Selailin illan päätteeksi hieman uutisia, kun tieto saapui: joku on ajanut rekalla keskelle joulumarkkinoita Berliinissä. Vielä ei tiedetä kuka tämän teki ja mikä oli syynä - terrori-isku vaiko sittenkin vaikkapa kuskin sairaskohtaus. Tilanne selvennee tässä illan kuluessa.

Muutama päivä sitten uutiskynnyksen ylitti myös Suomessa 12-vuotias poika, joka oli yrittänyt räjäyttää itse tekemänsä pommin allekirjoittanutta huomattavasti lähempänä eli täällä Ludwigshafenin joulumarkkinoilla. Se ei onnistunut, ja poika on nyt tallessa.

Kai tässä voisi antaa epämääräisen tunteen hiipiä vatsanpohjaan ja muuttua peloksi, mutta ihme kyllä se ei tunnu lainkaan todennäköiseltä. Tänä vuonna on tapahtunut muutenkin niin paljon kaikkea, että syytä pohjamudissa lipoviin tunnelmiin ja kunnon maailmantuskaan olisi kyllä. Olen valinnut strategiakseni vähentää uutisten lukemiseen käytettyä aikaa - päätapahtumat on hyvä olla hallussa, muttei mun kyllä tarvitse lukea joka analyysia joka aiheesta - ja jonkinlaisten perspektiivien pitämistä mielessä. Kaikkea voi tässä elämässä sattua, joten katsotaan päivä kerrallaan mitä on tulossa. Epämääräinen pelko ei edesauta mitään, joten sen voi samantien käännyttää jo ovensuulla takaisin tulosuuntaansa. 

Sain loppukesästä Viherjuuria-Heidiltä haasteen dokumentoida elämääni viikon ajan ja raportoida sitten täällä. Koska aihe tuntui hauskalta, tartuinkin lähes heti toimeen. Siispä nyt, sijaitessamme joulukuun puolessavälissä, pääsette vihdoin katsastamaan, mitä yours trulyn viime viikko piti sisällään.

Oman viikon dokumentointi - siinäpä kiva aihe, luenhan mielelläni vastaavia kertomuksia muiden elämästä. Nopeasti sitä kuitenkin tyssää käytännön ongelmaan: allekirjoittaneen elämässä ei oikein tapahdu mitään! Arkipäivät ovat kaikki kovin toistensa kaltaisia: ylös, lapsi hoitoon, töihin, lapsi hoidosta, nukkumaan. Viime viikko ei sinänsä poikennut tästä kaavasta, mutta jotain raportoinnin arvoista siihen kuitenkin mahtui. Tavallinen ja silti niin erityinen viikko, sillä...

Tämä taitaa olla tämän blogin ensimmäinen (ja toivottavasti myös vähemmistöön jäävä) surkea kännykkäotos, mutta sille on varsin hyvä syy. Kuvassa näette nimittäin henkilön, joka otti maanantain vapaaksi töistä, ajoi yliopistolle ja jätti painetun väitöskirjansa sinne! En osannut odottaa, millainen kivi jo tässä vaiheessa putosi harteilta, vaikka itse väitöstilaisuus onkin vielä edessä. Kuten ystäväni sanoi, ainoat mieltä painavat työt ovat ne tekemättömät. Tässäpä yksi vähemmän!

Viime viikkoon mahtui myös itsenäisyyspäivä. Se on täällä ulkomailla ollut aina jopa kohtuullisen tärkeä päivä, jonka ohjelmaan on joka vuosi kuulunut hyvää syötävää ja linnan juhlia läppäriltä katsottuna. Viime vuosina sisko on ollut erinäisistä syistä usein kylässä, ja usein myös suomalainen ystävä tai pari ovat tulleet käymään. 

Tämä vuosi oli tähän nähden aikamoinen antikliimaksi - juhlapäivä keskellä viikkoa, mieskin töiden puitteissa poissa eikä kaveritkaan päässeet paikalle uudesta sijainnistamme johtuen. En kuitenkaan aikonut missään vaiheessa alistua, vaan leivoin saaristolaisleivän (olennainen osa itse kehittelemääni itsenäisyyspäiväperinnettä), ostin kaupasta mätiä, poljin töistä tuhatta ja sataa hakemaan lapsen, viritin juhlat läppärille ja korkkasin oikein kuohuviinipullonkin. Jälkkäriksi oli pipareita ja homejuustoa. 

Jälkikasvuni ei oikein arvostanut kättelymaratonia ja kyseli useaan otteeseen, voitaisiinko sen sijaan katsoa esimerkiksi Hermanni Hiirtä. Muutenkaan hän ei ollut kovin vaikuttunut äitinsä kotimaan itsenäisyyden juhlinnasta. Joulukuun kuudes on saksalaisille lapsille aivan muulla tavalla varsin merkittävä päivä: edeltävänä yönä kotoista joulupukkia erehdyttävästi muistuttava pyhä Nikolaus saapuu ja tuo herkkuja ja pieniä lahjoja. Tyypillisesti ne löytyvät aamulla saappaan varresta tai sukasta, mutta meidän oven takana oli myös pussi. Ihanan naapuripariskunnan tekosia!

