Meillä oli eilen mukavan rauhallinen koti-ilta. Syötiin pannaria ja pieni mies hihkui seuranamme omassa istuimessaan pöydän ääressä. Myöhemmin ukkeli harjoitteli kääntymistä (vielä ei ihan onnistu) sekä piti tyytyväisenä yleistä ähinää ja puhinaa lattialla vanhempiensa istuessa raukeina (ja täysin vatsoin) sohvalla.

Koska nyt on taas se aika vuodesta, kun sosiaalinen mediani täyttyy Vain Elämää -päivityksistä, kävin kurkkaamassa näkyisikö joku pätkä ohjelmasta myös täällä. Mikä onni, koko sarja on katsottavissa ulkomailla! Aikaisempien kausien kohdalla mieleeni ei ollut tullut tarkistaa näkyvyyttä, joten ne jäivät katsomatta. Upposin tyytyväisenä vielä hieman syvemmälle sohvaan keskeneräinen villasukka kaverinani ja katsoin ensin ekan ja sitten myös haltioissani samantien eilisenkin jakson. Mies vei sillä aikaa pikku-ukon nukkumaan ja palasi sitten sohvalle ihmettelemään, miksi tässä merkillisessä ohjelmassa kaikki sekä televisiossa että yhden hengen otoksen perusteella myös kotikatsomossa näyttävät itkeskelevän joka biisin aikana.

Meillä ei ole televisiota. Kun sellainen vielä ensimmäiset vuoden tai kaksi pyöri nurkissa, sitä ei tullut juurikaan katsottua. Olen aika huono tv-viihteen kuluttaja enkä jaksa myöskään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta innostua elokuvista. Ehkä juuri siksi olinkin eilen suorastaan lapsellisen innoissani siitä, että katsoin kaksi tuntia (suomalaista!) televisiota ja neuloin siinä sivussa villasukkaa. Toisin kuin arki-iltoina, en ollut yksin vaan mies istui siinä vieressä sohvalla puuhastellen omiaan, kun taas pikku-ukkeli tuhisi tyytyväisenä sängyssään. Tavallistakin tavallisempi viikonloppuilta, joka tuntui kuitenkin niin erityiseltä. 

Meillä kävi sään suhteen mieletön tuuri ja osuimme paikalle juuri niiksi päiviksi, jolloin inhan syksyinen sadekausi oli tauolla ja aurinko paisteli pilvettömältä taivaalta. Lämmintäkin oli: lämpötilat huitelivat jossain parinkymmenen asteen tienoilla. Kaiken kaikkiaan matka oli oikein onnistunut. Istuessani itse kuuntelemassa, minkälaista tiedettä viimeisten kahdentoista vuoden aikana on tehty, kävivät perheen miehet pitkillä vaunulenkeillä meren äärellä. Myöskään allekirjoittaneen ei onneksi tarvinnut kuluttaa läheskään koko aikaa esitysten parissa, vaan ehdin sekä liittyä miesväen seuraan ulkoilmaan että hemmottelemassa itseäni hieronnassa ja pitkässä jalkahoidossa. 

Kotimatkalla pysähdyimme muutamaksi päiväksi vähän erilaisiin maisemiin Hampuriin, mutta siitä enemmän toisella kerralla.

Ruksia seinään, sillä olen vihdoin saanut aikaan jotain valmista! Peittoa voisi ihan hyvällä syyllä kutsua ikuisuusprojektiksi, sillä aloitin sen neulomisen reilusti yli puoli vuotta sitten. Vaan toisaalta eipä pieni mies olisi kesällä villaista peitettä tarvinnutkaan, siis valmistumisajankohta oli tietenkin alusta lähtien optimoiden suunniteltu.

Tämä on jo toinen samasta ohjeesta neulomani peitto. Ensimmäinen matkasi kummityttömme lämmikkeeksi, ja koska tykkäsin mallista kovasti, halusin neuloa omalle pallerollemme samanlaisen. Värien valinta tapahtui hyväksi todetulla metodilla "käske siskoasi tuomaan tuliaisena kolmea jotain jokseenkin yhteensopivan väristä lankaa, joista yksi voisi mielellään olla luonnonvalkoinen, koska sitä on vielä jäljellä". Alkuperäisenä inspiraationa peitollehan toimi ihastuttava Things to make and do -blogi.

Olen suuri tiettyihin elämän varrelle osuviin merkkipaaluihin liittyvien lahjojen ystävä. Tämä lienee peräisin isovanhemmiltamme: mummi osti jokaiselle lapsenlapselleen keramiikkaa koulun alkamisen kunniaksi ja taulun ylioppilaslahjaksi. Kunnon vaimon tavoin tartutin ajatuksen myös mieheeni, joten lopulta olikin selviö, että pallerolle pitää hankkia jotain syntymälahjaksi. 

Hankimme joululomalla Suomesta Kaunisteen kalenteripyyhkeen tälle vuodelle, mutta haussa oli myös jotain hieman suurempaa. Halusimme jotain, josta on iloa lapsena ja toivottavasti myöhemminkin. Koska allekirjoittanut on jotakuinkin aina ihaillut Vitran Hang it all -naulakkoa, oli se helppo valinta. Nyt pallerot ripustettiin makkariin hoitopöydän yläpuolelle säilyttämään puolipitoisia vaatteita, ja seuraavassa asunnossa naulakko pääsee sitten ukon omaan huoneeseen. 

Koska olimme niin tyytyväisiä häissämme olleisiin vieraskirjalappusiin, piti ideaa toki hyödyntää myös pikku-ukon juhlissa. Värkkäsimme siis jälleen A5-kokoiset laput sekä suomeksi että saksaksi ja ilmoitimme vieraille, ettei juhlista saa poistua ennen kuin kysymyksiin on vastattu. 

Näitä on ollut tosi hauskaa lukea nyt pirskeiden jälkeen, ja uskon pienen ja myöhemmin suuremmankin miehen myöskin tykkäävän lappusista, kunhan niistä jotain ymmärtää. Hyödyllisiä ohjeita sateli: miehelle paljastettiin muun muassa, etteivät tytöt enää hieman myöhemmin niinkään pidä siitä, että heidän seurassaan paukuttelee menemään. Juhlien kannaltahan tällaiset omaan tahtiin täytettävät jutut ovat hyviä, kun jokainen voi viihdyttää itseään visaisten kysymysten parissa akuutin tekemisenpulan iskiessä.

Meiltä kysyttiin jo, mitä pituuden ja kengännumeron lähimmäksi veikannut saa palkinnoksi. Pidätämme itsellemme oikeuden harkita asiaa seuraavat, öh, 15-20 vuotta.