Ensimmäiset sanat vauvalle olivat...

kesäkuuta 13, 2014


Luin odotusaikana jonkin verran äitiblogeja. Monet olivat sävyltään aika pastellisia, enkä nyt puhu niinkään kuvista vaan sisällöstä. Viimeisillään raskaana olevat äidit eivät malttaneet odottaa ihanan palleron syntymää, ja äidin ensimmäiset sanat vauvalle olivat äidin oma kulta tai jotain muuta vastaavaa. En jotenkin päässyt yhtään samaan tunnelmaan. Ennen yllätyspäätöstä sektiosta kymmenen päivää ennen laskettua aikaa en todellakaan ollut pakannut sairaalakassia tai edes saanut kaikkia pieniä vaatteita pestyä. Olin lähinnä hengaillut sohvalla, nukkunut päiväunia ja miettinyt, että joku kersa on ilmeisesti tulossa, mutta kai tässä nyt vielä ehtii. Varmaan arvaatte monetko pienet sukat ja villatakit täällä on neulottuna.

Ehkä asia olisi ollut eri, jos olisin synnyttänyt normaalisti x päivää lasketun ajan jälkeen. Nyt pakkasimme tavarat ja menimme sairaalaan aikataulutetusti tietäen, että kotiin päästään viiden päivän päästä uuden tulokkaan kanssa, ellei mitään ihmeitä tapahdu. Sektion alkamista odotellessa olin ihmeen rauhallinen ja koko homma tuntui hyvin epätodelliselta. Vauvan tultua ulos se oli mielestäni hysteerisesti huutava sinipunainen rääpäle, kuten ne kaiketi yleensä objektiivisesti tarkastettuna ovat. Alitajuinen jännitys purkautui siten, että en meinannut ensimmäiseen tuntiin-pariin sektion aikana tai jälkeen pysyä hereillä lainkaan, oli vauva luonani tai ei. En muista ensimmäisiä sanojani pojalle, kuten ei mieskään, mutta ensimmäinen ajatukseni oli jokseenkin "vauva, kiva juttu, saanko nyt nukkua?" Tässä kuitenkin pätee vanha viisaus eli hiljaa hyvä tulee. Olemme tässä tutustuneet toisiimme jo reippaan kuukauden ja tulleet siihen tulokseen, että uusi tulokas on ihan hyvä tyyppi. Luulen, että se ajattelee meistä samoin. 

Saattaisit myös pitää näistä

19 kommenttia

  1. Ei oikein hattarahöttöiset äitiysblogit ja vauvalehdet iske... Kaikki ehkä aikanaan! Kiva, että teillä alkaa yhteiselo rullata :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei varmasti etenkään, kun pahoinvointi ei siellä ilmeisesti ota vieläkään loppuakseen! Tsempit sinne, että helpottaisi ennen reissua.

      Meillä oikeastaan lähti hommat hyvin käyntiin heti samantien, kun pikku-ukko on ollut tähän asti hyvin helppo tapaus. Mies pääsi heti hommaan sisälle, ja kyllä mäkin oikeastaan. Aluksi oli vaan sitä baby bluesia ja liikkuminen oli vaikeaa ensin kipeän sektiohaavan takia ja sen jälkeen selkäkipujen vuoksi. Nyt nekin on jo onneksi historiaa, jotta mäkin voin kunnolla nauttia tästä aika ihanasta vauvakesästä :)

      Poista
  2. Ihanaa lukea näin maanläheisiä vauva-ajatuksia! :) Eihän sen kai tarvitsekaan mitään vaaleanpunaista/-sinistä pumpulihöttöä ollakaan, jos ei se omaan tyyliin sovi.

