Semmä vaan sanon, että mielialani ovat nykyään jostain syystä palanneet teini-ikähenkisiin korkeusvaihteluihin. Sekä positiivisista että negatiivisista kirjoituksistani voitte suosiolla suodattaa noin ehkä 60 %, koska kuitenkin oon seuraavana päivänä suunnilleen samoista teemoista lähes päinvastaista mieltä. Tänään esimerkiksi olen taas Ulkopuolinen Tässä Yhteiskunnassa, kun toissapäivänä koin suurta yhteyttä kaikkien saksalaisten kanssa. Täten siis julistan, että mielialan ois syytä säilyä ees pari päivää, jotta raportoisin siitä suurisanaisesti tänne, merde!

Satunnaisia ilmoituksia:

1. Ostin joskus öh perjantaina purkillisen pestoa, joka uhkailee säilyvänsä vain hyvin rajallisen ajan. Siksi syön tänään pastaa ja pestoa noin viidettä kertaa peräkkäin. Ehkä jo huomenna jotain muuta!
2. Mennään tänään tyttöjen kanssa elokuviin, katsotaan kestääkö dubbaukseen tottuminen yli puoli leffaa.
3. Oon syönyt ehkä kolme kiloa luumuja viime päivinä.
   
4. Huolimatta erinäisistä vannomisistani kosto-ostin eilen paidan ja yritän nyt perustella itselleni, miksi se oli ehdottoman tarpeellinen. Oon jo oikeestaan onnistunut, ja lisäksi Meerin mielestä mulla oli parikin eri syytä (jotka tosin oon näköjään jo unohtanut) kosto-ostoihin, joten oikeestaan oon vain lähes spartalaisen kurinalainen tyyppi, kun pysyttelin vain yhdessä vaatekappaleessa.
   

Hullu päivitystahti, koska siskoni ilmoitti, että voisin kirjoitella useamminkin. Tästä ei sentään tule eilisen kaltaista hehtaarikirjoitusta, olkaa siis huoleti.

Mainz on nyt nähty. Otin nolla valokuvaa, koska ei vaan huvittanut, siispä niitä ei myöskään tule näytille. Oli kyllä tosi nättiä! Harhailtiin ensin Renén kanssa Andreaksen kämpille, missä syötiin kalaa, fetaa ja oliiveja. Huomio mä söin mustia oliiveja! En hennonnut sanoa, että en oikeestaan siedä niitä, mikä olikin hyvä, koska olivat yllätyksekseni tosi hyviä. Note to self: mustat oliivit fetamössön seassa kalan päällä ovat syötäviä, muissa tilanteissa ei edelleenkään takeita.

Masujen täytyttyä pyörittiin kaupungilla ehkä jotain viitisen tuntia. Nähtiin kolme kiintoisaa kirkkoa, joista yhdessä kiintoisia Chagall-ikkunoita. Lisäksi Rein oli tietty yhtä hieno kuin aina, ja vanha kaupunki kerrassaan hykerryttävä. Plussana syötiin hyvää jätskiä (huomio mä söin jätskiä!) ja nähtiin pari kivaa, jättiläismäistä puistoa. Poikien kanssa oli leppoisaa, eikä kielimuuri haitannut mitenkään ihan törkeesti. Ymmärsin kaiken, en ehkä itse ollut varsinaisen puhelias, mutta kuten sanottua, en tuntenut oloani lainkaan epämukavaksi. Päädyttyämme takaisin Darmiin (junassa oli saatanallisen kokoinen ala-asteluokka) käytiin vielä Renén kanssa istumassa Orangerie-nimisessä puistossa, kunnes aurinko laski ja tuli kylmä. Sen kanssa on niin leppoisaa löpistä, että en oikeestaan enää edes huomannut puhuvani saksaa. Kuulin paljon juttuja töistä ja etenkin meidän alaryhmästä, kiintoisaa.

Nyt päästyäni vihdoin kotiin oon lähes rättiväsynyt. Telkkarissa pyörii vaalit, mutta en meinais jaksaa seurailla niitä ihan täydellä kiinnostuksella. Rekisteröin että vihreillä jotain reilu 10 % ja Merkel jatkaa, muuten olkoon tossa taustalla. Tänään vois yrittää nukahtaa ihmisten aikoihin, katsotaan onnistunko.

