Olen tässä minimalismihuumassani lueskellut myös kaikenlaisia nollahukka- eli zero waste -juttuja. Yksinkertaisempi elämä, vähemmät hankinnat ja jätteiden vähentäminen kulkevat loogisesti käsi kädessä, ja olenkin alkanut katsella kylppärin purkkiarsenaalia ihan uusin silmin. Mikä älytön määrä muovia! Ja tarvitsemmeko tosiaan kaikkia kaapeissa majailevia tuotteita? Tämä kysymys koskee lähinnä allekirjoittanutta, koska varsin tyypilliseen tapaan mieheni purkkikokoelma on huomattavasti omaani pienempi. 

Kuten niin usein jostain asiasta kiinnostuessa, tuntuu pikainen toiminta varsin houkuttelevalta. Heti eroon kaikesta turhasta! Tilalle pelkkiä palasaippuoita ja muita muovittomia juttuja, ja niitäkin vain minimimäärä! No, ympäristön kannalta typerintä olisi tietenkin heittää puolitäysiä ja käyttökelpoisia tuotteita menemään, joten tämä muutos etenee pienin ja hitain askelin.

Suihkun puolella on kuitenkin muutamakin lähes tyhjä puteli, joten tilasin niiden tilalle paikallisessa zero waste -ryhmässä kehuttuja tuotteita: kiinteän shampoon ja suihkusaippuan korvaavia palasaippuoita. Odotan näiden kokeilua jännityksellä! Koska valmistaja ei ollut entuudestaan tuttu, oli saippuoiden tuoksua vaikea hahmottaa kuvauksista huolimatta. Tilasin siis muutamia erilaisia, jotta joukossa olisi varmasti jotain myös miehen nenään kelpaavaa. Onneksi niin myös kävi, hän antoi nimittäin vain kahdelle pikkupalalle täystyrmäyksen.

Odotukset sekä saippuoiden että shampoon kohdalla ovat varsin korkealla! Tositoimiin molemmat pääsevät jo tällä viikolla, joten katsotaan miten käy. 

Kävin viime vuonna muutaman kollegan kanssa värityyppianalyysissa. Olin haaveillut siitä jo pidempään, koska olin aavistellut, että oman värityypin selvittäminen voisi auttaa vaatekaapin selkeyttämisessä. Suurin pukeutumiseen liittyvä ongelmani oli varsin yleinen: ostin yksittäisiä, kivalta tuntuvia vaatteita, joita en sitten kuitenkaan osannut yhdistää ja joita käytettäessä tuntui, että jokin oli pielessä. Usein ne jäivätkin kovin vähälle käytölle. Siis tiivistettynä vaatekaappiani vaivasi perinteinen "kaappi täynnä, muttei siltikään mitään päällepantavaa" -ongelma.

Värityyppianalyysi tiivistettynä: analysoitava henkilö istuu ilman meikkiä peilin edessä. Hänen päälleen asetetaan eri värisiä kankaita kaulasta alaspäin siten, että peilistä näkyy vain naama ja se kangas. Kunkin värin vaikutus kasvoihin näkyy todella selkeästi: jotkut värit saavat ihon hehkumaan terveen näköisenä, kun taas toiset vetävät kasvoista kaiken värin, tekevät ihosta epäpuhtaan näköisen ja korostavat jokaista ryppyä ja näppyä. Analyysi alkaa selvittämällä, sopivatko henkilölle lämpimät vai kylmät sävyt, ja jatkuu siitä värien tummuusasteeseen ja kirkkauteen. Tuloksena on analysoitavan oma värityyppi.

Värityypit on nimetty vuodenaikojen mukaan, ja itse sain kuulla olevani kevään ja syksyn sekoitus. Väripaletista löytyy lämpimiä säyvjä: oranssia, vaaleahkoja ruskeita, punaista. Vihreääkin on, mutta sininen, tuo vaatekaapistani varsin usein löytynyt väri, loistaa poissaolollaan. Analyysissa ja sen jälkeen ymmärsin miksi: se tekee minusta kalpean ja elottoman näköisen. Tämä selitti, miksi en tuntenut oloani koskaan kovin hyväksi tummansiniseen pukeutuneena. Vaatteet tuntuivat liian tummilta, värittömiltä, eivät minulta. 

