Syksyn (ja talven, joka ei täällä juuri tuosta em. vuodenajasta eroa) tulo ei ole vielä alkanut tietoisesti masentaa, mutta energiaa ei meinaa riittää mihinkään. Onneksi meillä on sarastevalo, ilman sitä en varmaan nousisi sängystä lainkaan ennen puoltapäivää (viikonloppuisin en kyllä välttämättä nousekaan).

Viime aikoina meillä on käynyt vähän vieraita. Ensimmäiset yksilöt olivat kanssani täällä taannoin (vuonna 2007! Miten siitä voi olla niin kauan?) kanssani vaihtovuotta viettäneet leidit. Olipa hauskaa nähdä pitkästä aikaa! Jännää oli huomata, että vaikka asun samassa kaupungissa kuin silloinkin, on nykyinen elämäni ihan eri paikkoihin painottunutta. Se vaihtovuoden kaupunki lakkasi varmaankin olemasta, kun lähdimme kaikki takaisin kotiin. Loogisena seurauksena en meinannut yhtään muistaa, missä silloin käytiin syömässä ja mitä oikein tehtiin. Onneksi tytöt muistuttivat.

Toinen, jo kahteen kertaan visiitillä käynyt persoona on siskoni, joka suureksi ilokseni aloitti oman vaihtarivuotensa tässä ihan vieressä. Tarjosimme luonnollisesti ensimmäisen majapaikan maahan saapumisen jälkeen, ja ohjelmaan on lisäksi ehtinyt kuulua jo yksi ex tempore -visiitti. Nyt hämmästelen jo, eikö sisko muka olekaan aina asunut lähellä häh.

Tänä viikonloppuna ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa tarvetta sohvan petaamiseen vierassängyksi, mutta eipä tuo haittaa, koska armas mieheni on luonnollisesti mieleisintä seuraa. Jännä muuten huomata, että kyllä avioituminen jollain merkillisellä tavalla jotain muutti, vaikka periaatteessa uuden sormuksen lisäksi ainoa ero entiseen on toisen osapuolen sukunimen vaihtuminen ja se, että on yhdet mahtavat bileet, joita muistella. Ehkä se on osittain juuri tuo yhteinen sukunimikin, mutta musta kyllä tuntuu, että näin avioparina olemme enemmän yksikkö ja perhe kuin ennen. Mukava tunne.

Tätini tiedusteli meiltä ennen häitä, mitähän he voisivat antaa lahjaksi, kun mielellään valitsisivat jotain kahisevaa hieman pysyvämpää. Valinta osui samantien jo vuosikausien ajan haaveilulistallani keikkuneeseen Louis Poulsenin AJ-lattialamppuun, johon saimmekin lopulta sponssia kolmelta taholta. Lampun hankinta jäi meidän tehtäväksemme, ja jotenkin homma pääsi vähän venähtämään. Eilen se kuitenkin saapui ja kotiutui meille heti mainiosti. Moon niin iloinen!

Tänään kotiin tullessa rappusilla odotteli postipaketti Suomesta. Tiesin, että se sisältäisi meidän hääkuvat dvd:llä (nettigalleriassa ja koneella kuvat jo ovatkin, tässä tulivat hieman fyysisemmät versiot). Henkilökohtaisesti ilahdun kaikesta, mikä liittyy jotenkin meidän hääkuviin, joten avasin paketin samantien. Yllärinä siellä ei ollutkaan pelkkiä dvd-levyjä, vaan lisäksi muutakin:

Paketissa oli kuvat kahdella dvd:llä, ihana kiitoskortti sekä yksi ihanimmista potrettikuvistamme tulostettuna taidepaperille. Mitä asiakaspalvelua! En nyt osaa sanoa muuta kuin kiitos itsellenne, Johanna ja Jouni, kun kuvasitte häämme niin täydellisesti. Tämä pelasti sateisen, harmaan ja syksyisen päivän täysin. 

