Muuttoomme liittyen olemme kuulleet otsikon kysymyksen muutamaankin otteeseen sekä muiden suusta että myös itseltämme. Olemme muuttamassa kaupunkiin nimeltään Ludwigshafen, Mannheimin ja Heidelbergin lähistölle. Sen maine ei totisesti ole kaikista parhaimpia: kaupunkia sanotaan susirumaksi, koska se tuhoutui toisessa maailmansodassa lähes täysin, eikä jälleenrakennukseen panostettu. Lisäksi huhutaan, että asukaskuntakin on osin kyseenalaista, eikä tiettyihin kaupunginosiin kannata suunnata.

Ludwigshafen tunnetaan parhaiten maailman suurimman kemian alan konsernin BASFin kotipaikkakuntana. Tämän takia mekin suuntaamme sinne: työnantajani on tuon jättiläisen tytäryhtiö. Päätimme, että puolentoista kilometrin työmatkani ja se, ettemme tarvitse toista autoa, on meille tärkeämpää kuin idyllisempi asuinpaikka jossain kaukana. Onneksemme löysimme todella kivan asunnon yhdeltä kaupungin selkeästi paremmista asuinalueista. Taaperon vanhempina totesimme myös rehellisesti, ettemme tee arki-iltaisin töiden jälkeen yhtään mitään muuta kuin hengaile kotona tai leikkipuistossa (oikein kiva miniversio löytyy kotitalon sisäpihalta), joten voimme saman tien asua siten, ettei minun tarvitse käyttää aikaa työmatkoihin etenkin, kun olen arkipäivät kuitenkin sekä täyspäiväisesti töissä että yksin pojan kanssa. Viikonloppuisin pääsee sitten vaikkapa ratikalla vartissa Rein-joen toiselle puolelle Mannheimiin tai hieman kauemmas Heidelbergiin. 

Tämä on meille nyt paras ja ehdottomasti järkevin ratkaisu, mutta kyllä välillä silti hieman hirvittää. Yritämme kuitenkin muuttaa avoimin mielin ja muodostaa mielipiteemme uudesta kotikaupungistamme itse. Muutamme nyt ensin Ludwigshafeniin ja seuraamme sieltä käsin, miten työkuviomme muovautuvat ja minne haluamme lopulta asettua pysyvämmin. 

Tyynynpäälliset ompelin joku aika sitten.

Kuten kaikki tietävät, saksalaiset ovat autokansaa. Tähän asti minulla ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta tarttua täällä rattiin: autoja tosiaan on liikenteessä huomattavasti Suomea enemmän, ja kolmikaistaiset autobaanat eivät ole ajatuksena varsinaisesti houkutelleet. Perheemme työnjako on siis ollut selvä: mies ajaa ja minä istun kyydissä.

No, asiat muuttuvat ja toukokuun alusta lähtien olen kaasutellut väliaikaisella kakkosautollamme viitisenkymmentä kilometriä töihin. Voin kertoa, ettei ajaminen tosiaan ole aivan sama juttu kuin Suomessa. Reittini kulkee useampaa motaria pitkin. Välillä kaistoja on kaksi, välillä kolme, mutten koskaan todellakaan ole ainoa liikenteessä olija. Tämä selittää myös kuvassa näkyvän kellonajan: jos töihin lähtee vähänkään myöhemmin, seisoo jossain vaiheessa takuuvarmasti ruuhkassa. Tämä on selkeä haittapuoli siinä, että työpaikallani on myös 40 000 muuta henkeä töissä (voitte kuvitella minkä kokoinen alue on kyseessä ja montako autoa sinne ajaa!). Tosin tilanne olisi toki suurelta osin sama, vaikka työnantaja olisikin pienempi. Työmatkaliikenteen piikkiaikoina varsin suuri osa koko Saksan moottoriteistä on varsin täynnä. Niin tapahtuu väistämättä tämän kokoisessa maassa. Asiaan on sopeuduttava, ja siksi olenkin kiitellyt kohtuullista aamuvirkeyttäni ja tätä valoisaa vuodenaikaa. Kyllä tätä tämän pari kuukautta jaksaa!

Huomenna alkaa työt, iik! Tähän liittyen olen viettänyt aikaa vaatekaupoissa, sillä garderoobini ei ole varsinaisesti tunnettu toimistokelpoisista vaatteistaan. Kierroksista jäi päällimmäisenä mieleen kaksi ajatusta. Ensimmäinen: tänä varsin löysien yläosien muodin kulta-aikana on lähes mahdotonta löytää päärynävartaloiselle, yläkropaltaan alaosaansa huomattavasti pienemmälle ihmiselle sopivia vaatteita, joissa hän ei näytä yöpukuun pukeutuneelta muumilta. Toinen: simppeleistä toimistopukukoodiin sopivista topeista joutuu maksamaan törkeitä summia. 

Päätin siis opetella ompelemaan toimistokelpoisia vaatteita itse. Koska on viisasta aloittaa projektit helpolla, onnistumisen iloa tuottavalla tehtävällä, tein ensin varsin yksinkertaisen neulospaidan. Kaavana oli sama vanha Sewaholic Renfrew kuin aiemmissakin ompeluissani. Sen koko on nyt juuri sopiva. Tein rinnanympäryksen koon 6 mukaan, vyötärön koosta 2 ja lantion koosta 8. Oikein hyvä! Tällä kertaa tein paidan pitkähihaisena ja tuollaisella isolla kauluksella. Kaulukseen olen tosi tyytyväinen, se tuo yläkroppaan kaivattua voluumia ja häivyttää hieman ylä- ja alaosien kokoeroa. 

Hihat olisivat olleet mielestäni kivemman näköiset 3/4-pituisina, mutta mietin että paidan kangas on ehkä niin lämmin, että pitkät hihat ovat järkevämpi ratkaisu. Saahan ne käärittyä lyhyemmiksi, kuten kuvissa. Kankaan lämpimyyden takia paita ei ehkä ole myöskään kovin kauan sopiva tähän vuodenaikaan lämpimien ilmojen lähestyessä, mutta syksyllähän se on taas sitten oikein kiva myös värityksensä puolesta. 

Tämä on varsin hyvä alku itseni vaatetukseen, seuraavaksi sitten uusi kaava testiin!

Ich habe festgestellt, dass es in den Läden so gut wie nichts Bürotaugliches für meinen Körper gibt. Diese ganzen sehr locker geschnittenen Oberteile kann ich überhaupt nicht anziehen, ohne gleich etwa 8 kg schwerer auszusehen. Zusätzlich sind auch ganz einfache Oberteile ganz schön teuer! Also kann ich auch gleich lernen, sie selber zu nähen. Hier ist der erste Versuch, der gleich auf Anhieb recht gut gelungen ist. Als Schnitt habe ich wieder den Sewaholic Renfrew benutzt, der für mich gut passt. Mit dem Ergebnis bin ich sehr zufrieden!