Värianalyysin tekijä pyysi meitä tuomaan mukanamme pari lempivaatetta ja myös muutaman vaatekaapissa sitkeästi pyörivän yksilön, jota emme käytännössä koskaan käytä siitä huolimatta, että se on ihan kiva. Jokaisella meistä nuo periaatteessa ihan kivat vaatteet, jotka eivät koskaan eksy päällemme, olivat väreiltään epäsopivia, kun taas lempivaatteet olivat automaattisesti niitä, jotka saavat meidät hehkumaan. Tosi mielenkiintoista!

Analyysin tultua puheeksi usein kuultu kysymys on, miksi ihmeessä pitäisi uskoa mitä joku ulkopuolinen sanoo väreistä, joita saa tai ei saa käyttää. No ei tietenkään mistään syystä, mutta mystisesti epäsopivien värien käyttäminen ei enää oikein kiinnosta sen jälkeen, kun on itse nähnyt, miten paljon huonommalta niihin pukeutuneena näyttää. Ei siis pelkkää huuhaata, vaikka miespuoliset kollegamme tiukasti sitä mieltä ovatkin!

Inspiroiduin värityyppini selvittämisestä niin, että järjestelin vaatekaappini samantien. Olin yrittänyt karsia sieltä vaatteita jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta ensimmäistä kertaa raaskin oikeasti poistaa sieltä ainakin lähes kaikki yksilöt, joita en kertakaikkiaan tule käyttäneeksi. Jäljelle ei jäänyt mitenkään älyttömästi vaatteita, millä oli ehdottoman positiivinen vaikutus.

Nyt kaapissa olevat vaatteet sopivat automaattisesti yhteen ja huomattavasti aiempaa pienempi määrä tuntuukin entistä suuremmalta, kun kaikki vaatteet ovat oikeasti käytössä. Olen myös huomannut, etten oikeastaan tarvitse enempää. Hillitty vaatemäärä riittää varsin hyvin. Myös vaate- ja kangasostokset ovat helpottuneet, kun ei tarvitse edes katsoa kuin itselle sopivia värejä. Ehdoton suositus siis tälle! Analyysi maksaa itsensä helposti takaisin jo muutamalla vältetyllä hutiostoksella. 

Näin kotona ollessa olen oikeastaan vasta sisäistänyt, miten väsynyt olen ollut viimeiset pari vuotta. Siis sen ajan, kun olen käynyt töissä ja ollut arkipäivät yksin lapsen kanssa. Töiden ja arjen pyörittäminen on raskasta ja vie helposti ilon molemmista, kun tuntuu että lähes kaikki energia menee lähinnä selviytymiseen. 

Olenkin miettinyt paljon, mitä voisi muuttaa. Koska perheen yhdistäminen myös kaikiksi arkipäiviksi ei erinäisistä realiteeteista johtuen ole niin simppeli homma kuin joskus kuvittelimme, pitää keksiä jotain muuta. Olen siis pohtinut, mistä asioista saan energiaa ja mitkä vievät sitä. Tai toisin ilmaistuna mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä ei. 

Minulla on yksi paikka, jossa sielu lepää, nimittäin mökki. Mikään kaukomatka tai luksuskaupunkiloma ei vedä vertoja kesäpäiville tutussa paikassa metsän keskellä, järven rannalla. Puhelin saa jäädä pois päältä, ja päivät kuluvat satunnaisia kunnossapitojuttuja puuhastellessa, lukiessa ja syödessä. Kun perhe on mukana, kasassa on oikeastaan kaikki tarpeellinen. Olisiko arki siis yksinkertaisesti liian täynnä kaikkea hälinää? 

Introverttinä huomaan rasittuvani kaikenlaisista ärsykkeistä: suurista ihmisjoukoista, melusta - ja myös tavaroista. Olen toki KonMarini lukenut, ja on sanottava, että joka paikassa olevien tavaroiden hallinnoimiseen menee hirveästi aikaa ja energiaa ja niiden näkeminen rasittaa. Mitä vähemmän roinaa, sitä levollisempi mieli. 

