Pidin tyttönimeni, eikä siinä vielä kaikki
elokuuta 19, 2013
Pilvi kirjoitti pitäneensä tyttönimensä melkeinpä huomaamattaan, ja siitähän allekirjoittanut innostui: varsin ajankohtainen aihe omaankin blogitekstiin! Meillä tämä nimihomma meni nimittäin siten, että havahduin jossain vaiheessa siihen, etten todellakaan halunnut ottaa miehen nimeä. Syitä tähän on oikeastaan vaikea eritellä, mutta epäilen syynä olevan etenkin sijaintini ulkomailla, jolloin suomalainen nimi on yhtäkkiä aika tärkeä osa Minua. Ehkä tähän samaan sarjaan meni myös epämääräinen tunne siitä, että vaikka miehen perheestä pidänkin, on syytä tehdä vissi ero omani ja sen välille. Siis signaloitakoon nimelläni kuuluvuutta armaaseen poppooseeni koto-Suomessa. Kerroin toiselle osapuolelle ajatuksistani ja kysyin, mitä mieltä hän olisi vaihtoehdosta, että meillä olisi yhteinen nimi, se minulta peräisin oleva. Tähän ei tarvittu minkäänlaista mietintätaukoa, vaan hän totesi samantien sukunimensä olevan jokseenkin vähäpätöinen tekijä. Sovittiin siis, että koska perheemme asuu Saksassa, olkoon sillä suomalainen nimi.
Olen tietenkin äärimmäisen otettu toisen osapuolen valmiudesta ottaa nimeni omakseen. Olisi tietty ollut myös ok, jos hän ei olisi halunnut näin tehdä - enhän itsekään oikein lämmennyt nimeni vaihtamisesta. Sisäinen naisasianaiseni kuitenkin ärsyyntyy ajatuksesta, jonka mukaan miehen sukunimen ottaminen on niin itsestäänselvä asia, ettei se tarvitse keskustelua saati sitten kyseenalaistamista. Me ei harrastettu minkäänlaisia huomenlahjoja tai muita vastaavia (ajateltiin että eiköhän häissä ollut jo riittämiin), mutta eipä tuo toinen olisi voinut mitään tätä kauniimpaa tai romanttisempaa lahjaa minulle keksiäkään vaikka olisi yrittänytkin.
9 kommenttia
Voi miten mainiota! Itse luulin, että koska muutan ulkomaille, haluan miehen sukunimen, kun erikoisessa etunimessä on tarpeeksi tavaamista. Onneksi en heti vaihtanut sillä olen nyt samalla kannalla kuin sinä: Ulkomailla oma sukunimi tuntuu tärkeämmältä.
VastaaPoistaTodellakin kaunis lahja morsiamelle. :)
Joo me kuultiin myös yks kommentti, että oishan saksalainen nimi ollut järkevämpi esim. työnhakua ajatellen, kun työnantajat varmasti seulovat ensin saksalaiset nimet läpi. Pöh moisille, sanon. Argumentti ois ehkä ihan paikallaan, jos sattuisin tulemaan jostain aivan muusta maasta, mutta pohjoismaat on kyllä hyvässä kurssissa. Lisäksi ois pöhköä miettiä näin suuria asioita jonkun työnhakua muka hankaloittavan ennakkoluulon vuoksi!
PoistaOlet, Oili, oikeassa! Ite olen saanut suomalaisella sukunimellä niin paljon töitä kuin jaksan vaan tehdä. Kyllä se suomalaisuus on se tekijä, mikä työnhaussa saattaa merkata eniten. Niinkuin sanoit, niin Pohjoismaat on täällä hyvässä huudossa!
PoistaJa tärkein sitten unohtu :) Paljon onnea teille molemmille ja menestyksekkäitä yhteisiä vuosia tästäkin eteenpäin!
PoistaMeillä nimivalinta tapahtui viime tipassa eli sakastissa, mies oli todennut, että tee mitä lystää, mutta yhteinen nimi olisi hänelle tärkeä. Itselläni on yksi Suomen yleisimpiä sukunimiä ja olinkin sanonut, että mahdolliset lapset saavat isänsä nimen. Lopulta minuuttia ennen alkumarssia päädyin ottamaan tuplanimen, jota kiroilen pituudesta johtuen säännöllisin väliajoin... No onpahan osittain samanimi kuin muulla perheellä...
VastaaPoistaOnnea "modernista" miehestä ja onnea naimisiinmenon johdosta!
Kiitos! Onhan näitä nimen valinnan perusteita vaikka mitä. Meistä kummastakaan yhdysnimi ei jostain syystä tuntunut omalta, joten mikäli nimeni ei olisi kelvannut toiselle osapuolelle, oltaisiin pysytty molemmat ennallamme.
PoistaGeburtsname on se sukunimi, joka meille kirjattiin synnyttyämme. Suomeksi se on "tyttönimi" , koska sääntönä oli että nainen vaihtaa avioliittoon mennessään sukunimeä. Entäs nyt, kun mies vaihtoi nimen? Onko se entinen sitten tyttönimi vai pokanimi?
VastaaPoistaJaa-a, erittäin hyvä kysymys. Puhuisin ehkä äkkiseltään syntymänimestä, mutta ehkä se tulee päänsisäisestä suorasta käännöksestä :)
PoistaKorjaus: oli tarkoitus kirjoittaa poikanimi eikä pokanimi.
VastaaPoista