jaksaa kuunnella suomalaista musiikkia ja juhlistaa ties mitä perinteitä - hän tulee jopa näön vuoksi istumaan viereeni katsomaan linnan juhlia, vaikkei niistä mitään tajua (kuten en mäkään pikkuhiljaa, apua!). Mutta kyllä mä oon vaan hyväksynyt heti sen, että monia asioita on vaan fiilisteltävä yksin. Luulen, että on ihan ensiarvoisen tärkeää oman onnellisuutensa takia tajuta tämä heti aluksi. Muuten sitä pahoittaa mielensä ihan turhasta. Kiitos käynnistä ja kommentista!

      Poista
  3. Oi kuinka mukavaa, että löysin sun blogin ja nyt muitakin ulkosuomalaisten blogeja:-) Muutin perheen kanssa vuosi sitten Berliinin lähelle. Varsinkin yt kun olen vauvan kanssa kotona, tuntuu joskus kovin oudolta ja yksinäiseltä. Mieheni myös saksalainen, mutta asunut usean vuoden ajan Suomessa. Kieli on kyllä silti haaste - riitelyt parempi suorittaa englanniksi. Huumori on itselle myös vaikeaa saksaksi, mutta ajan kanssa kai tähän kaikkee tottuu, kun kirjoitat aiemmassa postauksessa. Mukavaa syksyn jatkoa sinulle!! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa! :) Voi uskon kyllä, että vauvan kanssa kotona on välillä vähän hankalaa. Meillä mies on arkipäivät kokonaan poissa kotoa, joten olin maanantaista torstaihin totaalisen yksin. Kyllähän se kävi tylsäksi, vaikka kavereita onkin - kukaan tuttu ei sattunut olemaan samaan aikaan äitiyslomalla. Töihin palattuani oon ollut kuin uusi ihminen!

      Huumori on kyllä varmasti yksi vaikeimmista jutuista uuteen maahan muuttaessa. Onneksi pariskuntana pystyy kehittämään semmosen ns. oman kielen, joka ei ehkä niin avaudu muille. Sitä kehittää ne omat läpät ja jutut. Nykyään pystyn kyllä olemaan ihan hauska myös saksaksi, mutta on se silti erilaista. Toisaalta taas voi iloita kahta kauheammin, kun tajuaa jonkun sanaväännösvitsin. Sisko raportoi yks päivä aivan innoissaan kuultuaan ensimmäisen saksankielisen vitsinsä, jonka oli myös tajunnut saman tien :)

      Mutta joo, kyllä (melkein) kaikkeen tottuu ajan kanssa, pitää vaan olla kärsivällinen. Mä oon nyt käsittääkseni ollut täällä kuusi vuotta (näitä vuosia on aivan mahdoton muistaa!) ja nyt sujuu jo. Eiköhän sielläkin! :)

      Poista
  4. Voin kokemuksesta sanoa, että aika auttaa paljon. Olen asunut noin puolet elämästäni ulkomailla ja siitä yli puolet Saksassa. Kielitaito parenee ajan kanssa, mutta toinen tärkeä asia on, että yhteisiä kokemuksia syntyy: henkilöistä, tapahtumista, politiikasta... "Muistatko; mitä mieltä olet" - kysymyksiin voi jo alkaa vastaamaan eikä pyöritellä päätään seurassa. Huumori se vasta vaikeaa onkin. Olen ehkä löytänyt oman huumorinlajini, joka ei todellakaan ole saksalaista normia vaan suomalaisilla mausteilla höystettyä. Ihmiset oppivat sillekin nauramaan! Tänä kesänä tuli taas muistutus, että huumori ei aina toimi. Ostin miehelleni Suomesta naivistien taiteilijoiden näyttelystä pienen patsaan: "minusta leikatttin irti laiskamato" (Eino Viikilä). Isäntä kun on hieman laiskuuteen taipuvainen... Patsas esitti myrtsinnäköistä lääkäriä, jolla on ison käärmeen kokoinen "mato" käsissään. Hirveän hauska mielestäni. Mies ei ymmäränyt ollenkaan. No ei tietenkään, kun ei sitä laiskamatoa ole matona Saksassa. Olisi pitänyt muistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, Naivistit Iittalassa! Oletan, että kyse on siitä :) Se on kuulunut mun kesäohjelmaan jo ainakin kymmenen vuoden ajan ja oon aina miettinyt, että joskus vielä ostan sieltä jotain. Mulla on kyllä onneksi jo yksi taulu äidin perintönä. Ja heh, voi ei, uskon ettei ostos mennyt ihan nappiin! Nää on just näitä tylsiä juttuja, jotka ei koskaan aukene vaikka ne kuinka selittäisi. Mutta eikös ole pääasia, että sua naurattaa?

