Varoitus. Nyt seuraa paatosta ja pauhausta, josta osa on varmasti eri mieltä ja jolla saisin halutessani täällä kuraa niskaani. Päivän aiheena ovat nimittäin täällä Saksassa niin kovin yleiset kotirouvat.

Tämä aihe saa mut helposti allergiseksi. Kaikki alkoi ehkä kun tuli joskus alkuaikoina puhe siitä, miten täällä on hoidettu kouluruokailu: sitä kun ei ole. Lapset ottavat jotain eväsleipiä mukaan ja koska välitunnit on tosi lyhyitä, kotiin päästään aikaisin ja ruoka on sitten koulun jälkeen odottamassa. Kuka sen tekee, oli ehkä tyhmä kysymys. Tietenkin kotona oleva äiti! Samasta aiheesta jatkettiin koulujen alettua tänä syksynä, kun muutaman työkaverin lapset menivät ekalle luokalle. Yhdessä koulussa lapsille on tarjolla iltapäiväkahteen tai -kolmeen asti kestäviä kerhopaikkoja, joihin sisältyy ruoka. Niitä vapautui ruhtinaalliset 7 yli sataa koulunsa aloittavaa lasta kohti. Kysyin, mitä tehdään jos paikkaa ei vaan yksinkertaisesti irtoa, koulu kun saattaa helposti loppua jo puoliltapäivin. Vastauksen varmaan arvaatte jo, toinen vanhemmista eli tietenkin äiti jää kotiin.

Päivähoitopaikkojakaan ei kasva puissa. Tämä saattaa ihan konkreettisesti estää toisen vanhemman työssäkäynnin. Vanhassa Itä-Saksassa asuvista naisista 80 % haluaa uuden selvityksen mukaan palata äitiysloman jälkeen täysipäiväiseen työhön, kun taas lännessä vastaava luku on ALLE 30 %. (Osa)syynä tähän on idän DDR:n ajoilta peräisin oleva, länttä huomattavasti kattavampi ja parempi päivähoitojärjestelmä. Vanhan Länsi-Saksan naisista 31 prosentilla ei ole mitään loppuun suoritettua tutkintoa, idässä tämä luku on myös reippaat 10 prosenttiyksikköä pienempi. 

Hallitseva pääpuolue kristillisdemokraatit (CDU) on huudellut yrityksiin tarvittavista naiskiintiöistä kun naisia ei ilmeisesti muuten ole mitenkään mahdollista saada johtaviin asemiin, naisten tärkeydestä työelämässä ja lapsiluvun lisäämisestä. Hetki sitten uutisoitiin kuitenkin uusimmasta aivopierusta eli niinkutsutusta kasvatusrahasta. Tätä maksettaisiin vanhemmille (eli äidille) siitä hyvästä, että hän kasvattaa lastansa itse kotona ainakin kolmeen ikävuoteen asti. Tämä samalla, kun on oltu huolissaan siitä, etteivät osavaltiot pysty täyttämään tavoitetta taata kaikille 3-vuotiaille lapsille päivähoitopaikka. 

Verotus tukee myös toisen vanhemman osittaista tai täydellistä kotiinjääntiä. Naimisissa olevien puolisoiden tulot lasketaan yhteen, ja veroluokan (niitä on muistaakseni kahdeksan erilaista, määrää tavallaan portaan jolta progressiivinen verotus alkaa) voi valita itse siten että toinen vanhemmista maksaa paljon ja toinen vähän veroja, näin raa'asti yksinkertaistaen sanottuna. On siis ihan kannattavaa, jos toinen puoliso tienaa huomattavasti vähemmän kuin toinen.

Korkeasti koulutettuna, pohjoismaisena ihmisenä mun on tosi vaikea olla hermostumatta paikalliseen kotirouvakulttuuriin. Miten niin on itsestäänselvää, että koulusta palaavaa lasta odottaa päivänsä kokkaamiseen ja siivoamiseen käyttänyt äiti? Miksi pirussa paikallisten on onniteltava mua siitä, että poikaystäväni kokkaa muutakin kuin pakastepizzaa? Oletus on siis, ettei mies osaa ruokkia edes itseään, saati sitten muita, mutta ajaa sitäkin paremmin bemarilla. Sunnuntaina selasin anoppilassa naistenlehteä, jossa oli artikkeli pesussa värjäytyneestä pyykistä. Se alkoi sanoilla "Sattuu välillä parhaallekin kotirouvalle". Voisiko Suomessa kirjoittaa noin vuonna 2011? Sain välittömän hermoromahduksen.

