Jatkan hääteemalla. Vaikka itse bileisiin on tosiaan vielä aikaa, meillä on jo muutama asia hoidossa. Myönnän ihan suoraan, että olen tietyissä asioissa ennakoinnista ja rauhallisesta suunnittelusta pitävä persoona, ja sen vuoksi mulle sopiikin mainiosti tällainen hiukan rennompi aikataulu. Nyt voidaan suunnitella asioita kun se sattuu huvittamaan, jolloin selvitään toivottavasti myös ilman loppustressiä.

Selailin joskus aika pian sormuskauppojen jälkeen erinäisten häävalokuvaajien blogeja, jotta saisin vinkkejä mahdollisista  kivoista juhlapaikoista. Parasta fiilistä eri vaihtoehdoista saa tietenkin, jos pääsee vähän vakoilemaan, missä muut ovat bileensä järkänneet. Tällä kertaa selailusta oli muutakin hyötyä: kaupan päälle näki vähän, minkälaisia valokuvaajavaihtoehtoja markkinoilla on. Meille on tärkeää, että päivästä jää muistoksi kauniit valokuvat, joita selailemalla päivää voi muistella vielä vuosienkin jälkeen. Näinpä siis aika itsestään selvä valinta oli dokumentaarinen kuvaus. Kuvaajien sivuja selatessa meille selvisi hyvinkin nopeasti, minkälainen tyyli meitä miellyttää ja mitä itse toivoisimme kuvilta. Yksi kuvaaja oli ehdottomasti ylitse muiden, ja lopulta päätös oli niin ehdoton, että laitoin sähköpostitiedustelun menemään jo ennen kuin mitään päivää tai juhlapaikkaa oli edes varattu, ettei vahingossakaan kävisi köpelösti.

Oikeammin kuvaajia on kaksi: Johanna ja Jouni Hietanen. Miten sympaattinen pariskunta on, selviää osittain vaikkapa heidän kotisivujensa esittelytekstistä. Meistä ei ole vielä otettu yhtäkään kuvaa, mutta olen nyt jo äärimmäisen tyytyväinen valintaamme. Oon tässä kevään aikana kirjoitellut Johannan kanssa epäsäännöllisesti mukavia sähköposteja, ja pääsiäisenä Helsingissä käydessämme vietettiin mukavat pari tuntia kahvilla. Meidän puolesta oltaisiin voitu rupatella pidempäänkin aikataulujen salliessa, mutta siihen tarjoutuukin aika pian tilaisuus. Meidän pakettiin kuuluu nimittäin myös kihlakuvaus - tai kutsutaan sitä mieluummin vaikka pariskuntakuvaksi, niin nimi ei ole niin ällö. Arvottiin aikamme, koska ja missä tämä hoidettaisiin, kun meidän yhteisestä Suomeen tulosta ei ollut mitään tietoa. Sitten kävikin niin, että Johanna ja Jouni tulevat tänne yhdeksi viikonlopuksi kylään kuvaamaan meitä! Oon ihan innoissani: kuinka moni kuvaaja tekisi saman? Ja kuinka monen majoittaisi erittäin mielellään kotiinsa varmana siitä, että edessä on pari tosi kivaa päivää? 

Pariskunnan taidonnäytteitä on esillä kotisivuilla vaikka miten paljon. Aivan ihana esimerkki siitä, mikä sai meidät innostumaan, ovat esimerkiksi nämä häät, etenkin niiden viimeinen kuva. Lämminhenkistä, tarkkanäköistä, sympaattista. Kaikesta myös näkyy, että Johanna ja Jouni ottavat valokuvia puhtaasti, koska se tekee heidät onnellisiksi. Ei kai moinen vilpitön ilo voi olla välittymättä kuvattaviinkin? Tuskin maltan odottaa, että me ollaan vuorossa!

Välillä kanssa-asukas pääsee yllättämään, vaikka noin yleensä aika ennalta-arvattavaa sorttia onkin. Perjantaina kuulin, että meidän pitäis hiukan juhlistaa hääpäivää. Epäselväksi jäi, kenen merkkipäivästä on kyse, ja kävin pikaisesti läpi kaikki mieleen juolahtaneet tyypit sukulaisista ja kavereista erinäisiin kuninkaallisiin (en kyllä kuolemaksenikaan muistanut koska se Victoria meni naimisiin, muistan vaan parkuneeni silmät päästäni Danielin puheen aikana... hmm, vieläkös se löytyisi netistä...). Kun sitten tyhmänä kysyin mistä hääpäivästä on kyse, sain vastaukseksi silmien pyörittelyä. No meidän omasta tietty, vuoden päästä mennään naimisiin! 

