Varoitus. Nyt seuraa paatosta ja pauhausta, josta osa on varmasti eri mieltä ja jolla saisin halutessani täällä kuraa niskaani. Päivän aiheena ovat nimittäin täällä Saksassa niin kovin yleiset kotirouvat.

Tämä aihe saa mut helposti allergiseksi. Kaikki alkoi ehkä kun tuli joskus alkuaikoina puhe siitä, miten täällä on hoidettu kouluruokailu: sitä kun ei ole. Lapset ottavat jotain eväsleipiä mukaan ja koska välitunnit on tosi lyhyitä, kotiin päästään aikaisin ja ruoka on sitten koulun jälkeen odottamassa. Kuka sen tekee, oli ehkä tyhmä kysymys. Tietenkin kotona oleva äiti! Samasta aiheesta jatkettiin koulujen alettua tänä syksynä, kun muutaman työkaverin lapset menivät ekalle luokalle. Yhdessä koulussa lapsille on tarjolla iltapäiväkahteen tai -kolmeen asti kestäviä kerhopaikkoja, joihin sisältyy ruoka. Niitä vapautui ruhtinaalliset 7 yli sataa koulunsa aloittavaa lasta kohti. Kysyin, mitä tehdään jos paikkaa ei vaan yksinkertaisesti irtoa, koulu kun saattaa helposti loppua jo puoliltapäivin. Vastauksen varmaan arvaatte jo, toinen vanhemmista eli tietenkin äiti jää kotiin.

Päivähoitopaikkojakaan ei kasva puissa. Tämä saattaa ihan konkreettisesti estää toisen vanhemman työssäkäynnin. Vanhassa Itä-Saksassa asuvista naisista 80 % haluaa uuden selvityksen mukaan palata äitiysloman jälkeen täysipäiväiseen työhön, kun taas lännessä vastaava luku on ALLE 30 %. (Osa)syynä tähän on idän DDR:n ajoilta peräisin oleva, länttä huomattavasti kattavampi ja parempi päivähoitojärjestelmä. Vanhan Länsi-Saksan naisista 31 prosentilla ei ole mitään loppuun suoritettua tutkintoa, idässä tämä luku on myös reippaat 10 prosenttiyksikköä pienempi. 

Hallitseva pääpuolue kristillisdemokraatit (CDU) on huudellut yrityksiin tarvittavista naiskiintiöistä kun naisia ei ilmeisesti muuten ole mitenkään mahdollista saada johtaviin asemiin, naisten tärkeydestä työelämässä ja lapsiluvun lisäämisestä. Hetki sitten uutisoitiin kuitenkin uusimmasta aivopierusta eli niinkutsutusta kasvatusrahasta. Tätä maksettaisiin vanhemmille (eli äidille) siitä hyvästä, että hän kasvattaa lastansa itse kotona ainakin kolmeen ikävuoteen asti. Tämä samalla, kun on oltu huolissaan siitä, etteivät osavaltiot pysty täyttämään tavoitetta taata kaikille 3-vuotiaille lapsille päivähoitopaikka. 

Verotus tukee myös toisen vanhemman osittaista tai täydellistä kotiinjääntiä. Naimisissa olevien puolisoiden tulot lasketaan yhteen, ja veroluokan (niitä on muistaakseni kahdeksan erilaista, määrää tavallaan portaan jolta progressiivinen verotus alkaa) voi valita itse siten että toinen vanhemmista maksaa paljon ja toinen vähän veroja, näin raa'asti yksinkertaistaen sanottuna. On siis ihan kannattavaa, jos toinen puoliso tienaa huomattavasti vähemmän kuin toinen.

Korkeasti koulutettuna, pohjoismaisena ihmisenä mun on tosi vaikea olla hermostumatta paikalliseen kotirouvakulttuuriin. Miten niin on itsestäänselvää, että koulusta palaavaa lasta odottaa päivänsä kokkaamiseen ja siivoamiseen käyttänyt äiti? Miksi pirussa paikallisten on onniteltava mua siitä, että poikaystäväni kokkaa muutakin kuin pakastepizzaa? Oletus on siis, ettei mies osaa ruokkia edes itseään, saati sitten muita, mutta ajaa sitäkin paremmin bemarilla. Sunnuntaina selasin anoppilassa naistenlehteä, jossa oli artikkeli pesussa värjäytyneestä pyykistä. Se alkoi sanoilla "Sattuu välillä parhaallekin kotirouvalle". Voisiko Suomessa kirjoittaa noin vuonna 2011? Sain välittömän hermoromahduksen.