Työkuvioissa törmäsin taannoin yhteen herra tohtoriin, joka on kahden lapsen isä. Tuli puhe arjen pyörittämisestä ja elosta lasten kanssa ja ilman, ja vaimo sai kiitosta siitä, että isän saapuessa kotiin herkullinen ruoka on aina odottamassa. Paikallinen perhepolitiikkailmapiiri tuntuu jähmettyneen muutaman vuosikymmenen takaiseen aikaan. Jos joku yksilö haluaa jäädä kotiin, se on täysin ok. Mikä mua sen sijaan jurppii ihan sikana on oletus siitä että nainen jää lähes automaattisesti pois työmaailmasta useiksi vuosiksi pyörittämään taloutta, kattiloita hellalla sekä pyykkikonetta. Yhden työkaverin raskaana oleva lääkärivaimo aikoo palata puolen vuoden jälkeen töihin, jolloin työkaverista tulee koti-isä. Tämä vaimo saa puolustella ratkaisuaan ja kuulla vihjailuja huonosta äitiydestä, tämä jo ennen kun koko lapsi on syntynyt. Mua ei myöskään kiinnosta paljon kuunnella päivittelyjä siitä, että päivähoito alle 3-vuotiaan lapsen tapauksessa on lähes kidutukseksi ja lapsen hylkäykseksi rinnastettava tapaus. Mustakin kasvoi ihan täysjärkinen ihminen päiväkodista huolimatta. Hitto.

Tätä merkkipäivää juhlitaan vesisateen ja kuivahkon harmauden vaihdellessa pääroolia päivän säätarjonnassa. Ei se mitään, meillä sisällä on kuivaa ja keittiössä on saaristolaisleipätaikina kohoamassa. Moneen kertaan hyväksi todettu resepti on bongattu mainiosta Sillä sipulista. Iskälle tiedoksi: joululahjaksi lupaan täten pyhästi pyöräyttää aatonaattona kaksi leipää herrasväen iloksi ja smetana-mätiyhdistelmän pohjaksi kunhan ainekset ja kaksi leipävuokaa vaan odottelevat leipuria. Joululimppukin vähän houkuttaisi, katsotaan saanko senkin aikaan.

Olohuoneen joulukoristeet lienevät nyt tässä eli riittävä annos kynttilöitä ja loistava kirjahylly riittävät tälle vuodelle. Yhdistin eilen varastojen kätköistä löytyneet ainekset ehdaksi joulukranssiksi, joka yritti päästä oveen roikkumaan. Sopivien ripustusvälineiden puuttuessa projekti jäi puolitiehen, ja lykkäsin koko höskän paremman puutteessa roikkumaan rappukäytävän tikkaisiin. Oikeestaan se on ihan hauska myös tuossa ulko-ovea vastapäätä roikkuessaan, joten saas nähdä jääkö nykyiseen olopaikkaansa koko kuuksi. Ulko-oven lasien ansiosta tätä ansiokasta tuotostani voi ihailla myös asunnon sisäpuolelta.

On olemassa ihmistyyppi, joka lopettaa kakunsyönnin ensimmäisen palan jälkeen. En ole koskaan ymmärtänyt miten tai miksi - siis jos kakku tai muu asia on ylipäänsä hyvää. Kermavaahtokuorrutettuja täytekakkuja syön maksimissaan palan, jos sitäkään ja suklaiset asiat jätän väliin. Mutta oletuksena siis, että ihminen pitää siitä mitä on hotkaissut palan verran. "Kiitos, oli tosi hyvää! Ei kiitos, en tarvitse enää toista palaa" on lauseyhdistelmä, joka ei mahdu tajuntaani. Tämä pohdiskelu on tänään ollut jälleen ajankohtaista, koska eilisestä mokkapalapellillisestä on vain neljäsosa jäljellä. Jos huushollin toinen asukas olisi jo tullut töistä, loppukin olisi varmaan jo kadonnut.

