Kävin tässä yhdessä päiväkodissa kuuntelemassa paikan esittelyn ja lisäämässä pojan jonotuslistalle. Tämä paikka oli kiva, mutta silti lähdin ärsyyntyneenä.
Lähdetään siitä, että tarhassa (eikä siis vain tässä, vaan kyllä tämä tuntuu olevan täällä ihan yleinen systeemi) on kolme eri hoitoaikakonseptia: kokopäiväpaikka, osa-aikainen paikka ja ärsytykseni laukaisija, kahteen osaan jaettu osa-aikainen paikka. Lapsi siis tuodaan tarhaan aamulla, haetaan kotiin puoliltapäivin lounaalle ja päiväunille, jos niille on tarvetta, ja tuodaan takaisin kahdelta. Anteeksi mutta mitä helvettiä?
On selvää, ettei tällainen aikataulu oikein mahdollista edes saksalaisittain varsin yleistä osa-aikatyötä. Kyseessä lieneekin kotiäideille tarkoitettu ratkaisu, jossa aamupäivän hoitojakson aikana voi tehdä rauhassa päivän ostokset ja valmistella aterian.
Ärsytykseni kasvoi, kun päiväkodin johtajatteren kaikista puheista paistoi läpi se, että äidit ilmeisesti käyvät töissä vain harrastuksekseen, jos sitäkään. Hän kertoi siitä, miten äidit tuovat lapset sitten tarhaan totuttelujaksolle (anteeksi, mutta eikö kukaan isä ole tehnyt sitä tähän mennessä?), ja kuittasi kysymykseni kokopäiväpaikkojen lukumäärästä sillä, että silloin keittiön pitäisi olla suurempi kun ruokittavia lapsia olisi enemmän (sama argumentti esitettiin myös sen jännittävän kahteen osaan jaetun hoitopäivän kohdalla), ja jokaiselle pitäisi varata patjakin nukkumista varten. Selvä.
Edellisen asuinkaupunkimme tarhan henkilökunta oli mielestäni ihan mahtavaa. He sanoivat haluavansa tukea perheitä ja helpottaa heidän arkeaan, eikä rivien välistä todellakaan tarvinnut lukea tällaisen olevan turhaa, kun äitihän sen talouden hoitaa joka tapauksessa. Lapsen saatuani olen alkanut arvostaa kotiäitejä aivan uudella tavalla; itsestäni ei todellakaan olisi siihen.
Kasvoin lapsesta nuoreksi ja myöhemmin myös aikuiseksi ilman, että olisin koskaan ajatellut, etten voisi tehdä jotain vain siksi, että olen tyttö/nainen. Unelmissani oli saada perhe, kouluttautua korkealle ja tehdä sen jälkeen mielenkiintoisia töitä, enkä todellakaan nähnyt näissä asioissa minkäänlaista ristiriitaa. Jos vähänkään seuraa saksalaisia medioita tai ihan vaan keskustelee muiden äitien kanssa, huomaa kyllä, että näkemykseni on useimmiten aika erikoinen. Onneksi kuitenkin kokopäiväpaikkojakin löytyy, kunhan etsii, eikä juuri kukaan ole tullut vielä suoraan päin naamaa kommentoimaan kyseenalaisesta vanhemmuudesta.
Ärsytykseni kasvoi, kun päiväkodin johtajatteren kaikista puheista paistoi läpi se, että äidit ilmeisesti käyvät töissä vain harrastuksekseen, jos sitäkään. Hän kertoi siitä, miten äidit tuovat lapset sitten tarhaan totuttelujaksolle (anteeksi, mutta eikö kukaan isä ole tehnyt sitä tähän mennessä?), ja kuittasi kysymykseni kokopäiväpaikkojen lukumäärästä sillä, että silloin keittiön pitäisi olla suurempi kun ruokittavia lapsia olisi enemmän (sama argumentti esitettiin myös sen jännittävän kahteen osaan jaetun hoitopäivän kohdalla), ja jokaiselle pitäisi varata patjakin nukkumista varten. Selvä.
Edellisen asuinkaupunkimme tarhan henkilökunta oli mielestäni ihan mahtavaa. He sanoivat haluavansa tukea perheitä ja helpottaa heidän arkeaan, eikä rivien välistä todellakaan tarvinnut lukea tällaisen olevan turhaa, kun äitihän sen talouden hoitaa joka tapauksessa. Lapsen saatuani olen alkanut arvostaa kotiäitejä aivan uudella tavalla; itsestäni ei todellakaan olisi siihen.
Kasvoin lapsesta nuoreksi ja myöhemmin myös aikuiseksi ilman, että olisin koskaan ajatellut, etten voisi tehdä jotain vain siksi, että olen tyttö/nainen. Unelmissani oli saada perhe, kouluttautua korkealle ja tehdä sen jälkeen mielenkiintoisia töitä, enkä todellakaan nähnyt näissä asioissa minkäänlaista ristiriitaa. Jos vähänkään seuraa saksalaisia medioita tai ihan vaan keskustelee muiden äitien kanssa, huomaa kyllä, että näkemykseni on useimmiten aika erikoinen. Onneksi kuitenkin kokopäiväpaikkojakin löytyy, kunhan etsii, eikä juuri kukaan ole tullut vielä suoraan päin naamaa kommentoimaan kyseenalaisesta vanhemmuudesta.