    Sovellan samaa muuhun elämään, kun esim. puhelinmyyjä ei millään suostu uskomaan, etten ole kiinnostunut naistenlehdistä, vaikka kuinka olen nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meinasin, ettei se nyt muillakaan VOI olla pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelemista, eivät ruojat vaan ole kertoneet muusta. Ja tosiaan löytyyhän noita, vaikka just puhelinmyyjien muodossa. Mä oon joskus tässä vauva-asiassa tuntenut itseni vähän hölmöksi, kun pikku-ukkoa on ihasteltu ja toivoteltu onnea ja ties mitä maan ja taivaan väliltä ja itse pystyn vaan toteamaan että joo, onhan se ihan söpö. En jotenkin millään taivu julkiseen euforiaan! Onneksi voin aina vedota suomalaiseen jurouteeni ;)

      Poista
    2. Samaa epäilen minäkin - joko näytetään kaikki vain ruusunpunaisten lasien läpi tai sitten keskitytään niihin kaikkein pahimpiin kiukkuöihin ja koliikkivaivoihin. Siksi varmaan näin realistinen ja arkisen kuuloinen vauvajuttu tuntuukin jotenkin raikkaan erilaiselta. :)

      Poista
  3. Musta on jotenkin niin huojentavaa lukea tällaisia vähän erilaisempia näkökulmia aiheeseen. Veikkaan nimittäin, että jos jossain vaiheessa saan lapsen, niin oma suhtautumiseni on just tällainen, ja eipähän tule epänormaalia fiilistä kun tietää, ettei ole yksin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän meitä ole useita muitakin, toiset tahot vaan tuntuu joskus äänekkäämmiltä :)

      Poista
  4. Minäkään en muista sanoneeni vastasyntyneilleni yhtään mitään, kun ne tulivat niin ryminällä ja vauhdilla kuin formulakuskit. Sättiväthän ne minua, niin etten suunvuoroa saanut - jotakin sinne päin, että kaikki on sinun syysi: ensin oli liian piukat paikat ja nyt viluttaa ja silmiä häikäsee. Olin mykkänä onnesta, että vastasyntyneet ainakin ovat elossa ja hyvissä voimissa. Ei kai siinä kannattanut ruveta raukkojen kanssa riitelemään, että maltahan mielesi... mammalla on täysi tekeminen oman proseduurinsa kanssa ja pitää tässä ruveta käynnistämään sinulle muonantuotantoakin maitobaarissa. :-) Iloa elämääsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, täällä ei kyllä oltu formulakuskia nähtykään. Ukko on ulostultuaankin ollut enemmänkin leppoisa laiskiainen :) Kiitokset!

      Poista
  5. Hih, hyvä tyyppi, niin nätisti sanottu.♥

    VastaaPoista
  6. Hyviä ajatuksia! Ja mikä mahtava tyyli muuten teidän bebellä, kas kun ihan satuin eilen ostamaan saman elukka-kuosisen setin meidän kaveria varten kaappiin odottamaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh! Nämä tuli nyt porukoiden mukana erittäin mieluisiksi tuliaisiksi. Tosin olisin voinut älytä pyytää koon 56 sijaan suoraan kokoa 62, kun tyyppi otti ja venähti viikon sisään niin, että saa kiirehtiä jos noita meinaa ehtiä käyttää paria kertaa enempää. Kyllähän mä tiesin, että vauvat kasvavat nopeasti, mutta en sitten kuitenkaan ollut ihan sisäistänyt mitä se tarkoittaa...

      Poista
  7. En todellakaan muista ensimmäisiä sanoja vauvalle. Katsoin vaan hölmönä, että tässäkö se nyt on, mitäs tälle tehdään. No.. oikeasti ensimmäinen ajatukseni (yllättäen alkaneen) synnytyksen jälkeen oli samanlainen kuin tässä kuvassa: http://www.lily.fi/sites/lily/files/styles/wide/public/user/4461/2014/04/baby_0.jpg :D