Siis te yhden palan jälkeen lopettavat: miten ihmeessä teette sen? Tai oikeastaan en halua tietää, koska kuka muuten söisi leipomukseni loppuun? Ite se on kuitenkin tehtävä.

Näin joulukuun saavuttua on hyvä pohtia hiukan joululahjoja. Erityisesti nyt, kun istun jälleen kerran päivät toimistotuolin sijasta nojatuolissa tai sängyssä erinäisten vilttien alla - vaan lopetetaanpa valitus samantien alkuunsa. 

Sitten niihin lahjoihin. Oon niiden kanssa vähän jakautuneella linjalla. Ehdoton mielipiteeni on, että krääsää, jota kukaan ei tarvitse, ei ole syytä ostaa vaan koska on mukamas pakko hankkia jotain. Siis ei kosmetiikkasettejä tai pieniä koriste-esineitä tänne, kiitos. Lahjojen antaminen ja saaminen on tosi kivaa, kun ajatus on osunut kohdalleen ja vähemmän mieltä ylentävää, kun saajasta huomaa ettei nyt ihan onnistunut tai kun itse pitää miettiä, mitä turhakkeella tekisi ja kehtaisiko siitä yrittää päästä eroon.

Toisaalta en viitsi myöskään esittää pyhimystä ja sanoa, etten tarvitse lahjoja. Tai no en  tarvitsekaan, mutta kyllä mä niistä tykkään. Lienen onneksi aika läpinäkyvä tapaus (tai sitten perheeni on ihanan fiksu, mikä tietenkin pitää kyllä myös paikkansa), kun epätoivoa aiheuttaneita huteja ei muistu mieleen oikeastaan lainkaan. Meidän lahjapolitiikka on näin lasten aikuistuttua ollut tyypillisesti aika säästeliästä, paketteja on ollut yhdestä muutamaan per nenä. Hyvä niin, koska joulussa kuitenkin tärkeintä on perheen kanssa yhdessäolo (enkä käy kieltämään ettei perunalaatikko, graavikalat ja saaristolaisleipä ois myös listan ehdottomassa kärjessä). Renén kanssa sovittiin ettei osteta toisillemme mitään vaan käytetään rahat mieluummin myöhemmin johonkin tarpeelliseen. Hankittu kihlasormus taisi kyllä jo täyttää ehdot.

Kasailin tässä kuitenkin aikani kuluksi joululaulujen tahdissa kollaasin asioista, joista oon haaveillut jo pidemmän aikaa. Muutama näistä on aika hintavahko, ja voi hyvin olla että lahjomme osalla jossain vaiheessa itse itseämme. Perusteellinen harkinta on puoli voittoa, voisin todeta ja samalla kiittää itseäni siitä, ettei kukaan muinaisista äikänopeistani taida lukea tätä puujalkahenkistä tekstiäni.

1. Jotain lämmintä. Pidetään kämpän lämpötilaa mielellään kohtuullisen matalana säästö- ja ympäristösyistäkin, joten viltit, villasukat ja kumppanit tulevat tarpeeseen. Haaveilen hyvälaatuisesta (harmaasta) villahuovasta, joka kestäisi vuosia ja taas vuosia seuranani syys-, talvi- ja kevätiltoina.

2. Kirkasvalolamppu. Talven pimeys tekee elämästä vaikeaa täälläkin, vaikka valoa on kuitenkin tarjolla muutamia tunteja pohjolaa enemmän. Ideaalitilanteessa selviäisin täällä kotona meillä jo nykyään olevan sarastevalon avulla (siunattu olkoon tuo laite) ja pitäisin töissä työpöydällä tätä Artekin sulavalinjaista uutuutta valaisemassa usein niin harmaita päiviä. Iskin silmäni tähän Ville Koskisen uunituoreeseen tuotokseen heti nähdessäni sen ekaa kertaa. Kirkas JA hyvännäköinen, tähän asti aika tuntemattomana pysynyt yhdistelmä.