Listatessani onnelliseksi tekeviä asioita ei materia ole listalla, kauneus ja harmonia kylläkin. En siis tyhjentäisi koko asuntoa radikaalisti, mutta mitä jos lopettaisi lisähankinnat ja karsisi turhaa tavaraa? Meillä on jo kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Suuri osa huonekaluista on vanhoja ja rakkaita, juuri niitä siis, jotka tekevät tästä asunnosta kodin. Jospa siis yrittäisi luopua niistä jutuista, jotka eivät tee kotia vaan vaikeuttavat arkea? Mitä jos kokeilisi, miten selviää, jos ei hetkeen ostakaan mitään? Katsotaan, miten pitkälle pääsen ja muuttuuko arjessa mikään. 

Oletko itse miettinyt hidastamista tai minimalismia? Jos, jaa ihmeessä ajatuksesi!

Useinhan raskausuutisten jälkeen alkaa mietintä siitä, mitä hankintoja uutta perheenjäsentä varten on tehtävä. Näin tietenkin myös meillä! Varsin loogisesti ensimmäinen (ja jokseenkin ainoa) kohta listalla oli isompi pöytä keittiöön. 

Tiedetään, ei ehkä tyypillisin ratkaisu, mutta perhekoon kasvaminen toimi hyvänä kimmokkeena hankkia vihdoin enemmän tilaa ruokailulle. Meillähän oli pitkään ruokapöytänä mummilta ja vaarilta peritty vanha Artek, jolla on hurjasti tunnearvoa, mutta joka on kyllä rehellisesti sanottuna varsin pieni neljälle hengelle. Nyt tämä vanha rouva siirrettiin ompelupöydäksi, ja tilalle ilmestyi kuvassa komeileva tamminen, jatkettava kaunotar. 

Halusimme kuuden hengen pöydän, jota saisi jatkettua vielä isommaksi. Jokseenkin säännöllisesti kylässä on sen verran ystäviä yhtä aikaa, että suurta pöytää tarvitaan. Pöydän piti olla jatkettunakin käytännöllinen ja kivan näköinen - ei siis mitään epämääräisiä jatkopaloja, jotka jättävät pöydän jalat mahdollisimman epäkäteviin kohtiin istumista varten. 

Kriteerit täyttävä yksilö löytyi itävaltalaiselta massiivipuuhuonekaluja valmistavalta firmalta nimeltään Team 7. Pöytää jatketaan vetämällä jalkoja ulospäin ja taittamalla jatkopalat esiin, joten se näyttää pitkänä käytännössä samalta kuin kompaktinakin. Olemme varsin ihastuneita pöydän simppelin ajattomaan muotoiluun, ja kunnon puusta tehtynä se pysyy seuranamme seuraavat vuosikymmenet.

Näin muutaman kuukauden käytön jälkeen on sanottava se, minkä tiesinkin jo etukäteen: onni on iso keittiön pöytä! Emme vaihtaisi takaisin. 

Laskettu aika elokuussa tuo mukanaan sekä hyviä että huonompia juttuja. Molemmissa tapauksissa tarkoitan tietenkin säätä. Ei varsinaisesti suosikkieni joukossa: tämän Saksan Toskanaksikin kutsutun asuinalueeni helteet ison mahan kanssa. Vuodenajan lämpötilojen hyvät puolet: olen hengaillut huhtikuusta lähtien pelkissä mekoissa. 

Olen ilmankin raskautta pesunkestävä mekkonainen, mutta näin mahakkaana ihmisenä ne ovat kertakaikkiaan parasta, mitä vaatekaappi voi tarjota. Siksipä olenkin ommellut useita yksilöitä tätä aikakautta varten. Ihan kaikkia mekkoja ei ole tullut kuvattua, mutta osan kanssa ehdin eksyä kameran linssin eteen.

Yksikään mekoista ei ole varsinainen raskausmalli, ja uskonkin voivani käyttää niitä myös ilman suurehkoa mahaa. Allekirjoittanut viihtyy joka tapauksessa parhaiten liehuvahelmaisissa koltuissa, ja niissä on ilmankin muokkauksia kätevästi tilaa kasvavalle beibille. Kasvamisesta puheen ollen onkin sanottava, että maha on laajentunut näistä kuvista reippaasti. Itse asiassa nyt ollaankin päästy niin pitkälle, että tänään oli viimeinen työpäiväni! Toistaiseksi äitiysloma tuntuu varsin merkilliseltä, mutta eiköhän tähän totu. Suunnitelmissa on ainakin paljon päiväunia.  

