Kyllä se on kuulkaa niin, että kevät piristää mieltä kolajuomia paremmin. Dresdenissä (josta ehkä lisää joskus) satoi pari vikaa päivää, mutta täällä on nyt viikonlopun ajan ollut ihanan aurinkoista. Samaa on luvassa myös ensi viikolle:

Tänään aurinko paistoi ihanasti keittiöön. Sen innoittamana keksin, että talven ajan epämääräisenä rojukasana toiminutta parveketta voisi yrittää saattaa vuodenajan vaatimaan kuntoon. Ehdittiin vielä nauttia kolajuomat lämmössä ennen auringon katoamista vastakkaisen talon taakse vieden lämmön mukanaan. Ihanaa istua pelkässä pitkähihaisessa auringossa nyt, kun lämpötilat ei vielä nouse kesäisen sietämättömiksi. Heinäkuussa kykenen yleensä viettämään aikaa partsilla ainoastaan aamuisin ennen valonsäteiden ulottumista meidän huudeille ja iltaisin auringonlaskun jälkeen. 

Aurinko valaisi puolet keittiöstä, jota ei varsinaisesti ole pilattu turhalla koolla tai laskutilalla. Hyllyille mahtuvat just meidän mauste- ja teekokoelmat. Kyllä tossa kuitenkin kummasti mahtuu kokkaamaan ja leipomaan, keittiön pöytää voi tarvittaessa käyttää laskutilana eli rojukasan alustana. Kevään kunniaksi avasin molemmat parvekkeen ovet ja pääsin talven jälkeen ihailemaan kämppää uudesta perspektiivistä. Avaruus ja valoisuus on kämpän parhaita puolia, mikäli multa kysytään.

Jos ilmat jatkuu tällaisina, on ensi viikonloppuna raahattava grilli kellarista käyttöön. Vielä pitää siis keksiä, mitä lihattomia asioita voi grillata, jos ei innostu maissista. Halloumijuusto tsek!

Mainitsin viime kirjoituksessa kirjoja olevan lukujonossa muutamiakin. Lopetin eilen kotimatkalla Michael Pollanin In Defense of Foodin (suomeksi Oikean ruoan puolesta), josta olin ja olen edelleen lievästi sanottuna haltioissani. 

Suositukset kirjasta sain kaverilta, mistä olen erittäin iloinen, koska teos ansaitsee runsaan määrän ylisanoilla kuorrutettuja kehuja. Sairastumisestani lähtien oon ollut aiempaa huomattavasti kiinnostuneempi ruoasta, koska sen laadulla ja tyypillä on suora vaikutus hyvinvointiini. Ollaan myös siirrytty kokkaamaan lounas mukaanotettavaksi, minkä seurauksena keittiössä kuluu aikaa aiempaa enemmän. Ruoka on siis kaiken kaikkiaan vallannut itselleen suuremman osan elämästäni, ei pelkästään kokkauksen ja leipomisten muodossa vaan myös mua yleisesti kiinnostavana teemana. Ostamalla luomua teen ympäristöteon, asetun suurille firmoille keskitettyä päätäntävaltaa vastaan ja palkitsen itseni laadukkaalla, hyvänmakuisella ja lisäaineettomalla ruoalla. En missään nimessä käytä tunteja päivässä ruoanlaittoon (töiden jälkeen on muitakin intressejä) eikä tuloksena ole läheskään aina ruoka, jota syödessäni mietin että tätä pitää tarjota heti myös vieraille tai esitellä täällä kehujen ja huutomerkkien kera. Se ei myöskään ole tärkeää: keittiössä vietetty aika on ihmeen hyvää lepoa hermoille ja myös ihan mainiota parisuhteelle, ja syödessä on mahtavaa tietää tarkalleen, mistä ja miten ruoka on tehty. Itse kokattu ruoka myös maistuu lähes aina mainiolta.