Yleiskoneelle tuli muutakin käyttöä, kun leivoin lounaaksi pizzaa. Kaapissa oli vähän kaikenlaisia jämiä, kuten itsenäisyyspäivän leivistä jäänyttä ranskankermaa, avattu paketti kylmäsavulohta, nahistuneita tomaatteja ja jostain aiemmasta pizzasessiosta ylijäänyt mukin pohjallinen tomaattikastiketta. Näistä aineksista saatiin vallan erinomaiset pizzat, joista kuvaan pääsi valkoinen lohiversio. Näiden ja korvapuustien plus muiden adventtijuhlatarjottavien jälkeen illalla ei tarvinnutkaan kuin pyöriä sänkyyn. Se siitä viikosta, on niitä huonompiakin nähty!

Meeri kertokoon viikostaan seuraavaksi! Odotan jo innolla manselaisia kuulumisia!

Tähän aikaan vuodesta jokaisessa saksalaisessa kylässä ja kaupungissa on vähintään yhdet joulumarkkinat, isommissa paikoissa useammat. Konsepti on seuraava: tarjolla on aina Glühweinia ja erinäistä syötävää (suuressa roolissa tietenkin makkarat). Parhailla markkinoilla käsityöläiset myyvät toinen toistaan kivempia tuotteita somissa kojuissa, kun taas joidenkin joulutorien tarjonta on enemmän siellä krääsälinjalla. Iltaisin tungos on niin mahdoton, että sen glühweinmukin kanssa kannattaa olla varovainen. 

Joulumarkkinat ovat yleensä auki koko adventtiajan joka päivä aamusta iltaan. Päivisin tilaa on enemmän ja kojujen tarjontaa on helpompi tutkia, mutta tunnelmallisimmillaan joulutorit ovat kyllä ehdottomasti iltaisin pimeän tultua. Silloin valot hehkuvat ja lumetonkin maisema tuntuu jouluiselta.

Nämä kuvat ovat Wiesbadenin joulumarkkinoilta, joilla olemme ottaneet tavaksi käydä joka vuosi paikallisten ystäviemme kanssa. Olen aika nirso joulutorien suhteen, mutta näissä on juuri oikeanlainen tunnelma. Kauniit valot, sijainti ihan kuvankauniin vanhankaupungin ytimessä jättiläismäisen kirkon juurella ja juuri oikeanlainen karuselli ovat vaivihkaa hiipineet myös tämän itseään joulumarkkinainhoajaksi luulleen henkilön sydämeen. Ensi vuonna taas uudestaan!

Ihanan aikuista, sain kommentiksi julkaistuani kuvan makkarista uusine seinälamppuineen Instagramissa. Kyllä näin on. On ihmeellistä, miten tällaiset pienet lamput voivatkin tuoda huoneeseen niin seesteisen ja harmonisen tunnelman. 

Etsiskelin sopivia lamppuja tovin jos toisenkin, kunnes löysin nämä Lightyearsin Caravaggio Readit. Ne olivat tovi sitten tarjouksessa Finnish Design Shopissa, joten sain myös (teko)syyn ostoksen tekoon. Pehmeän harmaa sävy on hurmaava, se erottuu mukavasti valkoisesta seinästä olematta kuitenkaan liian tumma. Ehkä parasta on kuitenkin se ilo, joka sängyssä lukevan, tähän asti vailla lukulamppua eläneen ihmisen valtaa joka kerta hänen muistaessaan että niin, nyt ei valon sammuttamiseen vaaditakaan kuin käden ojennus kohti katkaisijaa. 

Lamppujen lisäksi lämpimiä ajatuksia virtaa myös sänkymme suuntaan. Siinäpä toinen aikuisasia: olemme siirtyneet runkopatjoista (joita ei muuten tunneta Saksassa) oikeaan, massiivipuiseen sänkyyn. Tämän valmisti firma nimeltään Holzconnection. Sängyn mallin lisäksi mitat ja puulajin sai valita itse, ja jokainen yksilö valmistetaan tilauksesta. Ostimme siis paikallista, laadukasta käsityötä ihan oikeasta puusta - kyllä tässä kelpaa lukea kirjaa ja nukkua.

En lukeudu ihmisiin, jotka käyvät joka reissulla katsastamassa paikalliset kirkot, eikä suhteeni uskontoonkaan ole mitenkään päin intohimoinen. Sovittuamme blogitreffit Mainziin ehdotin kuitenkin, että kävisimme katsomassa yhtä kirkkoa. Aivan vanhankaupungin liepeillä olevassa St. Stephanissa on nimittäin jotain varsin erityistä: Marc Chagallin ikkunat. Ne ovat itse asiassa viimeiset, jotka Chagall suunnitteli elämänsä aikana.