3. Domus. Olen päättänyt, että ruokapöydän ääressä olevat, hyvin epämukavat tuolit korvautuvat ehkä yksi kerrallaan, ehkä kaikki samalla kertaa näillä Ilmari Tapiovaaran klassikoilla. Kesällä Suomesta tänne raahaamamme yksilö on kotiutunut makuuhuoneeseen varsin mainiosti ja on osoittautunut juuri niin mukavaksi kuin koe-istumisten perusteella ajateltiinkin. Pöydän ääreen kaipaisin neljää mustaa kaveria. Joskus opiskeluaikana ostin aterimia veitsi kerrallaan, kohta ehkä tuoleja samalla taktiikalla.

4. Aina ei tarvitse olla tavaraa. Sain valmistujaislahjaksi kummisedältäni Avotakan tilauksen, ja voi sitä piristystä minkä kerran kuussa postilaatikkoon saapuva kotimainen sisustuslehti tuo! Lehtitilauksesta on iloa pitkään ja antajaa tulee muisteltua lämpimästi aina uuden numeron löytyessä postilaatikosta. Oon Avotakasta niin innoissani, että jatkoin sen tilausta määräajan päätyttyä itse postimaksuista huolimatta. Ehkä joskus sorrun ja tilaan myös Dekon, joka vaikuttaa muuttuneen alkuajoista lähemmäksi omaa makuani.

5. Purnukat. Näitä meillä on jo muutamia, tykkään kovasti. Pari pientä valkoista tai harmaata sopisivat vielä kylppärin kaunistukseksi - tai olkkarin, tai keittiön, tai makkarin. Ovat kauniita, pinottavia ja käytännöllisiä, eipä siinä kai enempää kaipaakaan.

6. Kuivausrumpu. Oon kyllästynyt kämpän vakiokalustukseen kuuluvaan pyykinkuivaustelineeseen jo täysin. Kesällä pyykit voi sentään kuivata parvekkeella, mutta näin talvella teline on otettava sisään. Kylppäriin se ei mahdu, joten nyt se seisoo kuukausikaupalla tiellä keittiössä tai makkarissa. Lisäksi ilmankosteus on kämpässä nyt jo naurettavan korkea talvisin, eivätkä kuivuvat pyykit varsinaisesti paranna asiaa. Jopa René, joka yleensä ei moisia nykyajan turhakkeita kannata, on jo tiedostanut kuivausrummun tarpeen. Ehkä jo ensi talveksi!

Eilen postissa saapui varsinainen piristys suoraan Münchenistä: Janosch-joulukalenterikortti! Kortin sisäpuolella oli kehoitus availla luukkuja vuorotellen, katotaan onnistuuko vai ominko kaikki itselleni.

Toinen joulukalenteri lähti eilen tilaukseen. Sen nimi on 24 Gute Taten eli 24 hyvää tekoa, ja nimensä mukaisesti jokaisesta luukusta paljastuu pieni lahjoitus johonkin kohteeseen. Kalenterilöytö sopi sattumalta mainiosti Facebookin Erilainen joulukalenteri -tapahtumaan, jossa kehotetaan laittamaan joka päivä euro sivuun ja lahjoittamaan sitten jouluna kertyneet pennoset lapsille, joilla ei ole edes pahvista joulukalenteria, saati sitten muuta tähän juhlaan perinteisesti liittyvää krääsää. Tilaamani kalenterin lahjoitukset eivät mene pelkästään lapsille, mutta hyvään tarkoitukseen joka tapauksessa. Asialla on monia eri saksalaisia ja kansainvälisiä järjestöjä. Kuulin kalenterista vähän myöhässä sikäli, että suurin osa tilauksista oli lähtenyt liikenteeseen jo maanantaina. Toivottavasti meidän versio ehtii kuitenkin perille kohtuullisen pian.

Usein kuulee puhuttavan noista Janosch-kalenterin tyyppisistä pahvikalentereista väheksyvään sävyyn, kun niistä paljastuu "vain" kuvia. Syynä on varmaankin se, etten pidä suklaasta, mutta itse tykkään näteistä kuvakalentereista noin sata kertaa enemmän kuin paksuista möhköistä, joiden sisältä paljastuu suklaata (yök), hedelmäkarkkeja tai ihan mitä tahansa. Syyt ovat pitkälti esteettisiä: kauneimmat kuvakalenterit etsii edelleen haastajaansa suklaakalenterien joukosta. En tykkää rumista asioista ja jos sattuisinkin haluamaan karkkia, voisin ostaa sen myös sellaisenaan ilman aika epäesteettistä pakettia, joka luukkujen auettua näyttää lähinnä surulliselta toisin kuin kuvakalenterit, joissa on kaikkea jännää tutkittavaa.