      Mä oon tässä huomannut, että huumorini on suorasukaisempaa kuin saksalaisten. En siis kerro mitään törkyvitsejä (tai minkäänlaisia vitsejä, jos tarkkoja ollaan), vaan mielestäni tietenkin erittäin laadukas huumorini perustuu lähinnä toteamuksiin arkipäivisissä tilanteissa. Joskus huomaan, ettei vastaanottaja ole ollut ihan samalla taajuudella :)

      Poista
    2. Oli todellakin näyttely Iittalassa, mutta patsas oli myyty. Sain monien mutkien kautta yhteyden taiteilijaan ja hän teki minulle uuden unikaatin (!). Siskot sai töitä sen hakemisesta ja itse toin sen Saksaan repussa. Naivistitit ovat aivan ihania - enimmäkseen.

      Poista
    3. Oi miten mahtavaa! Mä oon aina miettinyt, että varmaan pitäisi mennä paikalle avajaisiin, jos haluaisi oikeasti ostaa jotain (etenkin ihastelen aina Petra Heikkilän töitä, joista tuntuvat pitävän monet muutkin). Tosiaan, toki sinne näyttelyyn mahtuu aina myös taiteilijoita, joiden tyyli ei puhuttele yhtään. Ne taulut skippaan yleensä suosiolla. Yleisesti kuitenkin tykkään tästä joka kesän traditiosta tosi paljon, ja se onkin ainoa taidenäyttely, josta oon aidosti innoissani.

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus ja voin kyllä samaistua! Erityisesti tohon, miten paljon tylsempi oikeesti olen vieraalla kielellä verrattuna suomeen : < Nyt onneksi ymmärrän jo paljon enemmän kuin reilu kolme vuotta sitten, eikä tarvitse koko aikaa olla vitsinpilaaja tai tuntea oloaan ulkopuoliseksi. Kliseisesti sanoen viestiminenhän on jotain 70% muuhun kuin sanoihin perustuvaa, eli kyllä sitä onneksi voi hyvin tulla toimeen vaikka näin suomea, saksaa ja englantia päivittäin sekoittaenkin! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kyllä sitä pärjää vaikkei natiivin lailla puhelisikaan. Pääasia kaiketi on, että saa edes jollain kielellä jotain suustaan ulos - muuten ihmisiin tutustuminen on kyllä vaikeaa. Paitsi siis jos kyse on rakkaudesta ensi silmäyksellä, kuten meillä mitä ilmeisimmin oli. Muuten en kyllä ymmärrä, miten mies olisi kiinnostunut noin neljä lausetta tunnissa suustaan ulos saavasta henkilöstä :)

      Poista
  6. Mielenkiintoinen teksti. Voin kuvitella millaisia nuo kielen ja kulttuurin tuomat haasteet on. Kuulostaa kuitenkin siltä että osaatte molemmat ottaa sen tosi ihanasti huomioon, että haluatte ymmärtää toistemme lähtökohdat ja tarkoitusperät. Ja hei, tykkään ihan tosi paljon tän jutun kuvituksesta! Lämminhenkistä ja kodikasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo me ollaan pärjätty tässä oikein hyvin! Oikeastaan tämmönen parisuhde ei ole sen kummempi kuin mikään muukaan, jos vaan ymmärtää hyväksyä sen, ettei kaikkia asioita vaan voi kokea yhdessä, kuten tuolla ylempänä jo kommentoin. Katson sitten mun Vain Elämää-jaksot keskenäni, kyllä ne toimii niinkin :)

