Olen huomannut olevani ehdottomasti mekko- ja hameihmisiä. En juurikaan pukeutunut kumpiinkaan yliopistoaikoina - yleinen pukukoodi oli luokkaa "ihassama onko tennareissa reikä", ja hame päällä tunsin oloni ylipukeutuneeksi kaikkien fyysikkojen keskellä. 

Aloitettuani Oikeat Työt vaatekaappia piti päivittää toimistokelpoisempaan suuntaan, ja aloin kuin ihmeen kaupalla tuntea oloni kotoisammaksi. Simppelit hameet ja mekot ovat kivan naisellisia ja samalla housuja paljon mukavampia päällä. Mielestäni A-linjaiset hameet sopivat myös vartalolleni:  niihin pukeutumalla saan hämättyä ainakin itseäni keskittymään muuhun kuin loputtomaan persjalkaisuuteeni. 

Viime vuosina on kuitenkin ollut varsin vaikeaa löytää sopivia helmoja kaupasta. Onneksi voin ommella niitä itse! Innostuin ensimmäisestä ompelemastani kunnon mekosta muutama kuukausi sitten niin, että aloitin samantien toisen samanlaisen tekemistä. Kuten niin usein, tapahtui noin puolessavälissä prosessia Jotain, minkä seurauksena mekko roikkui pienen ikuisuuden ompeluhuoneessa täysin keskeneräisenä. Saatuani ainakin osan energiastani takaisin kamalan alkuraskauden jälkeen päätin ommella tekeleen valmiiksi nyt, kun se mahtuu vielä päälleni. 

Kaava on Jennifer Lauren Handmaden The Laneway Dress, josta olen edelleen yhtä haltioissani kuin ensimmäisen mekon kohdalla. Tästä Helsingistä ostamastani Vimman puuvillakankaasta ommeltuna mekko on edeltäjäänsä rennompi ja oikein kiva toimistossa sekä vapaa-ajalla. Tykkään kankaasta ihan älyttömästi. Tämä oranssi on yksi lempisävyistäni vaatteissa - lämpimissä, kirkkaissa väreissä olo tuntuu heti energisemmältä. 

Näinä aikoina arki tuntuu jatkuvalta suoritukselta. Herätyskello soi ennen kuutta, väsyttää niin että tekisi mieli kiroilla jos jaksaisi, lasta ei saa sängystä ylös millään, pukeminen kestää vuoden, korotan ääntäni ainakin kolmesti, tarhaan ja töihin pyöräillään todennäköisesti sateessa ainakin puoli tuntia myöhemmin kuin haluaisin, töistä suoritetaan itsensä joko tarhan kautta tai suoraan kotiin, kukaan ei taaskaan esivalmistellut ruokia viikonloppuna, miten tuo lapsi syökin puolikasta lautasellista neljäkymmentä jumalan minuuttia, hermostun tyhjästä ainakin kaksi kertaa hampaanpesun aikana, unilaulu, kello kahdeksan ja lapsi nukkuu, en todellakaan jaksa tehdä aamupalaa valmiiksi, itsekin nukkumaan. Toista sama uudestaan. 

Nyt ei enää väsytä niin kamalasti, mutta auringon puute alkaa tehdä aggressiiviseksi. Paruttuani eilen miehelle elämän kertakaikkista raskautta antoivat pojat minun nukkua tänään hieman pidempään sen aikaa, kun kävivät itse hakemassa leipomosta tuoreita sämpylöitä. Aamu alkoi auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta, ja keltainen kaveri pysytteli sitkeästi taivaalla iltaan asti. On aivan ihmeellistä, miten paljon valon määrä vaikuttaakin mielialaan. Yritän keskittää ajatukseni siihen, että liikumme koko ajan kohti kevättä, ja ihan huomaamatta koittaa taas se aika, jolloin valoa riittää sekä aamuisin että iltaisin, kerrospukeutuminen on turhaa ja elämä tuntuu kevyeltä. 

Suurempi kysymys on työtuntien määrä töihin palaamisen jälkeen. Kerrottuani töissä raskaudesta kaikki olettivat suoraan minun palaavan osa-aikaisena. Se onkin Saksassa normi. Kaivelin tässä tilastoja, ja vuonna 2015 alle 3-vuotiaista lapsista oli ylipäänsä päivähoidossa vain 33 %. Vanhan Länsi-Saksan puolella 13 % alle 3-vuotiaista on hoidossa yli 7 tuntia päivässä. Koko Saksan osalta 21 % äideistä, joilla on vähintään yksi alle 15-vuotias lapsi, käy kokopäivätöissä. Isien kohdalla luku on 95 %.

Vahva, Itsenäinen Pohjoismainen Nainen sisälläni tietenkin hermostuu näistä lukemista. Niiden todenmukaisuuden huomaa meillä töissä: lähinnä miespuolisilla työntekijöillämme on aika paljon alle kouluikäisiä lapsia, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta äiti on jäänyt kokonaan kotiin tai palannut töihin osa-aikaisena. Automaattinen reaktioni onkin todeta, että ei, kyllä me jatkamme kahdenkin lapsen kanssa kuten tähänkin asti: molemmat vanhemmat käyvät kokopäivätöissä.


Käytännössä tämän toteuttaminen on kuitenkin hyvin haastavaa. Päiväkodit erotellaan alle ja yli kolmevuotiaiden tarhoihin, eikä 1- ja 5-vuotiaita lapsia saa mitenkään fyysisesti samaan rakennukseen hoitoon. En halua edes kuvitella haku- ja viemisrumbaa. Kokopäivähoitopaikkojen aukioloajat jättävät usein myös toivomisen varaa, ja hakeakseni pojan tarhasta ajoissa minun on nytkin lähdettävä töistä neljältä. Saksalaisessa työkulttuurissa se on hyvin aikaista.

Jos olen ihan rehellinen itselleni, minun on myös myönnettävä nykyisenkin arjen yhden lapsen kanssa olevan tosi raskasta. Miehen työkuvioiden takia olen neljänä päivänä viikossa yksin vastuussa kaikesta, ja se näkyy ylärajoilla olevan keskittymiskyvyn ja vapaa-ajan täydellisen puutteen lisäksi myös vähän alakuloisena tunnelmana. Uskon, että elämä tuntuisi huomattavasti kevyemmältä 80-prosenttista viikkoa tehdessä. Työt olisivat silloin vielä pääroolissa arkisin, mikä on minulle tärkeää, mutta elämä ei olisi niin tarkkaan aikataulutettua. Parasta olisi, jos vähentäisimme molemmat tunteja viidenneksen.

Puhuin asiasta varsin samassa elämäntilanteessa olevan ystäväni kanssa. Hän totesi olevansa naisena myös ärsyyntynyt, mutta päättäneensä myös välttää stressiin kuolemisen seuraavan viiden vuoden aikana. Luulen päätyväni samaan ratkaisuun jatkettuani keskusteluja itseni kanssa vielä muutaman kuukauden ajan. 

Jos kaikki menee hyvin, meitä on elokuussa neljä. Blogissa on ollut varsin hiljaista, ja ihan syystä. Takana on uskomattoman kamalat kuutisen viikkoa, mutta nyt olo alkaa olla taas kohtuullisen normaali. Mahakin alkaa jo näkyä, mikä on kivaa.

Eiköhän nähdä täälläkin taas hieman useammin!