Ennen heräämistäni näkemään ruoan uudella tavalla olin ehkä aika tyypillinen (nais-)kuluttaja siinä mielessä, että suosin kevyttuotteita, koska kalorit ja rasva olivat pahoja mörköjä. Mikä virhe: esimerkkinä mainittakoon yksi Pollanin kirjassaan puiman nutritionismin ensimmäisistä sankareista, margariini, joka ei ole pätkääkään terveellisempi vaihtoehto rehelliselle voille - päinvastoin. In Defense of Food käy mielenkiintoisesti läpi nykyisen, nutritionismiksi kutsumansa eli yksittäisiin ravintoaineisiin perustuvan ideologian voittokulkua sen alkujuurilta nykyhetkeen asti ja osoittaa, miten vähän perusteita kaiken takana onkaan ja miten rajalliset keinot ravitsemustieteellä on käytössään. Kirja antaa ruokaostoksilla informaatioähkyyn tuskastuvalle syöjälle myös ohjeen: Syö ruokaa. Älä liikaa. Enimmäkseen kasveja. Ruoalla tarkoitetaan sitä itseään eikä ruoankaltaisia asioita, joista sivuilla on paljon puhetta. Pollan ehdottaa myös, että maksaisimme laadukkaasta ruoasta enemmän, mutta söisimme sitä vähemmän kuin nyt. Allekirjoitin heti idean - juuri tämä on seuraus luomuun siirtymisestämme.

In Defense of Food on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen, nimeltään The Age of Nutritionism tai nutritionismin aika, käsittelee ruokaan liittyvien mielikuviemme muuttumista kulloinkin vallalla olevien käsitysten mukaisiksi ja ruoan yksittäisiin ainesosiin pilkkovan ja niihin keskittyvän ravitsemustieteen ongelmia. Toisessa osassa The Western Diet and the Diseases of Civilization todetaan monien länsimaisten sairauksien olevan suoraa seurausta ruokavaliosta ja eritellään syitä tähän. Tässä vaiheessa en lähes malttanut laskea kirjaa käsistäni. Kolmas osa, Getting Over Nutritionism, antaa ohjeita tilanteen muuttamiseksi. Mitä tarkalleen pitäisi syödä, jää jokaisen itse päätettäväksi, koska Pollan ei omien sanojensa mukaan ole kiinnostunut ihmisten jääkaapin sisällön määräämisestä. Painopisteenä on ennemmin ajatusmaailman muuttaminen. Tätä viimeistä osaa lukiessani en osannut päättää, hihkuisinko ääneen riemusta vai liikuttuisinko lähes kyyneliin itse kokkaamisen ja oikeiden ruoka-aineiden ansaitsemaansa arvoon nostamisen puolesta.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja oikeastaan haluaisin kaikkien tarttuvan siihen. Heti. Siskolleni ainakin pakkosyötän opuksen heti ylppäreiden jälkeen, ja toivon kovasti että muut, joihin suora vaikutusvaltani ei ulotu näin vahvasti, lukisivat opuksen aivan vapaaehtoisesti. Teksti on mukavasti eteenpäin soljuvaa, joten läpi kahlaamiseen ei tarvitse uhrata muutamaa päivää enempää. Luettuanne tiedätte miksi se kannatti!

Edit: Kirjasta voi lukea hieman Michael Pollanin tai Atena kustannuksen kotisivuilta ja tästä arvostelusta. Suomenkielinen painos on ilmestynyt Atenan kustantamana, joskin teosta suositellut taho kertoi suomennuksen olevan paikoin niin ja näin. Alkuperäiskielinen miellytti mua.

Sunnuntaita! Aloittelen tässä pakkausta (ja silitystä ja vaatteiden hakemista kellarista kuivumasta ja...), ja yksi tärkeimmistä osa-alueista on mukaan otettava(t) kirja(t). Valittavana ois ajankohtaisesta pinosta:

Michael Pollanin In Defence of Food on mulla kesken (voin jo nyt kehua sitä erinomaiseksi!), joten se lähtee mukaan laukkuun. Kaveriksi sille harkitsen vielä muiden välillä. Taikatalven oikeastaan luin kuvanottohetken ja tän kirjoittamisen välillä, joten lukemattomana muumina odottaa enää Näkymätön lapsi. Finlandia-voittaja Nenäpäivän löysin taannoiselta kotimaanmatkalta tarjouksessa, joten se tarttui mukaan, ja Jonathan Safran Foen Eating Animalsista on ollut paljon puhetta, joten ostin sen samalla kertaa In Defence of Foodin kanssa. Saa nähdä jatkanko ruokateemalla ja pakkaan mukaan pelkkää asiakirjallisuutta. 

Kävi miten kävi, toivotan itse kullekin kivaa sunnuntaita ja alkavaa viikkoa!

