Minähän olen aina kuulunut niihin, jotka naureskelevat hieman kuvitteelliseen partaansa niille, jotka ovat koko elämänsä asuneet samalla pienellä paikkakunnalla ilman minkäänlaista valmiutta muuttamaan mihinkään. Koko ajatusta on ollut vaikeaa ymmärtää, koska muutimme itse usein ollessani alle kouluikäinen. Toisesta luokasta lukioaikoihin asuimme kyllä samalla paikkakunnalla ja samassa talossa, mutta sinne en kotiutunut kunnolla koskaan - en löytänyt hengenheimolaisia ja minulle oli aina selvää, että muutan muualle opiskelemaan lähtiessäni. Totuinkin vastaamaan opiskeluaikana usein esitettyyn kysymykseen kotipaikastani pilke silmäkulmassa, etten ole oikeastaan mistään kotoisin.
Kun elämää sitten kelattiin eteenpäin muutamakin vuosi, löysin itseni ulkomailta. Tännekin muutin ilman oikeastaan minkäänlaisia vaikeuksia enkä vuodattanut lähtiessäni kyyneleitä. Lähteminen oli helppoa, sillä etäisyys ei ole mahdoton ja olin silloin nuori ja vapaa.
Me olemme nyt tosiaan muuttamassa. Uusi kotimme sijaitsee naurettavan 50 kilometrin päässä täältä, eli mistään pitkästä etäisyydestä ja muutosta ihan toisenlaiseen paikkaan ei ole kyse. Tiedossa on paljon kivoja uusia asioita: ensimmäisenä tietenkin vakituinen, koulutustani vastaava ja kaikin puolin tosi hyvältä vaikuttava työpaikka, ja lisäksi saamme melkein tuplasti isomman asunnon vastasaneeratusta talosta. Kiroillessani nyt viettäessäni jälleen aivan liian pitkän ajan rappukäytävässä taaperon kiivetessä suomalaisittain laskettuna kolmanteen kerrokseen hissittömässä talossa voin sentään miettiä tämän olevan kohta ohi. Olen aika innoissani myös uudesta asuinpaikasta: luulen meidän viihtyvän seudulla oikein hyvin.
Silti on vaikeaa olla pelkästään iloinen. Näitä kulmia tulee ikävä. Olen aivan huomaamattani kiintynyt tähän ensi silmäyksellä sieluttomalta vaikuttavaan kaupunkiin näiden vuosien aikana. Naapurustomme on oikein soma, kaupungin ilmapiiri avoimen liberaali (vihreät ovat täällä suurin puolue, mikä on varsin poikkeuksellista täällä päin) ja toki olemme löytäneet elämäämme paljon ihania ihmisiä. Tässä asunnossakin on koettu jo paljon: täällä on kosittu, avattu häälahjoja ja tänne on kannettu vastasyntynyt poika sairaalasta. Täällä on kasvettu kahdesta opiskelijasta perheen perustaneiksi aikuisiksi.
Kaikista vaikeinta on kuitenkin pojan tarhapaikan vaihtaminen. Kerroin tarhan johtajalle tänään joutuvani irtisanomaan hoitosopimuksen, enkä selvinnyt edes hänen toimistostaan ulos ilman kyyneleitä. Tiedän, että tuollainen kaksivuotias sopeutuu kyllä, mutta itselleni tämä on ihmeen vaikeaa. Ei varmaan tarvitse mainita, etten ennen myöskään oikein ymmärtänyt niitä äitejä, jotka surkuttelevat tällaisia asioita.
Onneksi tiedän, että vaikka nyt tunnelmat ovat lähinnä haikeat, kaikki järjestyy kyllä ja hyvin pian muuton jälkeen ne positiiviset tunteet ottavat vallan. Näin on hyvä.
