Muutaman hassun tunnin päästä istun lentokoneessa matkalla Suomeen, mikäli en onnistu jostain mystisestä syystä missaamaan lentoa. Perinteistä poiketen oon onnistunut kuin ihmeen kaupalla pakkaamaan suunnilleen ilman hillitöntä kiirettä, ja nyt tehtävänä on ainoastaan mystisesti kadonneiden ranteenlämmittimien etsintä. Eilen yöllä ne oli vielä sängyn reunalla!

Muuten tässä nyt ei oo enää mitään ihmeempää härdelliä kaiketikaan edessä. René lupasi saattaa mut lentokentälle, sen pitäis ilmestyä jossain vaiheessa. Täällä on päästy ihan jäätäviin pakkaslukemiin (tänään -12 °C! Liian kylmä mun villakangastakille ja tennareille!), ja oon sisälläkin aivan jäässä huolimatta kaksista villasukista. Odotan innolla matkaa kentälle, toivottavasti eilen satanut lumi ei oo sotkenut ihan kaikkia kuvioita Autobahnilla. Kyllä, olen tietoinen että Suomessa on vielä jäätävämpää menoa, mutta siellä mulla on sentään kunnollinen talvitakki odottamassa.

Kaiken kaikkiaan oon ollut tänään loistavimmalla tuulella aikoihin. Eilen oli paras ilta tähän mennessä ja tänään pääsen kotiin pitkästä aikaa! Kuulin myös huhuja että koko konkkaronkka on tulossa vastaan kentälle! Jee!

Aurinkoista sunnuntaita! Tunnelmat on parhaat hetkeen nyt kun terveysongelmista on suunnilleen selvitty. Keskiviikkoaamun pikainen lääkärikäynti muuttui puolen päivän mittaiseksi sessioksi eka yleis- ja sit erikoislääkärillä, ja torstaiaamusta lähtien olinkin yllärinä sairaalassa eiliseen asti. Mitään kuolettavaa ei kuitenkaan seinille maalaamistani piruista huolimatta löytynyt ja eilen pääsin reippaan pillerikasan sekä kolmen sivun mittaisen diagnoosi- ja labratuloslistan kanssa kotiin. Muutamia ruokavaliorajoituksia seurasi: ainakaan ens viikolla en saa syödä runsaskuituisia asioita (plääh), pikaruokaa tai muuta rasvaista enkä mausteisia asioita. Lisäksi alkoholi on kielletty. Toivon että ihan ehdottomat kiellot poistuu jouluun mennessä, koska oon kovin pettynyt jos en saa yhtään lasillista feuerzangenbowlea. Lisäksi haiskahtaa kovasti siltä, että tortut on kielletty omg! Kaiken kaikkiaan en kuitenkaan jaksa yhtään harmitella että yhyy ei ruisleipää, täysjyvämuroja tai glühweinia, koska oon vaan iloinen ettei tarvii enää miettiä että mitähän ihmettä on oikein vialla.

Sairaala- ja lääkäriepisodi aiheutti myös pari muuta ilon aihetta. Ensinnäkin tajusin jossain vaiheessa sängyssä tylsistyessäni että mun saksa on kyllä huomaamattani kehittynyt ihan objektiivisestikin jo hyvälle asteelle. Pystyin hoitamaan kaikki lääkäriasiat ilman käytännössä mitään kieliongelmia (mitä nyt erinäisten sisäelinten ja toimenpiteiden nimiä piti opetella) eikä englannin käyttäminen käynyt mielessäkään. Sille ei myöskään ois ollut mitään tarvetta, ja koko ajatus on oikeestaan täysin absurdi.