Oikeestaan mun ois pitänyt kirjoitella jouluasioista ja adventista ja pipareista jo sunnuntaina, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kaivelin viikonloppuna varastoja tarkoituksenani loihtia koti vuodenajan mukaiseen tunnelmaan. Ongelmaksi muodostui se, ettei meillä ole oikein mitään joulukoristeita. Muistin kyllä, ettei viime vuonna tullut varsinaisesti asuttua kaupoilla, mutta että näin vähän... Keittiön astiapyyhkeet ja patalaput vaihtuivat sentään punavalkoisiin versioihin, ja yhden tyynynpäällisen onnistuin löytämään. Lisäksi sain vihdoin panostettua ja ostettua jouluvalot, jotka paiskasin aika rennosti kirjahyllyn päälle/ympärille. Lopputuloksesta tuli aika kiva, vaikka ite sanonkin!

Mun lemppareita loistavan hyllyn lisäksi ovat kyllä ehdottomasti Arabian Pino-kynttilänjalat, joista haaveilin jo viime vuonna ja joita on sen jälkeen kulkeutunut talouteen yhteensä neljä kappaletta. Pinot ovat ihanan hillittyjä ja pelkistettyjä, ja valkoiset kruunukynttilät onnistuvat tekemään arjestakin vähän juhlavamman. Kivaa on myös että noita voi kasata ja muunnella siten kynttilöiden korkeuksia. Taannoisella käynnilläni Suomessa ostin itsenäisyyspäivää varten Havin sinivalkoiset kynttilät, jotka tuolla odottelevat jo pääsyään estradille.

Tänä vuonna sain aikaan pipareitakin jo marraskuun puolella. Muottivalikoima oli karttunut sitten viime vuoden (luojan kiitos), joten jätin Saksan tylysti oman onnensa nojaan ja keskityin sydämiin ja erinäisiin eläimiin. Tulevan itsenäisyyspäivän kunniaksi pyöräytin kyllä yhden pellillisen Suomi-pipareita, niitä kelpaa viikon päästä napostella sinihomejuuston kera Tampereelta saakka saapuneiden vieraiden kera Linnan juhlat -kisastudion ääressä. Itsenäisyyspäivän illan menu on vielä auki, ruokablogien selailu lienee siis edessä.

Kuten ehdin jo vihjaista, ollaan lähiaikoina saatu välittää kotiväelle iloisia uutisia vielä suunnitteluakin aikaisemmalla asteella olevista, joskus tulevaisuudessa eli oletettavasti vuonna 2013 pidettävistä häistä. Oikeastaan ainoa kohtuullisen pikaista toimintaa vaatinut asia oli kihlasormuksen hankinta - pelkästään mulle, René kun ei helyjä halua ennen kuin on "pakko" eli kun vihkisormus ilmestyy (no ei sekään tietenkään tähän maailman aikaan mikään pakko ole, lienee lisättävä ennen kuin kommentit aiheesta saapuvat). Tästä päästäänkin sulavasti asiaan eli havainnoimiini eroihin paikallisissa tavoissa.

Perinteisesti täällä on kaiketi hankittu molemmille kihlasormukset, jotka sitten ovat hääpäivänä muuttaneet vasemman käden nimettömästä oikeaan käteen avioliiton merkiksi.  Kansainvälisten tuulien mukana tavat on sikäli ehkä hiukan muuttuneet, että nykypäivänä nainen saa usein kosinnan suorittavalta mieheltä timantilla varustetun (klassisesti jenkkihenkisen solitairen, mutta tätä en ehkä välttämättä yleistäisi) sormuksen. Itse vihkisormus on sitten usein aika pelkistetty, ja kihlasormus siirtyy harvempaan käyttöön. Molempia ei siis useinkaan kanneta yhdessä kuten Suomessa, eikä varsinkaan vasemmassa kädessä.