Ainakin täällä päin Saksaa joka kylässä ja kaupunginosassa on kerran vuodessa Kerb eli kyläjuhla (vai mitenköhän tuon nyt suomentaisi). En yleisesti jaksa oikein perustaa noista pippaloista, joten olen tutustunut lähemmin vain meidän oman kaupunginosan versioon aiheesta. Tänä viikonloppuna oli taas mainitun vuosittaisen häppeningin aika. Läheisen puutarhan hiekka-alueille on noussut erinäisiä huvipuistokojuja, pari viiniständiä sekä erinäisiä mahantäytteitä tarjoavia vaihtoehtoja. Eilen oli lisäksi perinteinen juhlakulkue, joka kulki torvet ja pasuunat soiden lähistön katuja pitkin. Itse kulkueen ajan sijaitsimme sisätiloissa, mutta kun kävimme illalla kävelyllä, muistuttivat katujen koristeet aiemmin päivällä tapahtuneesta. 

Kävellessämme pikaisesti itse juhla-alueen läpi tulin jokavuotiseen johtopäätökseen siitä, että pärjään oikeastaan ilmankin kyseisiä bileitä humppamusiikkeineen. Kiinnostuin huomattavasti enemmän puutarhan vielä varsin hyvässä hapessa olevista kukituksista sekä lähikadun kuplasta (tosin lisättäköön, että olisin kyllä ottanut itse juhla-alueeltakin pari kuvaa, jos toinen osapuoli ei olisi sanonut sen olevan aivan kertakaikkisen ennen- sekä asiaankuulumaton idea. Voitte siis kuvitella huvittelulaitteet mielessänne). Tänään illalla on vuorossa ilotulitus, sitä saatan kyllä katsella ikkunasta. Meidän olo- ja makuuhuoneen suuri ikkunarivistö osoittaa kätevästi juuri oikeaan suuntaan, ja täältä ylimmästä kerroksesta näkyykin pamaukset ihan mukavasti.

Olen aikeissa tilata hääkuvia lähiaikoina. Tämä aivan ihastuttavasti vanhemman ajan henkeä täynnä oleva kuva pääsee kehyksiin seinälle. Ei kai tässä voi kuin ihmetellä, miten sitä ollaankin osattu näyttää noinkin eleganteilta.

Johanna ja Jouni ovat tänään ottaneet kuvia myös meidän porukoista, oletettavasti muutamalla hevosella sekä maatilatunnelmalla höystettynä. Päätettiin antaa kuvaus etukäteisjoululahjaksi ja ainakin minä odotan lopputulosta jo innolla. Oikein harmittaa, ettei asuta Suomessa, muuten tuo ihana kaksikko saisi kuvata meitäkin ihan tostanoin vaan vaikka välillä hääpäivänä tai ihan muuten vaan. Ennen Hietasten löytämistä en olisi uskonut, miten ihania ja arvokkaita muistoja hyvät valokuvat ovat. Uskon vahvasti, että niistä maksettu hinta on pieni panostus siihen nähden, miten paljon iloa kuvista on joka kerta, kun albumin kaivaa hyllystä. 

Kuva Johanna Hietanen Photography.

Olkkarin taulukokoelma kasvoi yhdellä uudella tulokkaalla tässä muutama viikko sitten, kun kesällä Kööpenhaminasta ihanasta Corfixen-kaupasta ostamamme geometrinen teos löysi kehykset ja pääsi seinälle. Meidän ongelmana alkaa olla, että seinätila loppuu kesken. Niin paljon ihania tauluja, niin vähän tilaa!

Samalla teemalla jatkaen voisi myös huokaista: niin paljon ihania lankoja, niin vähän aikaansaamista. Tälläkin hetkellä tuo kirottu villapaita kummittelee vieressäni odottaen ensimmäisen hihansa valmistumista, mutta inspiraatio on kadoksissa. Toisaalta sitten taas tiedän, että jos en nyt saa tuota paitaa valmiiksi, se odottaa lankakorissa keskeneräisenä hamaan tulevaisuuteen asti. Kesällä Kerästä ostamani (langanostolakko on siis kyllä voimassa, mutta tämä oli tietty erikoistilanne, viikko mökillä eikä käsityöasioita mukana, tiedättehän te. Se, että olin häiden jälkeen aivan liian puhki koskeaksenikaan puikkoihin, on toinen juttu) ihana pinkki sukkalanka, oranssi kaulahuivilanka ja muut kaverit saavat siis huhuilla korista ihan miten haluavat, tässä on nyt muita prioriteettejä. 