Toinen mieltä lämmittävä asia on se, ettei mun tarvinnut olla lainkaan yksin ensin peloissani kotona/odotushuoneessa/vastaanotolla ja sitten sairaalassa. Anne vietti noin puolet viikostaan mun kanssa lääkärissä, René oli iltaisin seurana kun en halunnut olla yksin ja vastaanotti myös pari itkupuhelua kun oli erityisen säikähtänyt olo. Molemmat kävivät myös katsomassa mua pidemmän kaavan mukaan kumpanakin iltana, vaikka esimerkiksi Renéllä olisi ollut huomattavasti tärkeämpääkin tekemistä hyvin kiireellisen työprojektidediksen takia. Myös Steph kävi kylässä ja toi mulle pari kirjaa (hoho omistan ylpeyden ja ennakkoluulon nyt myös saksaksi!), Steffi lähetti paljon terveisiä ja kyseli jo ennen sairaalaan joutumista tarttisinko jotain ja lisäksi Eric, Corinna ja Andreas D. töistä kävivät perjantaina iltapäivällä yllätysvierailulla. Erityismaininnan ansaitsee myös perjantaina soittanut Outi, kiitokset :) Oon tosi iloinen että myös täältä on hiljalleen löytynyt ihmisiä, joiden kanssa voi puhua myös mieltä oikeasti painavista asioista ja jotka huolehtii vaikeampien hetkien sattuessa ilman, että tarvii edes kysyä.

Täällä oli satanut yön aikana lunta, huomasin herätessäni. Koko aamupäivän on myös ollut pilvetön taivas ja oletettavasti noin -2 astetta eli täydellinen talvisää. Tämä ei aiheuttanut mussa minkäänlaista tarvetta mennä ulos, vaan oon kököttänyt tietokoneeni kanssa sängyssä heräämisestä lähtien eli nyt reilut neljä tuntia. Kieltäydyn potemasta huonoa omaatuntoa huolimatta siitä, että oon maannut sängyssä myös torstaista lähtien ollessani sairaalassa, sekä siitä, että ois myös muutamia asioita jotka ois syytä tehdä ennen kuin lennän kotiin lauantaina (!!!). Aktiivisuuden aika koittakoon Myöhemmin, tänään mulla on lupa nautiskella hyvästä ja huolettomasta mielestä just niin kuin koen parhaaksi.

Vaihdossa ollessani sain korvatulehduksen, joka aiheutti harmaita hiuksia, hermojen menetyksen sekä kyyneliä, koska lääkärit eivät halunneet ottaa mua eurooppalaisine sairaanhoitokortteineni hoitoon. Täähän ei ole mitenkään sallittua, koska EU-lakien mukaisesti kaikkien sairaanhoitokortin haltijoiden pitäis saada ihan samaa hoitoa kuin paikallistenkin. Ongelmana oli joku laiskuus tai asennevamma tai mitä näitä nyt on, ja lopulta hoitoon päästyäni toivoin hartaasti etten enää sairastu ulkomailla ilman paikallista sairausvakuutusta. Tokihan näin ei käynyt, ja pääsin eilen testaamaan terveydenhuoltojärjestelmää ihan pidemmän kaavan mukaisesti useammassa paikassa. Anne oli varmuuden vuoksi mukana koko päivän siltä varalta, että jotain ääliömäisiä ongelmia ilmenisi taas. Lisäksi aattelin että jonkun saksaa puhuvan läsnäolo vastaanotolla lienee hyvä idea, koska lääketieteelliset termit on ajoittain jo suomeksikin haastavia.

Hämmästyksekseni kaikki sujui tällä kertaa aivan kitkattomasti ja nopeasti siitä huolimatta, etten ollut varannut etukäteen aikaa yhtään mihinkään enkä edelleenkään omista paikallista sairausvakuutuskorttia. Ilmeisesti viimeksi sattui vaan tosi huono tuuri lääkäreiden kanssa, muuta selitystä en keksi. Seuraava jännitysmomentti koittaa huomenna ensimmäisten tulosten saapuessa (saavat luvan kirjoittaa ne selkokielellä ylös tai unohdan kaiken samantien) ja myöhemmin Suomeen tultuani, koska jatkotulokset ja mahdolliset yhteydenotot pitäis saada ohjattua Rajamäkeen, jotta olisin niistä tietoinen ennen tammikuuta. Oon kuitenkin suhteellisen optimistinen, ehkä näin 21. vuosisadalla myös rajat ylittävä tiedonsiirto on joillain keinoin mahdollista.