Työkuvioissa törmäsin taannoin yhteen herra tohtoriin, joka on kahden lapsen isä. Tuli puhe arjen pyörittämisestä ja elosta lasten kanssa ja ilman, ja vaimo sai kiitosta siitä, että isän saapuessa kotiin herkullinen ruoka on aina odottamassa. Paikallinen perhepolitiikkailmapiiri tuntuu jähmettyneen muutaman vuosikymmenen takaiseen aikaan. Jos joku yksilö haluaa jäädä kotiin, se on täysin ok. Mikä mua sen sijaan jurppii ihan sikana on oletus siitä että nainen jää lähes automaattisesti pois työmaailmasta useiksi vuosiksi pyörittämään taloutta, kattiloita hellalla sekä pyykkikonetta. Yhden työkaverin raskaana oleva lääkärivaimo aikoo palata puolen vuoden jälkeen töihin, jolloin työkaverista tulee koti-isä. Tämä vaimo saa puolustella ratkaisuaan ja kuulla vihjailuja huonosta äitiydestä, tämä jo ennen kun koko lapsi on syntynyt. Mua ei myöskään kiinnosta paljon kuunnella päivittelyjä siitä, että päivähoito alle 3-vuotiaan lapsen tapauksessa on lähes kidutukseksi ja lapsen hylkäykseksi rinnastettava tapaus. Mustakin kasvoi ihan täysjärkinen ihminen päiväkodista huolimatta. Hitto.

Tätä merkkipäivää juhlitaan vesisateen ja kuivahkon harmauden vaihdellessa pääroolia päivän säätarjonnassa. Ei se mitään, meillä sisällä on kuivaa ja keittiössä on saaristolaisleipätaikina kohoamassa. Moneen kertaan hyväksi todettu resepti on bongattu mainiosta Sillä sipulista. Iskälle tiedoksi: joululahjaksi lupaan täten pyhästi pyöräyttää aatonaattona kaksi leipää herrasväen iloksi ja smetana-mätiyhdistelmän pohjaksi kunhan ainekset ja kaksi leipävuokaa vaan odottelevat leipuria. Joululimppukin vähän houkuttaisi, katsotaan saanko senkin aikaan.

Olohuoneen joulukoristeet lienevät nyt tässä eli riittävä annos kynttilöitä ja loistava kirjahylly riittävät tälle vuodelle. Yhdistin eilen varastojen kätköistä löytyneet ainekset ehdaksi joulukranssiksi, joka yritti päästä oveen roikkumaan. Sopivien ripustusvälineiden puuttuessa projekti jäi puolitiehen, ja lykkäsin koko höskän paremman puutteessa roikkumaan rappukäytävän tikkaisiin. Oikeestaan se on ihan hauska myös tuossa ulko-ovea vastapäätä roikkuessaan, joten saas nähdä jääkö nykyiseen olopaikkaansa koko kuuksi. Ulko-oven lasien ansiosta tätä ansiokasta tuotostani voi ihailla myös asunnon sisäpuolelta.

On olemassa ihmistyyppi, joka lopettaa kakunsyönnin ensimmäisen palan jälkeen. En ole koskaan ymmärtänyt miten tai miksi - siis jos kakku tai muu asia on ylipäänsä hyvää. Kermavaahtokuorrutettuja täytekakkuja syön maksimissaan palan, jos sitäkään ja suklaiset asiat jätän väliin. Mutta oletuksena siis, että ihminen pitää siitä mitä on hotkaissut palan verran. "Kiitos, oli tosi hyvää! Ei kiitos, en tarvitse enää toista palaa" on lauseyhdistelmä, joka ei mahdu tajuntaani. Tämä pohdiskelu on tänään ollut jälleen ajankohtaista, koska eilisestä mokkapalapellillisestä on vain neljäsosa jäljellä. Jos huushollin toinen asukas olisi jo tullut töistä, loppukin olisi varmaan jo kadonnut.

Siis te yhden palan jälkeen lopettavat: miten ihmeessä teette sen? Tai oikeastaan en halua tietää, koska kuka muuten söisi leipomukseni loppuun? Ite se on kuitenkin tehtävä.

Näin joulukuun saavuttua on hyvä pohtia hiukan joululahjoja. Erityisesti nyt, kun istun jälleen kerran päivät toimistotuolin sijasta nojatuolissa tai sängyssä erinäisten vilttien alla - vaan lopetetaanpa valitus samantien alkuunsa. 

Sitten niihin lahjoihin. Oon niiden kanssa vähän jakautuneella linjalla. Ehdoton mielipiteeni on, että krääsää, jota kukaan ei tarvitse, ei ole syytä ostaa vaan koska on mukamas pakko hankkia jotain. Siis ei kosmetiikkasettejä tai pieniä koriste-esineitä tänne, kiitos. Lahjojen antaminen ja saaminen on tosi kivaa, kun ajatus on osunut kohdalleen ja vähemmän mieltä ylentävää, kun saajasta huomaa ettei nyt ihan onnistunut tai kun itse pitää miettiä, mitä turhakkeella tekisi ja kehtaisiko siitä yrittää päästä eroon.