Valon siivilöityminen ikkunoiden sinisen eri sävyjen läpi loi ihan omanlaisensa tunnelman. Olen aina pitänyt sinisestä. Se rauhoittaa ja palauttaa ihmisen tasapainoon. Kirkot ja kappelit taas ovat parhaimmillaan paikkoja, joihin hälinä ei ylety ja joissa tuntee voivansa levähtää uskosta tai sen puutteesta riippumatta. 

En siis ole kirkkoihminen, enkä missään nimessä luonnehtisi itseäni myöskään taideihmiseksi. Me insinöörit olemme joskus vähän tällaisia. Joistain jutuista kuitenkin tykkään, ja nämä ikkunat ovat yksi niistä. 

Vietinpä juuri mukavat kaksi päivää! Järjestimme lähiseudun ulkosuomalaisten bloggaajien kanssa treffit Mainziin. Ylläoleva kuva tiivistääkin kaiken oleellisen visiitin ohjelmasta: ravintoloita, viiniä ja kameroita.

Mukana olivat Jonna (Lempipaikkojani), Aino (Viisi kymppiä lasissa), Lena (London and beyond), Heidi (Viherjuuria), Päivi (Puolivälissä) ja Eeva (Oh wie nordisch!). Olin tavannut näistä leideistä aiemmin vain Eevan, mutta juttua riitti silti alusta alkaen. Naurettiin vatsa kippurassa, puhuttiin vähän kaikesta ja tietenkin kuvattiin toisiamme ristiin. 

Ohjelma oli varsin ruoka- ja juomapainotteinen, koska mitäpä parempaa tekemistä sitä keksisikään tällaiselle porukalle? Perjantai-iltana tihutti hieman vettä, joten kipitimme Mainzin vanhan kaupungin läpi viinituvasta italialaisen ravintolan puolelle mahdollisimman rivakasti. Illan kruunasi yö hotellin lakanoissa ilman lasta - kukaan ei herännyt yöllä huutelemaan eikä kömpinyt viereen potkimaan kylkeen tai työntämään sormea nenään. Kämppikseni Päivi oli siis tässä suhteessa varsin hyväkäytöksinen. 

Emme ole koskaan joulua kotona, koska lennämme joka vuosi Suomeen. Tästä johtuen joulukoristeiden määrä on säilynyt varsin maltillisena - kun kerran vietämme itse pyhät muualla, monien koristeiden hankkiminen ei ole tuntunut kannattavalta. 

Nyt lapsen kasvaessa aloimme miettiä, että meidän perheen oman joulun rakentaminen olisi kuitenkin tosi mukavaa, vaikka ne pyhät Suomessa vietetäänkin. Lanseerasimme siis uuden perinteen, adventtikuusen! Se ilmestyy asuntoon lauantaina ennen ensimmäistä adventtia ja koristellaan sitten adventtisunnuntain aamuna. Pojan riemua koristelun alkaessa olikin mainiota seurata. Kuten varmasti monissa muissakin lapsiperheissä, olivat alimmat oksat hänen vastuualuettaan.

Koristeet ovat suurelta osin peräisin anoppilasta, mies haki sieltä nimittäin kassillisen lapsuudestaan tuttuja puuhahmoja. Parasta on, että meilläkin on ollut kotona ihan samoja! Oksille pääsivät myös muutama vuosi sitten Iittalan joulunjälkeisalesta ostamani minimuumimukit, jotka sopivat oikein hyvin ulkosuomalaisen kuuseen. 

Emme muuttaneet kuin reilun viidenkymmenen kilometrin päähän, mutta tietyissä asioissa siirryimme ihan eri maailmaan. Yksi niistä on viini! Entinen asuinkaupunkimme ei ollut selkeästi viini- eikä kyllä myöskään olutaluetta juomakulttuurinsa puolesta. Nyt olemme sen sijaan täällä Pfalzissa ihan viinitarhojen lähellä, minkä kyllä huomaa. Yhtäkkiä ihmiset puhuvat viinistä muutenkin kuin tasolla "hae lähikaupasta joku pullo", ja paikallisia viinejä löytyy joka paikasta pilvin pimein. 

Työnantajallani on myös valtava viinikellari, joka on valittu Saksan parhaiden viinikauppojen joukoon. Tarjolla ei toki ole pelkästään paikallisia viinejä, vaan valikoima on laaja. Kellarissa on varsin mukavaa asioida myös ihmisenä, joka ei oikeastaan tiedä viineistä mitään. Palvelu on ystävällistä ja asiantuntevaa, ja olemmekin tähän mennessä saaneet poikkeuksetta erittäin maistuvia yksilöitä. Tässähän jopa lähes innostuu vähän perehtymäänkin aiheeseen! Tulevien vieraiden osalle onkin jo suunniteltu visiittejä lähistön viinikyliin.