Jos alkuviikko oli hiukan matalalentoinen, niin torstaita ja perjantaita voisi sitten vastaavasti kuvailla lähes uskomattomiin sfääreihin yltäneiksi. Meidän piti aloittaa mittaukset vihdoin torstaiaamuna, ja erinäisten jäähdytysvesiletkupoliittisten ongelmien jälkeen päästiin tositoimiin joskus yhdeltätoista. Harmaita hiuksia oli siis tähän asti tuottanut höyrystinlähteen lämmityssysteemi, joka piti rakennella erikseen, koska normaali lämmitys on liian äkäinen alhaisia lämpötiloja vaativalle aineelleni. Piti siis saada pönttö, jossa kiertää öljy, jota sitten jäähdytellään tarpeen mukaan kylmällä vedellä. Pöntön pitää saada myös sähköä, mikä oli ongelma, koska labrassa oli nolla vapaata pistorasiaa (o_O), jotka eivät ois samassa systeemissä itse mittauslaitteiston kanssa. Tästä aiheutui erinäistä vääntöä sitruunoita ammatikseen syövän teknikko-Gabin kanssa, mutta lopulta asiat selvenivät niin, että päästiin ruuvailemaan tyhjiöosat paikalleen ja jäähdytysvesiletkut sinne, minne ne kuuluvat. Oon oppinut kasapäin tärkeitä sanoja, kuten ruuvimeisseli, jakoavain, prikka, mutteri (die Mutter!), laippa (piti kysellä irkissä pojilta että mikä hitto se on) ja mitä näitä nyt on. Tekniikan saksa, täältä tullaan!

Mittailu oli hyvin siistiä. Kalibroitiin höyrystinlähde, eli höyrysteltiin ainetta substraattilevyn pintaan minuutin verran, siirrettiin substraatti mittauskammioon, pommiteltiin sitä röntgensäteillä ja katsottiin mitä tulee ulos ja siirrettiin se takaisin höyrystinkammioon seuraavaa lämpötilaa varten. Koko systeemi on vakuumissa, täyttää koko labrahuoneen ja näyttää lähinnä joltain monilonkeroiselta avaruusalukselta. Signaalit on käppyröitä, joiden piikit kertovat erinäisiä asioita läsnä olevista alkuaineista ja niiden määristä. Olin hyvin innoissani, kun käppyrät juttelivat mulle ja pääsin miettimään, mikä johtuu mistäkin. Muutaman viikon "en tiedä tästäkään asiasta mitään huoh pitää lukea" -kauden jälkeen oli huomattavan siistiä päästä tekemään jotain käytännössä ja nähdä näytteestä tulevaa signaalia. Musta on edelleen aivan mahtavaa, että itse näyte on kokoa sentti kertaa sentti, sen tutkimiseen vaaditaan jäätävä laitteisto ja sit tuloksista nähdään, mitä yksittäiset atomit tai elektronit touhuilevat, mikä taas vaikuttaa vähän kaikkeen. Siis mikä vois olla hienompaa! Kemian ja fysiikan sekoittaminen on kyllä ihan ykkösjuttu. Kotiin kävellessäni saavutin taas vaiheen, jossa en voinut lopettaa hymyilemistä ja itsekseni hihittelyä, koska tutkimus on vaan niin siistiä. Koko ajan oppii jotain uutta! Epäilen että muutamatkin ohikulkijat katsoivat mua vähän oudosti.