Toisaalta en viitsi myöskään esittää pyhimystä ja sanoa, etten tarvitse lahjoja. Tai no en  tarvitsekaan, mutta kyllä mä niistä tykkään. Lienen onneksi aika läpinäkyvä tapaus (tai sitten perheeni on ihanan fiksu, mikä tietenkin pitää kyllä myös paikkansa), kun epätoivoa aiheuttaneita huteja ei muistu mieleen oikeastaan lainkaan. Meidän lahjapolitiikka on näin lasten aikuistuttua ollut tyypillisesti aika säästeliästä, paketteja on ollut yhdestä muutamaan per nenä. Hyvä niin, koska joulussa kuitenkin tärkeintä on perheen kanssa yhdessäolo (enkä käy kieltämään ettei perunalaatikko, graavikalat ja saaristolaisleipä ois myös listan ehdottomassa kärjessä). Renén kanssa sovittiin ettei osteta toisillemme mitään vaan käytetään rahat mieluummin myöhemmin johonkin tarpeelliseen. Hankittu kihlasormus taisi kyllä jo täyttää ehdot.

Kasailin tässä kuitenkin aikani kuluksi joululaulujen tahdissa kollaasin asioista, joista oon haaveillut jo pidemmän aikaa. Muutama näistä on aika hintavahko, ja voi hyvin olla että lahjomme osalla jossain vaiheessa itse itseämme. Perusteellinen harkinta on puoli voittoa, voisin todeta ja samalla kiittää itseäni siitä, ettei kukaan muinaisista äikänopeistani taida lukea tätä puujalkahenkistä tekstiäni.

1. Jotain lämmintä. Pidetään kämpän lämpötilaa mielellään kohtuullisen matalana säästö- ja ympäristösyistäkin, joten viltit, villasukat ja kumppanit tulevat tarpeeseen. Haaveilen hyvälaatuisesta (harmaasta) villahuovasta, joka kestäisi vuosia ja taas vuosia seuranani syys-, talvi- ja kevätiltoina.

2. Kirkasvalolamppu. Talven pimeys tekee elämästä vaikeaa täälläkin, vaikka valoa on kuitenkin tarjolla muutamia tunteja pohjolaa enemmän. Ideaalitilanteessa selviäisin täällä kotona meillä jo nykyään olevan sarastevalon avulla (siunattu olkoon tuo laite) ja pitäisin töissä työpöydällä tätä Artekin sulavalinjaista uutuutta valaisemassa usein niin harmaita päiviä. Iskin silmäni tähän Ville Koskisen uunituoreeseen tuotokseen heti nähdessäni sen ekaa kertaa. Kirkas JA hyvännäköinen, tähän asti aika tuntemattomana pysynyt yhdistelmä.

3. Domus. Olen päättänyt, että ruokapöydän ääressä olevat, hyvin epämukavat tuolit korvautuvat ehkä yksi kerrallaan, ehkä kaikki samalla kertaa näillä Ilmari Tapiovaaran klassikoilla. Kesällä Suomesta tänne raahaamamme yksilö on kotiutunut makuuhuoneeseen varsin mainiosti ja on osoittautunut juuri niin mukavaksi kuin koe-istumisten perusteella ajateltiinkin. Pöydän ääreen kaipaisin neljää mustaa kaveria. Joskus opiskeluaikana ostin aterimia veitsi kerrallaan, kohta ehkä tuoleja samalla taktiikalla.

4. Aina ei tarvitse olla tavaraa. Sain valmistujaislahjaksi kummisedältäni Avotakan tilauksen, ja voi sitä piristystä minkä kerran kuussa postilaatikkoon saapuva kotimainen sisustuslehti tuo! Lehtitilauksesta on iloa pitkään ja antajaa tulee muisteltua lämpimästi aina uuden numeron löytyessä postilaatikosta. Oon Avotakasta niin innoissani, että jatkoin sen tilausta määräajan päätyttyä itse postimaksuista huolimatta. Ehkä joskus sorrun ja tilaan myös Dekon, joka vaikuttaa muuttuneen alkuajoista lähemmäksi omaa makuani.

5. Purnukat. Näitä meillä on jo muutamia, tykkään kovasti. Pari pientä valkoista tai harmaata sopisivat vielä kylppärin kaunistukseksi - tai olkkarin, tai keittiön, tai makkarin. Ovat kauniita, pinottavia ja käytännöllisiä, eipä siinä kai enempää kaipaakaan.

6. Kuivausrumpu. Oon kyllästynyt kämpän vakiokalustukseen kuuluvaan pyykinkuivaustelineeseen jo täysin. Kesällä pyykit voi sentään kuivata parvekkeella, mutta näin talvella teline on otettava sisään. Kylppäriin se ei mahdu, joten nyt se seisoo kuukausikaupalla tiellä keittiössä tai makkarissa. Lisäksi ilmankosteus on kämpässä nyt jo naurettavan korkea talvisin, eivätkä kuivuvat pyykit varsinaisesti paranna asiaa. Jopa René, joka yleensä ei moisia nykyajan turhakkeita kannata, on jo tiedostanut kuivausrummun tarpeen. Ehkä jo ensi talveksi!