    Muutenkin aluksi tuntui, etten oikein edes osannut jutella vauvalle. Kyllä sekin siitä ajan myötä - nyt jo höpöttelen tuolle neljäkuukautiselle maailman rakkaimmalle kaikki päivät ties miten paljon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No teillä kyllä olikin aikamoinen ylläristartti! Vähän toista kun meidän sovittu saapuminen sairaalaan. Toi juttelu oli mullekin aluksi vaikeaa, etenkin suomeksi. Onneksi vanhemmat kävi nyt kylässä viikon verran ja pääsin siinä hyvin kieleen sisälle. Nyt onnistuu jututkin paremmin :)

      Poista
  8. Olen seurannut blogiasi jo vähän aikaa. Oma ainokaiseni syntyi tälle "uranaiselle" Sveitsissä sekundäärisellä sektiolla. Siinä kohtaa olin valvonut läpi yön, ottanut jos jonkinmoista droppia ja sitten vielä kaikki leikkaushommat päälle. Kun vauva tuli ulos ja poikaa näytettiin minulle, en tuntenut mitään- paitsi juurikin ajatuksen: Saisinks mä nyt nukkua. Sairaala oli "imetysystävällinen", eli vauva oli koko ajan vieressä, mutta mulla ei ole asiasta mitään muistikuvaa - halusin vaan nukkua. Nukahtelin kesken lauseiden. Kotiin tultuamme muistan istuskelleeni makuuhuoneessa imettämässä vauva kiinni minussa ja mies kulki "vapaasti" ympäri asuntoa. Mietin, että tässä olen, vankina, "pallo jalassa" /vauva tississä, kaikki tuntemani on mennyttä. Nyt- kuusi vuotta myöhemmin, en tiedä parempaa kuin poikani, persoona, perheenjäsen. Joku sanoi joskus näin: Ennen mietin elämän tarkoitusta. Nyt avaan oven lastenhuoneeseen, eikä minun tarvitse enää miettiä. Kaikki tosiaan ottaa aikansa! t. Kirppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, siinäpä vielä muutamaakin astetta rankempi kokemus kuin pelkkä kesy keisarileikkaus! Enpä ihmettele yhtään että olit aivan puhki, kun itsekin nukahtelin ilman mitään taustalla olevaa maratonisynnytysyritystä. Tuo kaikki tuntemani on mennyttä -ajatus on kyllä kovin tuttu. Etenkin aluksi kun tosiaan istuin vain sohvalla imettämässä (tai yrittämässä, pikku laiskiainen kun tykkäsi enemmän nukahtelusta kuin syömisestä) ja leikkaushaavan tai selän kivut estivät ulos lähdön, tuntui elämä aika ankealta. Onneksi mies lohdutti ja uloskin on sittemmin päästy.

      Poista
  9. Mun ekat sanat taisi olla jotain tyyliin "no, hei", mutta varmaksi en muista minäkään. Tuntui ihan epätodelliselta. Olin ihan yliväsynyt kun takana oli huonosti nukuttu yö, raskas päivä, yölliset ponnistusyritykset ja sit sektio aamuneljältä. En vaan pystynyt nukkumaan..
    Omalla kohdalla ainakin on ollut niin, että äidiksi kasvetaan ja vauva oppii rakastamaan kun on ensin tutustuttu. Pumpulia tai pastellia ei meillä ole, sitä vastoin hyviä ja huonoja päiviä, ihania ja kauheita hetkiä. On mahtavaa katsoa miten vauva kehittyy ja oppii uutta. Viimeistään ensimmäinen nauru sulattaa sydämen. Nautin vauvavuodesta, enkä haluaisi sitä missata missään nimessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla susta pitkästä aikaa! Ja joo, kuten jo edellisellekin kommentoijalle sanoin, on tommoinen sekundäärinen sektio rankkuudeltaan ihan eri luokkaa kuin meikäläisen kokemus.

      Äidiksi kasvaminen on täälläkin käynnissä. On ollut hienoa huomata, miten tässä itse kukin alkaa pikkuhiljaa ymmärtää pikkuista paremmin ja paremmin. Vastalahjaksi olemme saaneet hyvin aurinkoisia hymyjä :)

      Poista