Puhelimen käyttöni on jo pidempään vaivannut minua.
Kun asiaan kiinnittää huomiota, huomaa miten älyttömän paljon aikaa älypuhelimen päämäärätön selailu vie. Lukemattomina iltoina olen havahtunut istuneeni lasten nukkumaanmenon jälkeen tunnin-pari sohvalla katsellen merkityksettömiä kuvia tai lukien jotain ihmisistä, joita en tunne ja jotka eivät kosketa elämääni millään tavalla. Puhelimen esiin kaivaminen on oikeastaan refleksi, jota vastaan pitää ihan aktiivisesti taistella.
Meillä on sääntönä, ettei puhelimilla ole asiaa ruokapöytään eikä makuuhuoneeseen. Myöskään ravintolassa niitä ei koskaan kaiveta esiin. Tulen joka kerta hieman surulliseksi nähdessäni syömään tulleet seurueet, perheet tai pariskunnat, jotka selailevat kukin mitä lie toisilleen puhumisen sijaan. Nyt tuntuu, että voisin katsoa peiliin ja lopettaa itse saman myös iltaisin sohvalla.
Puhelinaddiktion aiheuttaman tympeän olon lisäksi olen myös aidosti huolissani siitä, mitä jatkuvat push-ilmoitukset ja muuttuvat somefeedit tekevät aivoille. Kesti pitkään, ennen kuin kehtasin myöntää, etten pysty keskittymään samalla tavalla kuin ennen. Muutaman minuutin välein tekee mieli tarkastaa, onko tullut uusia ilmoituksia, tuoreita uutisia tai käydä selaamassa läpi samat kuvat kuin juuri äsken.
Koska haluan takaisin kykyni rauhoittua ja uppoutua asioihin niin vapaalla kuin töissäkin, päätin rajoittaa puhelimen käyttöä. Koska sopimukset itseni kanssa eivät useinkaan tuota hedelmää, otin käyttöön järeämmät aseet ja poistin kahden sovelluksen myötä käytännössä koko somen puhelimestani. Facebookin rajasin jo kuukausia sitten pelkästään tietokoneella käytettäväksi, kun tuntui ettei se tuo muuta kuin pahaa oloa, mutta Instagram oli huomattavasti vaikeampi pala. Tällä viikolla tympäännyin kertakaikkiaan, pysähdyin, vedin henkeä ja poistin sovelluksen. Saahan sen aina takaisin, jos alkaa tuntua että kohtuullinen käyttö voisi onnistua.
Lasten ja töiden kanssa elämä on täynnä kaikenlaista ihan ilman yrittämistä. Kysyin itseltäni, millä asioilla haluaisin kuorruttaa ne harvat vapaat hetket. Haluan ommella, lukea kirjoja ja istua iltaisin nojatuolissa teemuki kädessä jotain hyllystä löytynyttä vanhaa ruokalehteä selaillen. Haluan olla lapsille esimerkki. Haluan, etteivät he opi puhelimen olevan oikeaa ihmiskontaktia tärkeämpi. Ja ennen kaikkea haluan oppia rauhoittumaan ja keskittymään siihen, mitä olen tekemässä. Katsotaan vaikka muutaman kuukauden kuluttua, miten pitkällä olen.