Illalla käytiin Annen, Stephin ja Stefin (amerikkalainen (joo tiedän ettei se ole maa), äiti saksalainen) kanssa syömässä mitenkään liioittelematta ehkä paras buffet-setti ikinä yhdessä italialaisessa ravintolassa. Keskustelu siirtyi aiheesta toiseen, ja jossain vaiheessa eksyttiin puhumaan kuolleista äideistä (Anne on kohtalotoveri) Stefin kysyttyä, mitä meidän vanhemmat tekee työkseen. Hetki oli jotenkin tosi kaunis, hyvin harvinaisella tavalla pystyttiin puhumaan kuolemasta ja siihen liittyvistä asioista avoimesti, rehellisesti ja kenenkään kauhistelematta. On tosi mahtavaa, että näitä keskusteluja voi käydä ihmisten kanssa, joihin on tutustunut vasta muutama viikko sitten. Jokainen oli rehellisesti läsnä tilanteessa, kuunteli mitä muilla oli sanottavana ja kertoi myös itsestään ja ajatuksistaan. Oon hyvin tietoinen siitä, miten harvinainen tilanne oli kyseessä, ja arvostankin hetkeä tosi paljon.

Oon jutellut töissä niitä näitä eniten meidän huoneessa olevan, tosi mukavan Renén kanssa. Tyyppi on hyvin kiltti, aukoo aina ovia, tarjosi kerran teetä kahvilassa ja jaksaa kärsivällisesti jutella huolimatta siitä, että kaikki on tietty normaalia hitaampaa kun puhun saksaa. Perjantaina puheltiin viikonloppuohjelmasta, jolloin selvisi ettei kummallakaan ollut juuri suunnitelmia. Tulos: päätettiin lähteä käymään Mainzissa huomenna. Meidän huoneessa myös majaileva Andreas asuu siellä ja lupautui meille matkaoppaaksi. Illalla ois vielä tarkoitus kokkailla jotain yhdessä. Oon innoissani: eka kerta kun teen jotain saksalaisten kanssa! Annea ei lasketa.

Ennen kuin aloitin työt, kuulin Annelta että tyypit tuolla on kyllä mukavia, mutta eivät niinkään ehdota mitään tekemistä vapaa-ajalla. Kaikilla on tietenkin jo omat kaverinsa, paikallisia kun ovat. Oon melko varma että mulla on leimana otsassa joku ulkomaalaisbonus, jonka takia saan tietyiltä ihmisiltä sympatiapisteitä. Tänään oli esimerkiksi tosi herttaista, kun René soitti sopiakseen tarkemmat speksit huomista varten ja kysyi samalla, käviskö mulle ruoaksi joku asia, jossa on lohta ja fetajuustoa, olivat Andreaksen kanssa miettineet. Samaan sarjaan menee ehkä se, että Eric, toinen mua läheisesti ohjaavista jatko-opiskelijoista, jaksaa selittää mulle kiinteän olomuodon fysiikkaan ja puolijohteisiin liittyviä asioita niin selkeästi, että ei varmaan ois edes teoriassa mahdollista olla tajuamatta. Se kysyi myös joku päivä, tunnenko täältä vielä ihmisiä, ettei tarvii viettää vapaa-aikaa yksin. Mulla on aavistus, että bonusta auttaa se, että oon oikeestaan yksi hyvin harvoista saksaa puhuvista ulkomaalaisista, mikä tuntuu olevan kaikille hyvin positiivinen yllätys. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että ihmiset haluavat olla vähintäänkin mukavia ja myös varmistaa, että pärjään.

Viimeisen huippusilauksen eiliseen teki ilta: juhlistin Guinnesin 250-vuotissynttäreitä Lucas'n (voi ei taas tämä hermojaraastava taivutus) ja seurueensa kanssa. Oli sairaan hauskaa nähdä tyyppiä pitkästä aikaa, ja ilta olikin yksi parhaista täällä viettämistäni. On kiva, että täällä on muitakin vanhoja tuttuja kuin Anne, elo tuntuu vähemmän irralliselta. Kaiken kaikkiaan huominen retki Renén ja Andreaksen kanssa ja Lucas'n näkeminen (kertokaa nyt joku mulle miten se oikeesti taipuu suomeksi!) ovat osaltaan aiheuttaneet hyvää mieltä nimenomaan siksi, että kyseessä on pysyvästi täällä olevat, nykyään paikalliset ihmiset, jolloin olo täällä tuntuu jotenkin "oikeammalta" tai pysyvämmältä tai mikä nyt olisikaan oikea termi. Ehkä onnistun hitaasti luomaan jonkinlaisen elämän tänne, katsotaan!