Tässä on nyt kaikenlaisia huolenaiheita kuten katoavat mehiläiset , Japanin tapahtumat ja kaksien varattujen kotimaanlentojen ympäristövaikutukset. Voinko perustella itelleni jatkuvan lentelyn, kysyn ja lennän edelleen menemään. Lyhyesti sanottuna mieli on nyt helposti suuntautumassa maan tasolle. Yritän tässä kuitenkin kaikkeni tilanteen pelastamiseksi: uunissa on valmistumassa toivottavasti herkullinen pannari, jota nautin kohta ehdottoman lempparihilloni kera (joka muuten maistuu oikeasti mansikalta ja raparperilta, oletettavasti koska makeutusaineena on pelkkä agavesiirappi sokerin sijaan. R:n mielestä pahaa raparperia yök, joten joudun valitettavasti tuhoamaan koko purkin yksin). Lisäksi piristin itseäni pitkästä aikaa pienimuotoisella sisustussurffailulla, ja voi jee mihin törmäsin!

Norjassa sijaitsee mökki, joka on jotakuinkin just sellainen johon oisin itekin meidän mökkitontille joskus teoriassa ehkä nousevaa kuvitteellista mökkiä päässäni sisustaessani päätynyt, jos oisin älynnyt. Kattokaa nyt!

Kaikki kuvat: My Scandinavian Retreat.

Musta toi keittiö on ihan älyttömän hieno, just sopiva mökille. Ja mikä ikkuna makuuhuoneessa!  Ite lisäisin vielä vähän väriä, mutta valkoisen ja puun yhdistelmä miellyttää kyllä kovasti silmää. Huomasin juuri että blogin asunto-osiossa on myös silmänruokaa vaikka millä mitalla. Ilta kuluukin varmaan mukavasti tässä ihmetellessä, miksen ite osaa sisustaa kuten eräät. Ja pannaria syödessä, se tuli juuri uunista.

Tänään tuli postia Herr Ollille. Kukahan se on, saa kirjeitä aina säännöllisin väliajoin?

Ens viikolla on edessä vaihtelua työkuvioihin, ajan nimittäin meidän ryhmän neljän pojan kanssa sunnuntaina Dresdeniin! Siellä on Saksan fyysikkoseuran kevätkonferenssi eli lyhyesti DPG. Suunnilleen kaikista vähänkin asiaan liittyvistä tutkimusryhmistä matkaa tuonne vuosittain kaikki kynnelle kykenevät (jotka eivät oo lähiaikoina menossa Parempiin Konferensseihin, huutelee toukokuussa Nizzaan lentävä René nojatuolin pohjalta), yleensä joko esitelmöimään ajankohtaisesta tutkimusaiheestaan 12 (ja tasan tarkkaan 12!) minuutin ajan ja vastaamaan kysymyksiin kolmen minuutin verran tai esittelemään askartelemaansa A0-kokoista posteria. Ilmoittautumisten dedis oli joulukuussa, jolloin mulla ei vielä ollut tuloksen tulosta, mutta koska proffa sattui olemaan silloin hyvällä tuulella, sain tavoista poiketen lähteä mukaan myös ilman tuotosta. Yleensähän meillä on linjauksena, että reissuun saa lähteä vain jos on jotain esitettävää. 

Konferenssissa on viikon aikana tarjolla reippaat 6500 esitystä. Selvittelin tänään, mitä niistä haluan nähdä, mikä vei leijonanosan työpäivästä, voin kertoo. Onnekseni ainakin osa pojista halunnee lähes aina samoihin sessioihin, joten ei tartte kökötellä katsomossa yksin. Huomenna pitää kuulemma myös tulostella käyntikortteja (!), koska niiden vaihtaminen vaan on niin kätevää kiinnostavien kontaktien löytyessä. Kuulostaa vaan ikävästi siltä että ihmisten kanssa pitäis myös puhua, havaitsen tässä ajatusketjun heikon lenkin.

Ite Dresdeniä kyllä ootan innolla, oon kuullut kaupungista pelkkää hyvää. Meillä on muutamana iltana aikaa pyöriä kaupungilla, mikä on kivaa. En oo tähän mennessä ollut vielä lainkaan vanhan Itä-Saksan puolella (Berliiniä ja matkaa sinne ei lasketa), joten sikälikin reissu on mielenkiintoinen.  Katotaan saanko perinteistä poiketen aikaan enemmän kuin kaksi valokuvaa ja ymmärränkö konferenssin antimista hölkäsen pöläystä (tai saksaksi pelkän rautatieaseman eli nur Bahnhof, tämä mainio ilmaisu kertoo juurikin ymmärryksen vähäisyydestä).

