Ensin pieni omakehu: oon ollut tänään hyvin aikaansaava. Puunasin kämpän kuntoon (paitsi kylppäriä en, kun pölyjen siirtely pinnoilla eestaas ei huvittanut pätkääkään), leivoin ja kokkasin ekaa kertaa risottoa. Tulikin heti vaatimattomasti sanottuna käsittämättömän hyvää mössöä! Kannatti investoida reilu tunti elämästäni hellan ääressä. 

Sitten asiaan. Joku saattaa muistaa, kuinka olen haaveillut tuoleista. Ensin mielessäni olivat Eames-yksilöt DSW ja RAR, sitten Tapiovaaran Domus. Päätin hankkia jälkimmäisen, ja ongelmaksi jäi ainoastaan selvittää, miten ihmeessä sen saisi Suomesta tänne. Googlettelin erinäisiäkin nettikauppoja, kunnes keksin, että lentokoneessahan tuo kulkee siinä missä kontrabassot, koirat ja surffilaudatkin. Paketti mahtui vieläpä pienimpään kolmesta erikoismatkatavaraluokasta, ja etukäteen netissä maksettuna sen kuljetukselle tuli hintaa kokonaiset 28 euroa.

Siispä sähköpostia Aeroon. Himoitsemaani kaksiväristä yksilöä ei enää valmisteta, mutta liikkeessä oli yksi näytekappale (varmaankin se, johon iskettiin molemmat silmämme jouluna), joka luvattiin pistää mulle varaukseen voidakseni noutaa sen halvennetulla hinnalla. Näin kävi, tuoli haettiin ja maksettiin (erittäin mukava myyjä osasi saksaa ja puhui sitä Renélle koko ostotapahtuman ajan, kuinka loistavaa asiakaspalvelua!) ja kannettiin parin korttelin päähän Artekille, jossa se sai suojakseen arviolta kilometrin kuplamuovia ja laatikon. Saadaksemme tuntumaa uuteen perheenjäseneen raahasimme boksia läpi puolen Helsingin liikkeestä autolle. Ei se aivan liikoja paina, mutta riittävästi meikäläisen muskeleille kuitenkin.

Ennen lentoa jännitin niin pirusti, alkaako joku kuitenkin ryppyillä lentokentällä ja pääseekö tuoli hengissä perille. Ängettiin laatikon sisään varmuuden vuoksi vielä myös mukaan tarttunut päiväpeitto ekstrapehmusteeksi, jotta tuoli ei pääsisi hyppimään mihinkään suuntaan. Lisäksi koristeltiin boksi töistä kaukaa viisaasti mukana raahaamallani oranssilla SÄRKYVÄÄ, ÄLÄ PAISKO TAI MUUTEN -teipillä.

Helsinki-Vantaalla olin havaitsevinani hiukan vinoja katseita jonottaessamme bägits droppiin laukkuja luovuttamaan. Epäilen muiden olleen puhtaasti kateellisia, koska meillä oli keveesti mestan suurin matkatavara. Tiskin nainen ei ollut aivan varma siitä, mille hihnalle laatikko mahtuu vai tarvitseeko peräti hissin, joten asiaa selviteltiin hetki ja lopulta lähdettiin kaikki yhdes koos kysymään asiaa eksperteiltä. Jos kanssajonottajien katseet olivat aluksi hiukan mulkoilevia, katseli meitä virkailijan poistuessa mukaamme yksi jos toinenkin murhaavasti kelloaan välillä vilkuillen. Mitä tästä opimme: kannattaa tulla ajoissa kentälle niin ei tartte hermostua.

Tuoli matkasi lopulta hissillä eteenpäin, koska erikoismatkatavarahihnan käytävä olisi ollut liian matala. Tämä oli varmaan ihan hyvä juttu, koska nyt ei virkailijoiden mukaan ollut mitään mahdollisuutta siihen, että armastani oltaisiin paiskottu jossain vaiheessa prosessia. Näin varmaan olikin, koska Frankfurtin erikoismatkatavarahihna sylkäisi laatikon ulos lähes uuden veroisena. Alakulmat olivat ottaneet ehkä hiukan itseensä, mutta luulen että jo pelkkä tuolin raahaaminen Helsingissä sai osittain saman efektin aikaan.

Avattin paketti heti lentoasemalla, mutta onneksi vain huomataksemme, että sen sisusta kuplamuovivuorineen oli täysin kunnossa. Matkalla ulos jotkut vilkuilivat taas kummasti, mutta tällä kertaa syynä saattoi olla myös naamani, joka muistutti Hangon keksiä. 

Jotenkin jännästi mun ottamat kuvat ei koskaan muistuta niitä huokauksia aiheuttavan ihania otoksia, joita sisustusblogit ja -lehdet on pullollaan. Epäilen, että vika on kuvaajan lisäksi kamerassa: ehkä suurimmalla osalla on käytössään joku muu kuin vuonna 2006 ostettu pokkari. Siispä saatte tekin tyytyä näihin otoksiin. Alla yksilö itse keskellä makkaria, lähinnä koska tuo sattui olemaan kulma, jossa sain sen kuvattua edes jotenkin järkevästi. Sängyn päällä näkyy kaverina kotimaasta tänne laatikossa matkustanut päiväpeitto, jota kotitontut eivät vielä ole silittäneet. Sängynpäätyratkaisumme on niin luova että lähes halkean. Peilin vieressä oleva Saksan postin ikiaikainen lentokuljetussäkki sisältää pyykkejä. Siitä pidän kovasti.

Innostuin kuljettamisen helppoudesta niin, että hihkuin jo Renélle että voidaan ostaa lisää tuoleja. En oo kyllä ihan varma muuttuiko herra tämän kuultuaan astetta kalpeammaksi, pari kertaa sen piti ainakin nieleskellä. Suoraa kieltoa ei kuitenkaan tullut, joten kohti uusia suunnitelmia!