Tiedotus: matkakertomus löytyy kuvien muodossa Picasasta. Laitan kohta jotain myös Facebookiin, mutta koska esimerkiksi armas isäni ei ole siellä (lukeekohan tosin tätä blogiakaan? Meeri?), on Picasa parempi kertomuspaikka.


Lyhyesti työasiaa: pääsen huomenna vihdoin mittaamaan jeeee! Tänään sain jo substraatin telineeseen ja vakuumiin asti, oli hyvin jännittävää siirrellä sitä pitkin laitteistoa paikasta a paikkaan b. Kuin siistii että huomenna pääsee tositoimiin! :)

Tajusin eilen, että suomen täydellinen puuttuminen vaivaa. On inhottavaa, kun ei pysty ilmaisemaan itseään virheettömästi millään kielellä. "Tervetuloa todellisuuteen, ulkomaalainen" oli Perin kommentti aiheeseen, ja tottahan se on, mutta saan kaiketi silti olla välillä hiukan allapäin.

Englanniksi pystyn toki sanomaan kaiken mitä haluan. Joskus en tiedä jotain sanaa, mutta pystyn kiertämään sen aliaksessa huippuunsa treenatulla sulavuudella. On kuitenkin eri asia pystyä sanomaan haluamansa asiat jotenkin kuin puhua kieltä äidinkielenään eli käytännössä virheettömästi (jos nyt ei puututa siihen, että kirjallinen ilmaisu on joskus ollut parempaakin) pystyen kielellisiin kikkailuihin. Saksa on sitten tietty vielä ihan oma lukunsa. Ymmärrän erittäinkin sujuvasti lähes kaiken mitä kuka tahansa sanoo mulle henkilökohtaisesti, mutta oma ilmaisu on rajoittuneempaa lähinnä aktiivisen sanavaraston suppeuden takia.

Perinteisestihän en pidä mistään, missä en ole valmiiksi jo tosi hyvä, mutta oikeestaan pakosti puheessa vilisevät virheet ei nyt sinällään ole mikään suuri ongelma. Olen tietoinen siitä, että harjoitus on ainoa tapa oppia ja kuten sanottua oon myös tyytyväinen omaan edistymiseeni ja siihen, että oon puhunut saksaa ihan reippaasti. Enemmän mieltä painava asia on se, etten koe pystyväni olemaan ihan kokonainen persoona etenkään saksaksi, koska en saa sanottua kaikkea mahdollista. Keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on ehdottomasti mulle tärkeimpien asioiden joukossa, ja usein jos mulla ei ole mitään ns. kunnollista sanottavaa, oon hiljaa. En ole porukassa suomeksikaan kovinkaan puhelias, mutta se ei ole haitannut, koska ympärillä on aina ollut tyyppejä, joiden kanssa voin puhua mistä nyt ikinä huvittaakaan, ja koen myös olevani jotenkin paremmin edukseni kahdenkeskisissä tai pienen ryhmän sisällä käydyissä keskusteluissa. Nyt sitten etenkin saksaksi kykenen lähinnä vaan pinnallisempiin kommentteihin enkä saa ilmaistuja sävyjä tai tunteita tai ajatuksia kuten haluaisin.  Tästä seuraa se, että tunnen olevani jotenkin ontto. Mitä kiinnostavaa jää jäljelle, jos ajatukset poistetaan?

Tätä ei nyt pidä käsittää väärin siten, että suomenkielinen kommunikaatio ois mulle jotenkin ylitsepääsemättömän tärkeä asia. En ole koskaan ollut enkä ole edelleenkään sitä mieltä, että tarvitsisin suomea puhuvia ihmisiä tärkeiden ihmissuhteiden luomiseen. Tuttujen ihmisten kanssa yhteisymmärrys on olemassa joka tapauksessa, ja molempien osapuolten ollessa valmiiksi kiinnostuneita toistensa ajatuksista on helppo selventää mitä haluaa sanoa, vaikkei voisikaan käyttää äidinkieltään. Sen sijaan koen aika suurenakin ongelmana keskustelun epätasapainon, jos vain toinen osapuoli saa käyttää äidinkieltään (tää ei nyt päde niin vahvasti englantiin, koska se sujuu multakin luontevasti). Miten mun ois ikinä tarkoitus pystyä löytämään jostain saksalaisia, joiden kanssa tuntisin olevani samalla aaltopituudella, kun en edes pääse ilmaisussani sen vaatimalle tasolle? Tätä en käsitä niinku sitten millään.