Selailin eilen tapani mukaan luomukaupasta mukaan raahaamaani ilmaislehteä ja havaitsin siellä mainion reseptin, johon meillä oli kaikki aineet jo valmiina: rosmariinignocchit! Kyseessähän ovat mainiot perunapohjaiset pallerot, joiden ite ainakin luulin aluksi olevan jotain pastatyyppisiä asioita. Niitä saa ostaa ihan valmiina kaupasta, mutta ite tekeminen on tietenkin huomattavasti palkitsevampaa puuhaa. Valmiina annoksena gnocchit on usein uitettu voissa siihen malliin, etten uskalla edes ajatella mitä mahani sanoisi jos popsisin niitä, siispä kokemukseni rajoittuvat ihan muutamaan maisteluun.

Ite napsimani kuvat aiheesta eivät taaskaan ole mitenkään kaikista edustavimpia, syinä myöhäisestä askarteluajankohdasta johtuva luonnonvalon puute, kamera ja kuvaaja.

Gnocchit

n. 40 kpl

1 kg jauhoisia perunoita

300 g vehnäjauhoja

2 keltuaista

2 rkl oliiviöljyä

kukkurallinen tl suolaa

2 tl rosmariinia

Keitä perunat kuorineen ja kuori ne kypsänä. Jos ei huvita, kuori ennen keittämistä. Lisää suola ja öljy ja muussaa. Lisää rosmariini, jota voit vielä hiukan jauhaa huhmareessa halutessasi. Meillä ei moista vielä ole, joten en jauhanut. Sekoita ja anna jäähtyä. 

Lisää jauhot ja keltuaiset ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Jaa taikina jotakuinkin neljään osaan ja pyöritä kustakin noin 20 cm pitkä pötkö. Jaa pötkö 10-15 osaan, riippuen siitä minkä kokoisia gnoccheja haluat saada aikaan. Pyörittele palasista ovaalinmuotoisia.

Paina jokaiseen palleroon haarukalla gnoccheille tyypillinen raitakuvio.

Keitä gnocchit runsaassa suolavedessä. Ne ovat valmiita noustessaan pinnalle eli hyvin pian. Nouki ulos kattilasta reikäkauhalla tai muulla valitsemallasi välineellä. Nyt gnocchit ovat syömävalmiita, mutta jos haluat niihin vähän väriä, voit vielä paistaa ne pannulla. Lisukkeeksi pallerot eivät kaipaa mitään kovin monimutkaista, lehdessä ehdoteltiin oliiviöljyn, suolan, sokerin ja pippurin kanssa paisteltuja kirsikkatomaatteja ja ite paistettiin seuraksi munakoisoviipaleita ja sieniä ihan vaan mustapippurilla ja suolalla maustettuina.

Loppusanana vielä että käsittääkseni (ja toivoakseni) noi voi myös pakastaa ennen keittämistä. Näin ainakin tehtiin, koska otin hiukan reilusti perunoita ja palleroita oli lopulta ehkä 60. Lähes tuoreita itetehtyjä gnoccheja on siis tarjolla myös myöhemmin.

EDIT. Suosittelen harkitsemaan pakastamista uudelleen tai ainakin kokeilemaan sitä keittämisen jälkeen. Kyllä noita söi, mutta koostumus pääsi sulaessa hiukan muuttumaan.

Käytiin tänään metsässä kävelemässä, kun kerta ilma oli viikon aikaisempien säiden tapaan kivan aurinkoinen. Asteitakin oli kaiketi vajaat kymmenen, mutta ilman pipoa tuli silti kylmä, hiukan tuulista kun oli. Ei se mitään, maisemat oli kivat ja sain auringosta taas mukavasti energiaa alkavaa työviikkoa varten. Nyt pitää vielä hoitaa loput kokkailut kunnialla maaliin (miksi aloitan iltaisin usein "ihan vaan äkkiä" suurtaloushenkiset sessiot?), käydä läpi huomisten projektitreffien kalvot ja siirtyä tässä vaiheessa toivottavasti edelleen rentoutuneena nukkumaan. Mukavat loppuviikot!

