Tajusin eilen, että suomen täydellinen puuttuminen vaivaa. On inhottavaa, kun ei pysty ilmaisemaan itseään virheettömästi millään kielellä. "Tervetuloa todellisuuteen, ulkomaalainen" oli Perin kommentti aiheeseen, ja tottahan se on, mutta saan kaiketi silti olla välillä hiukan allapäin.
Englanniksi pystyn toki sanomaan kaiken mitä haluan. Joskus en tiedä jotain sanaa, mutta pystyn kiertämään sen aliaksessa huippuunsa treenatulla sulavuudella. On kuitenkin eri asia pystyä sanomaan haluamansa asiat jotenkin kuin puhua kieltä äidinkielenään eli käytännössä virheettömästi (jos nyt ei puututa siihen, että kirjallinen ilmaisu on joskus ollut parempaakin) pystyen kielellisiin kikkailuihin. Saksa on sitten tietty vielä ihan oma lukunsa. Ymmärrän erittäinkin sujuvasti lähes kaiken mitä kuka tahansa sanoo mulle henkilökohtaisesti, mutta oma ilmaisu on rajoittuneempaa lähinnä aktiivisen sanavaraston suppeuden takia.
Perinteisestihän en pidä mistään, missä en ole valmiiksi jo tosi hyvä, mutta oikeestaan pakosti puheessa vilisevät virheet ei nyt sinällään ole mikään suuri ongelma. Olen tietoinen siitä, että harjoitus on ainoa tapa oppia ja kuten sanottua oon myös tyytyväinen omaan edistymiseeni ja siihen, että oon puhunut saksaa ihan reippaasti. Enemmän mieltä painava asia on se, etten koe pystyväni olemaan ihan kokonainen persoona etenkään saksaksi, koska en saa sanottua kaikkea mahdollista. Keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on ehdottomasti mulle tärkeimpien asioiden joukossa, ja usein jos mulla ei ole mitään ns. kunnollista sanottavaa, oon hiljaa. En ole porukassa suomeksikaan kovinkaan puhelias, mutta se ei ole haitannut, koska ympärillä on aina ollut tyyppejä, joiden kanssa voin puhua mistä nyt ikinä huvittaakaan, ja koen myös olevani jotenkin paremmin edukseni kahdenkeskisissä tai pienen ryhmän sisällä käydyissä keskusteluissa. Nyt sitten etenkin saksaksi kykenen lähinnä vaan pinnallisempiin kommentteihin enkä saa ilmaistuja sävyjä tai tunteita tai ajatuksia kuten haluaisin. Tästä seuraa se, että tunnen olevani jotenkin ontto. Mitä kiinnostavaa jää jäljelle, jos ajatukset poistetaan?
Tätä ei nyt pidä käsittää väärin siten, että suomenkielinen kommunikaatio ois mulle jotenkin ylitsepääsemättömän tärkeä asia. En ole koskaan ollut enkä ole edelleenkään sitä mieltä, että tarvitsisin suomea puhuvia ihmisiä tärkeiden ihmissuhteiden luomiseen. Tuttujen ihmisten kanssa yhteisymmärrys on olemassa joka tapauksessa, ja molempien osapuolten ollessa valmiiksi kiinnostuneita toistensa ajatuksista on helppo selventää mitä haluaa sanoa, vaikkei voisikaan käyttää äidinkieltään. Sen sijaan koen aika suurenakin ongelmana keskustelun epätasapainon, jos vain toinen osapuoli saa käyttää äidinkieltään (tää ei nyt päde niin vahvasti englantiin, koska se sujuu multakin luontevasti). Miten mun ois ikinä tarkoitus pystyä löytämään jostain saksalaisia, joiden kanssa tuntisin olevani samalla aaltopituudella, kun en edes pääse ilmaisussani sen vaatimalle tasolle? Tätä en käsitä niinku sitten millään.
Mikäkö sitten nyt on lopulta suurin ongelma ja miten toivoisin tilanteen muuttuvan? En oikein tiedä itsekään, koska utopistisia toivomuksia kuten saksani yhtäkkistä paranemista natiivitasolle on ihan turha esittää. Osaan vaan sanoa, että odotan jo kovasti Mikon ja Essin ja heti perään Meerin vierailuja, koska saan puhua suomea puolentoista viikon aikana joka päivä! Wie kühl ist das?!