      Kuvat on meidän kihlajaissessiosta (paitsi loogisesti tuo viimeinen, joka on häistä). Meidän kuvaajat lensi silloin tänne yhdeksi viikonlopuksi, mikä oli mahtava juttu. He nukkuivat meidän sohvalla ja käytiin yhtenä päivänä vähän pyörimässä lähistöllä katselemassa, miltä Saksa näyttää. Itse kuvista haluttiin meidän näköisiä ja sellaisia niistä myös tuli. Käytiin ensin kävelyllä tässä lähistöllä ja kokkailtiin sitten kotona. Musta on tosi kiva, ettei kuvat ole pelkkiä potretteja, vaikka niitäkin toki on, vaan myös näitä arkisempia otoksia. Naamalliset versiot on tietty vielä sata kertaa kivempia :)

      Poista
  7. Hyvin kirjoitettu. Kieliongelmia meillä ei ole sen kummemmin, mutta minäkin "joudun" kokemaan elämyksiä joko yksin tai muitten suomalaisten kanssa. Vain elämää katson yksin, kauneimpiin joululauluihin menen siskon ja äidin kanssa, yksissä suuremmissa sukujuhlissa suomessa olin myöskin yksin. Osittain se johtuu siintä taustasta, mutta toisaalta en katso miehen kanssa jääkiekkoa tai formula ykköstä, hän käy pyöräilemässä - minä lenkillä, mökillä mies on usein ongella - minä metsässä sienestämästä. Helpottaa se tietenkin jos on samaa tausta, mutta toisaalta ei sitä kaikkea aina tarvitse kokea kaikkea yhdessä. Toki edellyttäen, että joitakin asioita sitten kumminkin koetaan yhdessä ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, luen joka kerta että mökillä mies on usein ongelma :)

      Ja joo, ei tosiaan kaikkea tarvii tehdä yhdessä. Voishan sitä harmitella loputtomiin, mutta kuka jaksaa, eihän se hyödytä mitään. Ehkä eri taustat ois vaikeampia, jos kulttuurit ois oikeasti erilaiset. Suomi ja Saksa nyt on aika samalla viivalla kuitenkin.

      Poista
  8. Keskityn olennaiseen: olin ihan varma, että sulla olisi lyhyt tukka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oikeastaan nykyään onkin, nää meidän kihlajaiskuvat on kolmisen vuotta vanhoja. Ajankohtainen look näkyy tossa Wien-postauksessa! Ei tätä reuhkaa voi kyllä ehkä varsinaisesti lyhyeksi kutsua vieläkään, mutta polkkamittainen on kai hyvä termi. Mä aina mietin, että kunnolla lyhyt ois kiva, mutta en sitten kuitenkaan koskaan uskaltaudu leikkaamaan niin paljon.

      Poista
  9. I think people change personality a bit in each language, as the language of course also comes with a new culture to live in. I have lived in the UK for many years, and I like me "UK me" a lot better than my "German me". German me is impatient, sweary and a smartarse. UK me is a lot more laid back. I don't know yet what my "Finnish me" will look like, when I eventually speak enough to actually use the language properly, but I hope I will like it.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thanks so much for your comment! That's absolutely true. For example, I think many Finns have noticed that they have become more talkative when living in another country, and then continue like that in Finland as well. I'm not quite sure if that has happened to me though - you don't have to talk THAT much in Germany either ;) But here the interesting question is whether you actually change your personality or simply adapt to the new culture - for example now that I have been living in Germany for a while already, there are definitely some habits that make the Finns seem rather unpolite. You start to eat before everyone has gotten their food and those kind of things. So from a German perspective this seems rude, but in the Finnish context it is normal and a person doing that is not more unpolite than your average Finn. A very interesting topic!

      Poista
    2. I definitely revert a bit back to "German Me" when I am in Germany, although yes, I do notice the differences more and in some things I have also changed.
      Aaah, good to know that food thing is generally Finnish, I thought it might just be Mr Always Right's family! I hate letting food go cold, so I think that's quite a useful thing, but at the moment still feel rude when I start eating before everyone is served.

      Poista