Kuvassa on kori, jonka aloitin laskujeni mukaan kuusi (6) kertaa ja sain valmiiksikin kahdesti. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun olen virkannut mitään muuta kuin ketjusilmukoita (en yhtään muista, että meillä olisi koulussa virkattu mitään. Olenko ollut heitteille jätetty lapsi?), joten ensimmäiset aloitukset menevät ehkä sen piikkiin. Rehellisesti sanottuna suurin ongelma oli kyllä nimeltään En jaksa keskittyä ohjeeseen sen vertaa, että lukisin sitä oikein. Kerran sain jo aikaan jotain, joka näytti ylösalaisin käännetyltä sieneltä. Tähän uusimpaan versioon liittyen odotukset olivat suuret, koska nyt oli ohjettakin tulkittu sataprosenttisen oikein ja lisäksi mikä nyt voisi mennä enää pieleen? Kirosinkin suureen ääneen huomatessani, että korin ollessa tyhjä tai vain osittain täynnä - tai mikä pahinta, reuna käännettynä - vanha tuttu ydinpommisieni eli saksaksi koko kyhäelmälle hellittelevästi lempinimeksi antamani Atompilz oli tehnyt paluun. Seitsemäs aloituskerta ei enää inspiroinut, joten tungin tekeleen täyteen villasukkia. Pysyypähän ruodussa.

Kori majoittui kenkähyllymme päälle, jonne se sopii kyllä värinsä puolesta mainiosti. Kesäisestä Kööpenhaminasta mukaan tarttui ihania värillisiä laattoja, jotka ovat toimineet milloin koristeena, milloin lasinalusina. Keraaminen purkki on samalta reissulta ja kätkee sisäänsä talouden irtonapit. Pienellä Marimekon lautasella oli häissämme tärkeä tehtävä sormusten alustana vihkimisessä, ja se sai nyt jatkaa samansuuntaisissa tehtävissä toimien rinkuloiden kotipesänä silloin, kun eivät ole sormissa. Mikä siis tapahtuu aina ollessamme kotona. Emme kummatkaan kuulu lainkaan siihen kastiin, joka pitää sormuksia yöt ja päivät. Voi sitten ainakin römytä rauhassa ilman möhnäisiä lisäosia nimettömässä.