Mikäkö sitten nyt on lopulta suurin ongelma ja miten toivoisin tilanteen muuttuvan? En oikein tiedä itsekään, koska utopistisia toivomuksia kuten saksani yhtäkkistä paranemista natiivitasolle on ihan turha esittää. Osaan vaan sanoa, että odotan jo kovasti Mikon ja Essin ja heti perään Meerin vierailuja, koska saan puhua suomea puolentoista viikon aikana joka päivä! Wie kühl ist das?!



PS. Luxemburg oli aivan sairaan siisti. En oletettavasti kirjoita siitä mitään sen erityisempää tänne, mutta laittelen kuvat Picasaan oletettavasti huomenna ja kirjoitan kuvateksteihin jotain matkakertomuksen tynkää. Tänään en ehdi, leivon porkkanasämpylöi.

Ohops unohdin mainita, että vuokrattiin eilen taas auto, suuntana viikonlopun ajaksi otsikossa mainittu paikka sekä sunnuntaina kotimatkalla Trier. Yritin kysellä, josko Tuulia olisi mestoilla, mutta facebook ei nyt onnistunut tällä kertaa. Uudempaa yritystä kehiin joskus myöhemmin. Nyt unta, en oo tietenkään pakannut joten heittelen sekalaista kamaa kassiin huomenna kun pääsen töistä. Adios!

Hihi.

Päivän söpöin -palkinto menee näille masisnallekarkeille :) Minä tyhmä! Kaikki tyhmiä! Sää tyhmä!


Pirun kylmä kyllä on. Lieneekö flunssa tuloillaan omg!

Huh, vihdoinkin aikaa olla vaan kotona! Oon ehkä tylsimys kun en vaan yksinkertaisesti jaksanut lähteä tänään yhtään mihinkään. Kohtuullisen kiireistä on ollut elo, koska töissä menee aina vähintään viiteen. Ihmisten työrytmi eroaa ainakin TTY:n kemian laitoksesta kohtuullisesti: oon yleensä ollut paikalla aamuisin joskus ehkä vartin yli yhdeksältä, enkä oo suinkaan viimeisten joukossa. Iltaisin on sitten ollut erinäisiä aktiviteetteja, vähintäänkin oon syönyt päivällistä Stephin (aiemmin mainittu kiva australialainen) ja Annen kanssa tai käynyt keskustassa hoitamassa jotain hyvin tärkeää asiaa x. Torstaina oli pubirundi ja eilen jotkut bileet Karlshofissa, joten tänään totesin vihdoin kaipaavani laatuaikaa ihan keskenäni.

Työsepustukseni olikin kirvoittanut jopa muutamia kommentteja. Ilmeisesti siitä sai hiukan väärän käsityksen mielialastani sekä tosta saksasta. Kaiken kaikkiaan oon oikein tyytyväinen tähän viikkoon. Torstaina ylitin itseni ja otin jopa osaa ruokapöytäkeskusteluun, mikä on oikeasti jo tosi vaikeaa - usein pelkkä ymmärtäminen vie kaiken energian, enkä yksinkertaisesti ehdi sanoa väliin mitään vaikka haluaisinkin. Samaisen ruokailun aikana huomasin myös, että teknillinen yliopisto tarkoittaa myös täällä tietynlaista sukupuolijakaumaa: meitä oli pöydässä ehkä noin 15 henkeä, ja olin ainoa nainen.

Taistelu fermienergiaa vastaan on jopa aika hyvässä vaiheessa, luulen ymmärtäneeni suunnilleen mistä on kyse. Pääsin myös torstaina ja perjantaina tutustumaan labran elektronispektroskopialaitteistoon. Itse mittaukset aloitetaan varmaan ens perjantaina, ja sitä ennen pitää rakennella jotain uusia osia tai kammioita muutaman päivän ajan. Tiedossa siis varmaan "äh, en ole mikään käytännön asiat hallitseva insinööri, joku muu vois hoitaa putket ja venttiilit" -henkistä valitusta.