Törmäsin eilen useammallakin sivulla Nalle-ohrahiutaleidepaketin kyljessä mitä ilmeisemmin olevaan ohraleipäsohjeeseen ja päätin testata. Kannatti! Helpompaa hiivaleipäohjetta en tähän hätään muista nähneeni, ja maku on vallan mainio. Ohrahiutaleiden huonon saatavuuden takia kallistuin itse kolmen viljan (kaura, speltti, ruis) hiutaleiden puoleen. Eipä haitannut! Leivoin eilen yhden satsin, joka myös katosi sutjakasti, ja pyöräytin tänään vielä tuplat toiveenani saada jotain myös pakkaseen asti.

Leipäset Nallen tapaan

9-12 kpl

3 dl vettä
1 rkl sokeria
½ tl suolaa
½ tl valkosipulijauhetta
2 dl ohra- tai muita hiutaleita
1 pss kuivahiivaa (tai 25 g tuorehiivaa)
n. 4dl vehnäjauhoja
½ dl öljyä

Yrttiöljy
¼ dl öljyä
1 valkosipulin kynsi murskattuna
½ tl rosmariinia

Leipien päälle karkeaa suolaa

Lämmitä vesi reippaasti kädenlämpöiseksi ja sekoita siihen sokeri, suola ja valkosipulijauhe. Sekoita kuivahiiva valitsemiesi hiutaleiden kanssa ja lisää seos veteen. Lisää jauhot ja öljy ja alusta seos tasaiseksi. Taikina jää hyvin kosteaksi, sanottakoon tässä vaiheessa. Jätä kohoamaan puoleksi tunniksi.

Taikinan kohottua jotakuinkin kaksinkertaiseksi nostele se pellille 9-12 nokareeksi. Taputtele nokareet jauhotetuin käsin pyöreiksi leipäsiksi ja jätä kohoamaan 30 minuutiksi. Valmista yrttiöljy: sekoita rosmariini ja valkosipuli öljyyn.

Painele kohonneisiin leipäsiin sormella kuoppia ja voitele ne yrttiöljyllä. Ripottele päälle hieman karkeaa suolaa. Paista 225 asteessa noin 10 minuuttia tai kunnes leivät ovat saaneet hiukan väriä.

Tuun ehkä sijainnistani johtuen hieman jäljessä Iittalan uutuuksien kanssa. Nää Kaj Franckin Purnukatkin saattaa hyvinkin olla jo vanha juttu, mutta ite havaitsin ne vasta Myiittalan uutiskirjeessä. 

Kivoja ovat! Nyt iso ja pieni ovat vielä yhteishintaisessa tarjouksessa jäsenille, joten tilasin Meeriltä meille heti turkoosit. Toi terrakotta miellyttää myös silmääni kovasti, tutkinen sitä lähemmin kesällä päästyäni kotimaahan. Nyt pitää enää päättää mitä noihin tulisi sisälle! Pieneen turkoosiin ehkä meidän karkea suola ja isoon sitten jotain muuta, hm. Keittiön avohyllyille ottaisin noita kyllä mielelläni enemmänkin!

Viikonloppuna ostin ihan ite itelleni kukkia. Oishan se kiva, jos niitä tulisi kotiin myös toisen toimesta, mutten lähde tekemään asiasta mitään kynnyskysymyksiä. Jos tekee mieli tulppaanikimppua, voihan sen ostaa myös ite! Toivat mukavasti keväistä tunnelmaa talouteen. Sitä on tosin koko alkuviikon ollut liikkeellä myös ilman puolesta: aurinko on paistellut pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarikin on kivunnut kymmenen asteen tienoille. Avasin eilen pyöräilykaudenkin, tietty kypärä päässä.

R lähti poikien kanssa katsomaan jalkapalloa ja syömään hirveet läjät pitsaa. Päätin tehdä samat ilman palloa ja askarrella itellenikin iltaruoaksi ja huomiseksi tuon italialaisperäisen herkun. Täytteinä feta, oliivi, tomaatti ja mitä nyt muuten löydänkään vielä jääkaapista. Maistuva ilta siis tiedossa. Tällä voin juhlistaa samalla myös kätevästi väitöskirjansa sanattomaksi jättävän röyhkeästi plagioineen ja siten inhokkityypikseni nousseen puolustusministerin eroamista tehtävistään, juhuu.