Vihkisormukset on hyvin usein molemmilla lähes samanlaiset, sillä erotuksella että naisella saattaa olla joku pienehkö timantti. Kaupoissa esillä olevat vihkisormukset on havaintojeni mukaan käytännössä kaikki näytillä pareittain. Yleinen linja on huomattavasti kotimaata vähäkivisempi. Selailin kihlasormusinspiraatiota etsiessäni erinäisten korukauppojen ja kotimaisten hääfoorumien (!) kuvagallerioita ja totesin ainakin foorumiannin perusteella timanttilinjan olevan "enemmän on enemmän". Moiseen kivi-iloitteluun ei täällä ryhdytä, eikä viimeisen parin vuoden aikana naimisiin menneestä neljästä työkaverista kukaan ottanut vihkisormukseensa lopulta timantin timanttia. Saahan niitä myöhemminkin jos haluaa, olivat kommentit. Hyvältä kuulostaa, lähden ehkä itsekin tähän. Juureni pidän mielessä sikäli, että haluan pitää molemmat rinkulat samassa kädessä enkä ajatellut siirtää niitä oikealle puolelle. Jos näin kuitenkin käy, oon varmaan saksalaistunut entistäkin vahvemmin.

Kihlasormusta ei meidän tapauksessa ollut valmiina odottelemassa (ei vähiten koska allekirjoittanut oli kosiva osapuoli), joten sitä metsästettiin erinäisistäkin kaupoista yhdessä. Ei ollut mitenkään ihan helppo valinta. Yhtäkkiä piti aikamoisena anti-koruihmisenä keksiä, minkä näköistä rinkulaa sitä huvittaisi pitää kädessä vielä vuosienkin jälkeen. Eilinen reissu Wiesbadeniin tuotti kuitenkin tulosta, joten ratkaisuun on nyt päädytty. Kotiväki on kysellyt sormuksen perään jo useaan otteeseen, joten oletan siellä kaikkien hyppivän riemusta kuullessaan, että liikkeestä luvattiin tilauksen olevan noudettavissa joulunalusviikolla, paria päivää ennen lentoani kohti perunalaatikkoa ja graavisiikaa.

Kuluva kuukausi on varoittamatta vilahtanut jo rutkasti eteenpäin. Työrintamalla oli viime viikolla vuorossa mukavaa vaihtelua, kun tarttin mittailujani varten nestetyppeä. Säiliö sijaitsee yliopiston pihalla, ja sieltä on hauskaa hakea täydennystä varastoihin kun prosessi täyttää koko alueen joka suuntaan leviävällä vaalealla typpikaasupilvellä. Itse nesteen lämpötilahan on se -196 °C, saatettakoon tiedoksi jos luku ei sattunut olemaan muistissa. Litkulla voisi tehdä vaikka mitä hauskaa, kuten esimerkiksi jäähdyttää itse tehdyn jäätelön aineksia, mutta jätin moiset aktiviteetit kuitenkin tällä kertaa väliin ja keskityin kuuliaisesti kylmentämään askartelemiani valoparkoja. 

Keväällä on edessä ensimmäinen konferenssini (Berliinissä! Jee!), jossa olen itse esiintymisvuorossa. Vaihtoehdot ovat 12 minuutin esitelmä tai posteri, joista näin ekalla kerralla kallistutaan jälkimmäisen puoleen. Ilmoittautuessa on kirjoitettava noin parinsadan sanan mittainen lyhennelmä tulevan hengentuotoksen sisällöstä. Tätä kaiketi kutsutaan myös suomeksi abstraktiksi. Jos ei, korjatkoon joku. Vaikka kyseessä on siis naurettavan lyhyt tekstipätkä, ennustan käyttäväni sen näpyttelyyn vähintään puolisen viikkoa. Aloitin tänään ahkerasti ranskalaisilla viivoilla, jotka toivottavasti muuttuvat itse yön aikana kokonaisiksi lauseiksi.

Privaattirintamalta mainittakoon, että tuli aihetta sormuskaupoille. Perjantaina käytiin aloittelemassa, mutta eihän sitä nyt heti kerrasta löydä parasta vaihtoehtoa ;)