Sitten jos vihdoin mainitsisin edes jotain viime viikonlopusta. Oikeastaan huijasin aikaisemmin, Schwarzwaldin sijaan oikeampi termi matkakohteelle on Breisgau. Ei kerrota paikallisille että sekoitin vähän! Menomatkalla satoi ihan kaatamalla, mutta sade loppui onneksi ennen kuin saavuttiin Heitersheimiin, jossa Annen perhe asuu. Ei tehty perjantaina mitään erityistä, käytiin vaan kävelemässä pitkin kylää ja katsottiin pari jaksoa Planet earthia. Vuoristojaksoa oli pakko katsoa suu auki ihan pelkästä ihmetyksestä, kun kaikki oli vaan niin vaikuttavaa. Lisäsin koko sarjan hankintalistalleni, uskomattoman hienoa jälkeä.


Lauantaina heräiltiin rauhassa ja ajeltiin alkuiltapäivästä Freiburgiin. Päivä oli mukava, kierreltiin pitkin poikin keskustaa ja pääsin ihastelemaan nättejä taloja. Suoritin myös uskomattoman teho-oston: ainoa kauppa, johon astuttiin sisälle oli Benetton, ja löysin sieltä kivan talvitakin. Kaupungilla kiertelyn jälkeen ajettiin hiukan keskustan ulkopuolelle etsimään tälle vuodenajalle tyypillistä Straußi-nimistä ruokapaikkaa. Kyseessä on viinitilan yhteydessä oleva ravintola, joka on toiminnassa ainoastaan syksyllä, kun Neuer Süßer- eli Federweißer-nimistä viinin sukuista rypäleestä tehtyä juoma-asiaa (tsekatkaa vaikka wikipedia jos luonnehdintani ei kelpaa) on tarjolla. Tilan asukkaat valmistavat viinin lisäksi myös alueelle perinteisiä ruokia, ja itse ravintola on usein hyvin kotikutoisesti jossain rakennuksen riittävän isossa huoneessa. Ilmeisesti toimimalla vain osan vuodesta välttää jotkut verot, ja ehkä siksi kaikki tarjolla oleva on kovin edukasta. Ravintoloiden tietoja ei ole juurikaan tarjolla missään puhelinluettelossa tai mitä näitä nyt on, vaan ne merkitään asettamalla mahdollisimman jättiläiskokoinen luuta pystyyn tien varteen. Tykkäsin paikasta kovasti, ruoka oli tosi hyvää ja tunnelma kotoisa. Suosittelen lämpimästi syksyllä viinialueille eksyville!

Illaksi siirryttiin vielä takaisin Freiburgiin muutamalle viinilasilliselle Annen kaverin Christinan kanssa. Olin kovin ylpeä itsestäni, koska illan kaikki keskustelut käytiin saksaksi. Freiburgin iltaelämä on nyt todettu vilkkaaksi. Kierreltiin ties miten pitkään ympäri keskustaa ennen kuin löydettiin paikka, jossa oli tilaa kolmelle hengelle. Havaitsin myös niinkin kummallisen ilmiön kuin koiran mukana äärettömän meluisassa pubissa. Otusparka oli kyllä kovin rauhallinen, mutta tuskin nautti olostaan.

Sunnuntaina "aamulla" herätessä ikkunasta tervehti täysin pilvetön taivas ja kovin kesäiset lämpötilat. Ilman kanssa kävi siis uskomaton tuuri, koska ohjelmassa oli viinitarhaan tutustuminen. Maisemat oli tietty aivan mahtavat, oon tosi iloinen että pääsin näkemään paikan. Rypäleiden lisäksi mukaan tarttui korillinen persikoita, päärynöitä, luumuja ja muutama omena. Musta oli jotenkin ihan käsittämätöntä, että jossain kasvaa oikeasti noin paljon hedelmiä! Ilmeisesti oon tähän asti ajatellut, että ne vaan ilmestyy jostain mystisestä paikasta kaupan hevi-osastolle.