Tuo toinen on taas aktivoitunut suomen opiskelunsa kanssa. Tämä ilahduttaa minua kovasti, koska itseopiskeluohjelman tekstit ovat ihan mahtavia. Viimeksi kuultua:

VIIDES OPPITUNTI: RAKKAUS

Atte: Mitä sinä teet?

Heidi: Pakkaan matkalaukkua. Loma on loppu, ja palaan kotiin Sveitsiin.

Atte: Voi. Rakastan sinua ja jään ihan yksin.

Heidi: Rakastat minua? Miksi suomalaiset rakastavat vain osaa?

Atte: Olet liian iso.

Emme kummatkaan ole oikein koskaan innostuneet perinteisistä vieraskirjoista. En koskaan keksi, mitä kirjoittaisin, eivätkä latteudet tyyliin "jättiläiskasa onnea hääpäivänänne ja valoisaa yhteistä tulevaisuutta" oikein inspiroi. Toinen puolisko taas käskee joka kerta kirjoittamaan jotain suomeksi, koska se on hauskaa (ja siis hänelle äärimmäisen helppo ratkaisu, kun ei tarvitse edes ymmärtää, sen kuin pistää nimensä alle). Kerran kirjoitin sitten lopulta korvapuustien reseptin kun tiesin, että pariskunta tykkää niistä.

Niin tai näin, meille oli siis tultava jotain muuta. Ystäväkirjojen ja muiden täytettävien asioiden suurena ystävänä halusin jotain vastaavaa ja päädyinkin askartelemaan lappuja, joihin vieraat saivat mm. kirjata ajatuksiaan päivästä, kertoa missä tapasivat meidät ensimmäistä kertaa ja antaa suosituksia parisuhteelle. Myös tilaa taiteelliselle ilmaisulle oli toki jätetty. Ajattelin, että laput saisi kivasti esille vanhassa salkussa tai vastaavassa, ja ulkoistin tehtävän kaasolle. Mallikkaasti hän hoitikin homman kotiin, on sanottava. 

Askartelin tekstit itse ja painatin laput hieman paksummalle paperille jossain geneerisessä painotalossa Helsingissä juurikin häitä edeltävänä päivänä. Kuten näkyy, versioita oli sekä suomeksi että saksaksi. Hauskasti huomasin vasta näitä hääkuvia katsellessani, että saksankielisten lappujen auf Deutsch -tekstistä puuttuu s-kirjain. Kaaso oli sanojensa mukaan oikein tarkastanut huolella, että teksti tuli oikein ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta jotenkin tuo veijari oli ilmeisesti kuitenkin jäänyt matkan varrelle. Eipä tuo menoa haitannut, ja saksalaiset tuntuivat löytäneet oikeat lomakkeet kaikesta huolimatta. 

Vieraskirjalappuset osoittautuivat aivan mahtavaksi ideaksi. Jokaikinen vieras (bestmania lukuunottamatta, kukaan ei edelleenkään käsitä miten näin pääsi käymään) täytti lapun, ja tuotoksia oli mainiota lueskella häiden jälkeisenä aamuna hotellin sängyssä aamupalan äärellä. En kylläkään siis halua väittää, että olisin lukenut nuo läpi vain kerran tai pari...

Vastauksista on mahdollista koostaa yhteenveto siitä, mitä tämän päivän suomalaiset ja saksalaiset ajattelevat parisuhteesta. Kansalaisuudesta riippumatta korostui se, että mököttäminen ja vihaisena nukkumaan meneminen ovat myrkkyä suhteelle. Tämän lisäksi on syytä välttää kylmiä jalkoja, erillisiä makuuhuoneita sekä valkosipulin yksipuolista nauttimista etenkin ennen yöpuulle käymistä. Suositukset hyvälle parisuhteelle hajosivat vähän enemmän, mutta yhtenä ohjenuorana voidaan pitää ajatusta, jonka mukaan onnistuneessa parisuhteessa on hyvä kysyä toiselta, miten päivä meni, vaikka ei huvittaisi a) ollenkaan vastata tai b) kuunnella toisen vastausta. On myös hyvä myöntää välillä olevansa väärässä, vaikka tietäisikin aina olevansa oikeassa. Lisäksi kannattaa kuunnella vaimoa!



Paremmat kuvat Johanna Hietanen Photography.