Vietin viime viikonlopun muutaman tunnin matkan päässä Luxemburgissa. Ohjelmassa oli lähiseutujen suomalaisten bloggaajien tapaaminen, tuo jo tutuksi tullut konsepti. Aiemmin olemme tavanneet enemmän tai vähemmän satunnaisissa kohteissa, mutta tällä kertaa pääsimme Viisi kymppiä lasissa -blogia kirjoittavan Ainon vieraiksi hänen kotikaupunkiinsa. 

Ei ole mikään salaisuus, että pidän kaupunkilomilla eniten kauniiden talojen seassa kuljeskelusta. Tykästyin Luxemburgiin kovasti, ja se livahtikin kertaheitolla lempikohteideni joukkoon. Osasyynä voi tietenkin olla myös lähes täydellinen sää ja mainio seura, mutta kyllä tämä kaupunki hurmaisi myös siellä yksin kierrellessä. Luxemburg on inhimillisen kokoinen, kaunis ja ihmeen vihreä. Rahan läsnäolo on selvää - joka paikassa on siistiä, eikä rähjäisiä rakennuksia näy juuri missään - mutta tunnelma on silti sympaattinen. Kaupunki tuntuu suht mataline rakennuksineen ja runsaine puineen pienen ihmisen kokoiselta, ja minusta tuntui että siellä on hyvä elää ja olla. 

Vierailuun mahtui tällä kertaa kulttuuriakin, kun ehdimme käydä piipahtamassa modernin taiteen museossa MUDAMissa meille sponssattujen Luxemburg-korttien voimin. Paikka on vierailun arvoinen sekä sisältä että ulkoa: rakennuksen arkkitehtuuri oli mieleeni, näyttely mielenkiintoinen ja museota ympäröivä paikoin metsämäinenkin puisto taideteoksineen ja kaupunkimaisemineen ihana paikka hengähtää. 

Kaupungilla pyörimisen ja kulttuurihommien lisäksi vierailu sisälsi tietenkin ruokaa ja juomaa. Lauantaisen alkuillan apero emäntämme Ainon luona sisälsi tällä kertaa osaltani shampanjan sijaan kuplavettä, mutta sehän ei haittaa vauvan potkiessa mahassa. Hymy oli herkässä lasin sisällöstä riippumatta. Viikonloppu piristi kertakaikkiaan kovasti, ja tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja!

Mukana matkassa olivat tällä kertaa

Viisi kymppiä lasissa 

Viherjuuria

Hollanninhippiäinen

London and beyond

Kolmikieli

H niin kuin Hausfrau

Olenkin usein maininnut, miten mielellämme kutsumme vieraita kylään. Siinä missä aiemmin ystäväpariskunnat saapuivat illalliselle, on painopiste siirtynyt nykyään yhä enemmän brunssien puolelle - ne kun ovat helppoja lapsiperheille. 

Ylläoleva kuva on viime vapulta, jolloin juhlimme meillä tuoretta tohtorintitteliäni. Tänäkään vuonna brunssi munkkeineen ei jäänyt välistä, ja parhaillaan kylässä olevan siskoni lisäksi meille saapui muutamia työkavereita perheineen. Kahden heistä kanssa vietän paljon aikaa - noin kahdeksan päivittäisen toimistossa jaetun tunnin lisäksi tapaamme säännöllisesti myös töiden ulkopuolella. Yksi kutsutuista sen sijaan on vähän vieraampi, emmekä ole epäsäännöllisten työlounaiden ja joidenkin pikkuprojektien lisäksi olleet juurikaan kosketuksissa. Hänen puolisoaan tai lapsiaan en ollut tavannut eilistä ennen koskaan. 

Ja tiedättekö mitä - melkeinpä aina nämä vieraampien tyyppien kutsumiset ovat niitä parhaita ideoita! Vierailut ovat poikkeuksetta jättäneet jälkeensä tosi hyvän mielen ja tuoneet elämäämme uusia ystäviä. Teoriani on, että kotinsa ja jääkaappinsa vieraille avaava luo automaattisesti lämminhenkisen tunnelman. Kylään kutsuminen viestii: laitan sinulle ruokaa, koska pidän sinusta. Mikäpä sen parempi pohja uudelle tuttavuudelle! Olitpa siis muuttanut uuteen maahan tai asunut kotikaupungissasi jo vuosia, kokeilepa pyytää kylään se mukavan oloinen tyyppi, jonka kanssa olet jutellut niitä näitä. Olen varma, että se on hyvä idea.