Tällä viikolla oonkin syönyt hedelmiä puuron kanssa, hedelmiä pelkästään, hedelmiä eväänä jne. Viimeinen persikka katosi luojan kiitos tänään, ehdin siis syödä kaikki kun olivat vielä hengissä. Nyt voin palata taas perinteiselle sekä hyväksi todetulle "pelkkää omenaa" -linjalle. Niin joo ja hyllylle ilmestyi tuliaisina myös viisi pullollista valkoviiniä :)

Parin tunnin päästä siirryn autoon ja matkaan Annen kanssa kohti Freiburgia! Auto on nyt vuokrattu, ja osa matkakustannuksista saadaan kätevästi katettua kolmella kimppakyytiläisellä, joista yksi tulee koko matkan molempiin suuntiin ja kaksi välin Karlsruhe-Freiburg. Kimppakyytisysteemi eli Mitfahrgelegenheit on loistava järjestelmä, suunnitellun matkansa voi ilmoittaa netissä ja halukkaat kyytiläiset saavat sitten ilmoittautua puhelimitse. Ympäristö ja kukkaro kiittävät!

Viikonlopun ohjelmassa on ainakin Annen isän viinitarhaan tutustuminen (miten siistiä!) ja Freiburgin keskustan kauniiden talojen sekä kivan ilmapiirin ihastelu. Odotan innolla! Toivottavasti ilmat suosivat, nyt ainakin paistaa ihan nätisti aurinko. Sietämätön kuumuus on kadonnut, ja tilalle on saatu mukavan raikas syyskeli! Oon about tasan ainoa, jonka mielestä tämä on positiivinen asia :) Sateenvarjo pitää kuitenkin ostaa, koska unohdin fiksuna omani Elinan kämpille.

Kävin keskiviikkona uusien vaihtareiden alkuinfossa. Pääsin vanhan tutun Sörenin tutorryhmään, se oli kohtuullisen tiiviisti kuvioissa myös viime kerralla ollessani täällä. Ryhmäläiset vaikuttavat oikein mukavilta. Eniten olen hengaillut yhden tosi kivan australialaisen tytön ja muutaman amerikkalaisen kanssa - saksaa ei ole siis tullut puhuttua mitenkään ihan valtavasti. En ole ihan uskomattoman yllättynyt. Näyttää kuitenkin siltä, että sain juuri hetki sitten tandem-partnerin, ja kämppisten kanssa (jos niitä onnistuu näkemään, piileksivät nimittäin huoneissaan niin tehokkaasti, etten yleensä edes tiedä, onko ketään kotona vaiko eikö) puhutaan sentään pelkkää saksaa. Sama kielivalinta lienee ainakin puolittain edessä myös töissä, koska Anne taitaa olla siellä ainoa, jolle on luontevampaa puhua mun kanssa englantia kuin saksaa.

Lähetin pomolle sähköpostia, jossa tiedustelin, monelta maanantaina pitäisi tulla ja mihin. Vastaus: ryhmä on muuttanut viereiseen rakennukseen, jonka numero on se ja tämä. Selkee. Ehkä meen vaan ysiksi ja yritän etsiä jonkun henkilön jostain. Annen mielestä postia ei olisi tarvinnut ylipäänsä lähettää ollenkaan, pelkkä paikalle marssiminen riittää. Öh. Oonko mä ainoa, vai oisko muidenkin mielestä kuitenkin ihan kohtuullisen normaalia sopia tarkka saapumisaika ensimmäiselle työpäivälle eikä vaan tulla joskus kun sattuu huvittamaan ja toivoa, että pomo tai joku henkilö sattuisi olemaan paikalla? Jotenkin epäilen, ettei tää jää viimeiseksi eroksi mun ja saksalaisten ajatusmaailmojen välillä. Muutaman saamani sähköpostin perusteella on myös syytä totutella jälleen siihen, että ensisijainen puhuttelu on aina Herr Pekkola. Toisaalta, oonhan mä Suomessakin usein Olli, joten sinällään tässä ei nyt ollut mitään kovin uutta ja ihmeellistä.