Syksyn (ja talven, joka ei täällä juuri tuosta em. vuodenajasta eroa) tulo ei ole vielä alkanut tietoisesti masentaa, mutta energiaa ei meinaa riittää mihinkään. Onneksi meillä on sarastevalo, ilman sitä en varmaan nousisi sängystä lainkaan ennen puoltapäivää (viikonloppuisin en kyllä välttämättä nousekaan).

Viime aikoina meillä on käynyt vähän vieraita. Ensimmäiset yksilöt olivat kanssani täällä taannoin (vuonna 2007! Miten siitä voi olla niin kauan?) kanssani vaihtovuotta viettäneet leidit. Olipa hauskaa nähdä pitkästä aikaa! Jännää oli huomata, että vaikka asun samassa kaupungissa kuin silloinkin, on nykyinen elämäni ihan eri paikkoihin painottunutta. Se vaihtovuoden kaupunki lakkasi varmaankin olemasta, kun lähdimme kaikki takaisin kotiin. Loogisena seurauksena en meinannut yhtään muistaa, missä silloin käytiin syömässä ja mitä oikein tehtiin. Onneksi tytöt muistuttivat.

Toinen, jo kahteen kertaan visiitillä käynyt persoona on siskoni, joka suureksi ilokseni aloitti oman vaihtarivuotensa tässä ihan vieressä. Tarjosimme luonnollisesti ensimmäisen majapaikan maahan saapumisen jälkeen, ja ohjelmaan on lisäksi ehtinyt kuulua jo yksi ex tempore -visiitti. Nyt hämmästelen jo, eikö sisko muka olekaan aina asunut lähellä häh.

Tänä viikonloppuna ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa tarvetta sohvan petaamiseen vierassängyksi, mutta eipä tuo haittaa, koska armas mieheni on luonnollisesti mieleisintä seuraa. Jännä muuten huomata, että kyllä avioituminen jollain merkillisellä tavalla jotain muutti, vaikka periaatteessa uuden sormuksen lisäksi ainoa ero entiseen on toisen osapuolen sukunimen vaihtuminen ja se, että on yhdet mahtavat bileet, joita muistella. Ehkä se on osittain juuri tuo yhteinen sukunimikin, mutta musta kyllä tuntuu, että näin avioparina olemme enemmän yksikkö ja perhe kuin ennen. Mukava tunne.