Juhlimisehdotus ei tietenkään ollut tarkoitettu tosissaan toteutettavaksi (sitä paitsi ennenaikainen juhliminen aiheuttaa tässä maassa maailmanlopun, ikuisen epäonnen sekä kaikkien marmeladileipien tipahtamisen lattialle leipäpuoli ylöspäin). Hauskaa oli kuitenkin, että päivämäärä oli juolahtanut toisen mieleen - homma vaikuttaa menevän meillä niin, että aina jompikumpi on täysin unohtanut, mistä ajankohdasta onkaan kyse. Tällä hetkellä vuorossa on siis allekirjoittanut, tai nyt ehkä taas jopa molemmat, mistä sitä tietää. Mitä noita heinäkuisia lauantaipäiviä nyt on...

Vietin mennä viikolla aikaa hyvinkin tiiviissä kontaktissa paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään (ei edelleenkään valittamista). Yksi käteen jäänyt asia oli varmuuden vuoksi pariinkin otteeseen otettu (erittäin!) suuri verenkuva, ja hyvä että ottivat. Hemoglobiini oli nimittäin reippaasti anemian puolella, ja erilliset rauta-arvotkin huiteli ihan pohjamudissa. Enää ei ihmetytä, ettei elo ole oikein maistunut viime aikoina paitsi sängyn pohjalta käsin. Nyt sain rautaa suoraan suoneen, joten eiköhän tämä taas tästä! Ja lomakin alkaa jotakuinkin viikon päästä!

Mun on kertakaikkiaan vielä lyhyesti palattava mua ennenkin askarruttaneeseen asiaan. Kenen idea on ollut tyynykoko 80x80 cm? Mihin aiheesta voi valittaa? Mikseivät nämä 82 miljoonaa ihmistä ole edelleenkään tajunneet olevansa VÄÄRÄSSÄ tämän asian suhteen? Voin kertoa, että jos otetaan perusolemukseltaan huono ja paakkuuntuva tyynymateriaali, ei asia parane tyynyn kokoa kasvatettaessa. Onneksi pään alla on viime yöstä lähtien ollut jälleen oma, muotoiltu, ah niin hyvä tyyny. Niskani alkaa taas palautua normaaliksi. Olin kuitenkin jo niin pitkällä, että kokeilin tyynyn vaihtoehdoksi pehmolelua, pyyhettä ja kuumavesipulloa. Eivät tehneet sen autuaammiksi kuin tuo jättiläiskokoinen möykky, jota myös jonkun imeväisen (paksuhkoksi) peitoksi voisi luulla.

Kanssa-asukkaan työnhaku on ollut käynnissä jo muutaman kuukauden. Nyt vaikuttais siltä, että kohta saattais tärpätä, ehkä. Toivon että näin käy, koska kerran toi lupasi vahingossa, että kun paikka irtoaa, meille tulee KitchenAid eli sisintäni ulkonäöllään kovin lämmittävä keittiön monitoimikone. Lupaus kuin lupaus, sama tuo mulle tuliko se tehtyä ajatuksella vai ei, ei sitä enää voi perua. Muahahaha.

Lähistöllä on kummallinen pikkukylä. Koko paikassa on ilmeisesti vain yksi katu, mistä voi päätellä ettei asukaslukukaan nouse kovin korkeaksi. Paikallistin yhden ruokakaupan, muita palveluita en oikein lainkaan. Paitsi hää- ja juhlapukuliikkeitä. Ainakin kymmenen! Kukaan ei ole pystynyt selvittämään mulle miksi nämä kaupat ovat pesitytyneet juuri tuonne jumalan selän taakse, mutta näin on nyt käynyt. Ajettiin eilen paikan ohi ja päätettiin käydä katsomassa, minkälaista pukuvalikoimaa sulhasille on tarjolla. Asiallahan ei ole erityinen kiire, mutta näitä juttuja on ihan kiva pohdiskella silloin kun sattuu huvittamaan ja hoitaa sitten pikkuhiljaa valmiiksi. Tästä päästäänkin ongelman ytimeen.