Muuten olo on jokseenkin jakautunut eikä mua nyt kiinnosta kirjoitella oikein mistään mitä oon tehnyt viime aikoina. Jos en onnistu piristymään lähipäivinä, ei päivityksiä tule, mutta katsotaan. Tänään huomasin jo että hyvät yöunet tekee ihmeitä ja havaitsin olevani jotakuinkin normaali ihminen, jonka suurin tämänhetkinen ongelma on lähes täydellinen huvittamattomuus työpaikalla. Halutessani voisin miettiä semihuolestuneena dippatyöni kohtaloa varsinkin kun nyt missaan muutamiakin päiviä täysin lääketieteellisten asioiden takia, mutta enpä viitsi ryhtyä moiseen, koska viime tippa ja siihen kiinteästi liittyvät "jos vain oisin ollut kuukausi sitten tehokkaampi ja tehnyt asiat x, y ja z" -ajatukset koittavat kuitenkin vasta reilusti joulun jälkeen.

Nyt masentaa, koska tieni tohtoriksi ei olekaan ruusun terälehdillä päällystetty! Juttelin pomon (nimeltään Thomas, ei itse herra koko ryhmän johtaja arvoisa herra professori vaan meidän orgaanisen alaryhmän post-doc) kanssa tänään dippatyöstä ja sen raapusteluun liittyvistä käytännön jutuista ja kysyin sitten samalla että kuules, mitenkä jos päätän haluta jäädä tänne niin oisko jatkaminen mahdollista. Kuulemma ei oo yhtään paikkaa avoinna, hööööh. Yks projekti on ehkä tulossa, mutta Thomas sanoi olevansa hyvin skeptinen sen toteutumiseen. Jos niin sattuu tuurilla käymään niin sit kyllä. Heidelbergissä on kanssa yks proggis juuri käynnistymässä, mutta sinne menee meiltä Eric ja Corinna. Thomas lupasi mietiskellä asiaa ja katsoa löytääkö jotain. Täällä ois sit kyllä myös toinen ryhmä, joka tutkiskelee mm. orgaanisia LED-valoja eli OLEDeja, mikä ois kanssa kaiketi ihan harkitsemisen arvoista. Orgaanisten puolijohteiden parissa pysyttelisin mielelläni, jotenkin mikään muu ei nyt kiinnosta yhtään. Myöskään oikeat työt ei just houkuta tasan pätkääkään. Täytyy siis pitää peukkuja pystyssä ja sormia ristissä sen puolesta, että jotain löytyy!

Kaupungin vaihtaminen Saksan sisällä ei inspiroi, koska nollasta aloittaminen ynnghghghhgh. Darmstadt ei ehkä oo kaikista paikoista inspiroivin tai historiallisesti stimuloivin, mutta täällä on muutamiakin tuttuja, joista Anne ansaitsee nykyään yhtenä parhaista ystävistäni tietenkin erityismaininnan. Jos täällä ei siis mikään oikein lähde, täytynee siirtyä kartoittamaan Suomen tarjoamia mahdollisuuksia (mitä siellä ees tehdään? Voisko joku listata mulle lyhyesti kaikki puolijohteisiin liittyvät tai muuten mielenkiintoiset tutkimusryhmät?). Jatkotutkinto on saatava! Jotenkin kotimaahan palaaminen ei vaan tällä hetkellä inspiroi ihan mitenkään mainittavasti. En oo vielä lainkaan kyllästynyt Saksaan! Pitäkää tekin siis peukkuja pystyssä mulle, jooko?