PS. Luxemburg oli aivan sairaan siisti. En oletettavasti kirjoita siitä mitään sen erityisempää tänne, mutta laittelen kuvat Picasaan oletettavasti huomenna ja kirjoitan kuvateksteihin jotain matkakertomuksen tynkää. Tänään en ehdi, leivon porkkanasämpylöi.
Englanniksi pystyn toki sanomaan kaiken mitä haluan. Joskus en tiedä jotain sanaa, mutta pystyn kiertämään sen aliaksessa huippuunsa treenatulla sulavuudella. On kuitenkin eri asia pystyä sanomaan haluamansa asiat jotenkin kuin puhua kieltä äidinkielenään eli käytännössä virheettömästi (jos nyt ei puututa siihen, että kirjallinen ilmaisu on joskus ollut parempaakin) pystyen kielellisiin kikkailuihin. Saksa on sitten tietty vielä ihan oma lukunsa. Ymmärrän erittäinkin sujuvasti lähes kaiken mitä kuka tahansa sanoo mulle henkilökohtaisesti, mutta oma ilmaisu on rajoittuneempaa lähinnä aktiivisen sanavaraston suppeuden takia.
Perinteisestihän en pidä mistään, missä en ole valmiiksi jo tosi hyvä, mutta oikeestaan pakosti puheessa vilisevät virheet ei nyt sinällään ole mikään suuri ongelma. Olen tietoinen siitä, että harjoitus on ainoa tapa oppia ja kuten sanottua oon myös tyytyväinen omaan edistymiseeni ja siihen, että oon puhunut saksaa ihan reippaasti. Enemmän mieltä painava asia on se, etten koe pystyväni olemaan ihan kokonainen persoona etenkään saksaksi, koska en saa sanottua kaikkea mahdollista. Keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on ehdottomasti mulle tärkeimpien asioiden joukossa, ja usein jos mulla ei ole mitään ns. kunnollista sanottavaa, oon hiljaa. En ole porukassa suomeksikaan kovinkaan puhelias, mutta se ei ole haitannut, koska ympärillä on aina ollut tyyppejä, joiden kanssa voin puhua mistä nyt ikinä huvittaakaan, ja koen myös olevani jotenkin paremmin edukseni kahdenkeskisissä tai pienen ryhmän sisällä käydyissä keskusteluissa. Nyt sitten etenkin saksaksi kykenen lähinnä vaan pinnallisempiin kommentteihin enkä saa ilmaistuja sävyjä tai tunteita tai ajatuksia kuten haluaisin. Tästä seuraa se, että tunnen olevani jotenkin ontto. Mitä kiinnostavaa jää jäljelle, jos ajatukset poistetaan?
Tätä ei nyt pidä käsittää väärin siten, että suomenkielinen kommunikaatio ois mulle jotenkin ylitsepääsemättömän tärkeä asia. En ole koskaan ollut enkä ole edelleenkään sitä mieltä, että tarvitsisin suomea puhuvia ihmisiä tärkeiden ihmissuhteiden luomiseen. Tuttujen ihmisten kanssa yhteisymmärrys on olemassa joka tapauksessa, ja molempien osapuolten ollessa valmiiksi kiinnostuneita toistensa ajatuksista on helppo selventää mitä haluaa sanoa, vaikkei voisikaan käyttää äidinkieltään. Sen sijaan koen aika suurenakin ongelmana keskustelun epätasapainon, jos vain toinen osapuoli saa käyttää äidinkieltään (tää ei nyt päde niin vahvasti englantiin, koska se sujuu multakin luontevasti). Miten mun ois ikinä tarkoitus pystyä löytämään jostain saksalaisia, joiden kanssa tuntisin olevani samalla aaltopituudella, kun en edes pääse ilmaisussani sen vaatimalle tasolle? Tätä en käsitä niinku sitten millään.
Mikäkö sitten nyt on lopulta suurin ongelma ja miten toivoisin tilanteen muuttuvan? En oikein tiedä itsekään, koska utopistisia toivomuksia kuten saksani yhtäkkistä paranemista natiivitasolle on ihan turha esittää. Osaan vaan sanoa, että odotan jo kovasti Mikon ja Essin ja heti perään Meerin vierailuja, koska saan puhua suomea puolentoista viikon aikana joka päivä! Wie kühl ist das?!
PS. Luxemburg oli aivan sairaan siisti. En oletettavasti kirjoita siitä mitään sen erityisempää tänne, mutta laittelen kuvat Picasaan oletettavasti huomenna ja kirjoitan kuvateksteihin jotain matkakertomuksen tynkää. Tänään en ehdi, leivon porkkanasämpylöi.