Homma oli nimittäin sama kuin taannoin kihlasormusta etsiessämme. Puvun suhteen ollaan mietitty, että  kätevintä olisi investoida jonkinväriseen ihan normaaliin, mutta laadukkaaseen pukuun, jota voi sitten käyttää myöhemmin juhlissa ja töissä. Näin ollen tämä saisi myös maksaa huoletta ihan kohtuullisesti, hääpäivänä kuitenkin toive olisi että puku olisi vähän laadukkaampi, jotta sitä kautta saataisiin juhlavuutta hommaan. Jotenkin ajateltiin että tämä järjenjuoksu olisi myös myyjien logiikan mukainen, mutta ilmeisesti ei. Tarjolle tuli lähes poikkeuksetta vaan niitä hintahaarukan alkupään yksilöitä. Jos yllettiin ihan keskiluokkaankin asti, tuli puvun mukana kommenttia, että tämä on nyt sitten kyllä vähän hintavampi. Tai pukua tarjotessa myyjä loi ensin merkitsevän silmäyksen hintalappuun. Sormuskaupoilla tarina oli tosiaan samankaltainen. Parhaaseen suoritukseen ylsi yksi myyjä, joka kysyi eka minkälaista rinkulaa ollaan mietitty, ja sanoi sitten että katsokaapa tästä telineestä, oisko jotain makuun sopivaa, mutta huomioikaa että tätä halvempia meiltä ei sitten kyllä löydy. Parin samankaltaisen huomautuksen ja hinnan korostuksen jälkeen mun oli jo pakko sanoa, ettei se euromäärä lapussa oo meille nyt aivan ensisijainen kriteeri. Ajateltiin kuitenkin lähteä siitä, että sormus miellyttää molempia osapuolia.

En tiedä miten tähän ns. palvelualttiuteen olisi suhtauduttava. Pukukaupoille mentäessä olisi ilmeisesti järkevintä sanoa suoraan liikkeeseen astuessa, että etsimme pukua häihin, ja budjettimme yltää huoletta summaan x asti. Jälkeenpäin keksin aina aika nasevia kommentteja, kuten että jos asiakaspalvelu ja kaikken vaihtoehtojen esittely ei maistu, niin löydämme etsimämme varmaan muistakin liikkeistä, mutta moisten laukominen itse tilanteessa ois meille molemmille kuitenkin vähän kiusallista. Pääsyynä tähän ilmiöön on varmastikin pukeutumisemme, mutta ei ihminen nyt hitto kesähelteellä varmasti lähde  vetämään päälleen kauluspaitaa ja suoria housuja ihan vain siksi, että jossain pukukaupassa otettais asiakas vakavasti. Ehkä. Rahamme jätämme kuitenkin vain paikkoihin, joissa tuntuu että meidät otetaan tosissaan. Etsintöjä siis jatketaan ja mustalla listalla on taas pari liikettä lisää. Pitäkää tunkkinne.

Harvahko päivitystahtini jatkuu. Kun mukamas ei oo tapahtunut mitään sen kummempaa, jatkan käsityölinjalla. Sain nimittäin taannoin valmiiksi joskus helmikuussa (...) aloittamani tyynyn. Se odotteli sivujen yhteen ompelemista ja vetskarin kiinnittämistä muutaman kuukauden, koska inspiraatio ei saapunut. Nyt toveri on kuitenkin valmis (ei kuitenkaan näytetä sivusaumoja kässänopelle, saattaisi alkaa itkeä) ja on heti löytänyt paikkansa kollegojen seurasta sohvalta.

Seuraavaksi ajattelin aloittaa niinkin kesäisen projektin kuin lapaset. Jos meinaan ryhdyn puuhaan nyt, saan ne ehkä just ajallaan valmiiksi kun kylmät ilmat alkaa syksyn tultua. Aina välillä lueskelen erinäisiä käsityöblogeja ja ihmettelen, miten on mahdollista suoltaa neulomuksia ja muita tuotoksia sitä tahtia kuin uusia päivityksiä tulee. Homman juju taitaa kuitenkin olla siinä, että ihminen voi vapaa-ajallaan puuhastella aktiivisesti vain rajattua määrää aktiviteetteja. Meikän huomiosta taistelee muutama muukin asia, kuten väitöskirja, ruoanlaitto ja mitä näitä nyt on. Tällä hetkellä keskitän tosin kaiken energiani surkutteluun, koska koko Suomi tuntuu olevan lomalla ja itse kituutan töissä vielä kuun loppuun saakka. Kurjaa katsella kuvia kesäisestä Suomesta, kun ei itse pääse vielä paikalle. Lopettakaa nyt ainakin ne loma-aiheiset Facebook-päivitykset välittömästi!