Eihän omaa siirtymistään ajasta ikuisuuteen tule aivan jatkuvasti mietittyä, ja toivottavasti kuluu vielä kymmeniä vuosia ennen kuin aihe on ajankohtainen. Joskus satunnaisesti löydän silti mielestäni ajatuksen siitä, mihin maahan haluaisin viimeisen leposijani sijoittuvan.

Kysymys ei ole lainkaan triviaali. Asun Saksassa, kotini on täällä enkä rehellisesti sanottuna usko, että olemme välttämättä koskaan muuttamassa Suomeen (haaveilen kyllä eläkeläispäivien asunnosta Eirassa tai Kruununhaassa - lottovoittoa tai vaihtoehtoisesti johtoryhmäasemaa odotellessa!). Mutta mitä jos kuolisin nyt vaikkapa auto-onnettomuudessa tai ihan sama miten? Ettäkö hauta Saksassa? Ajatus tuntuu kertakaikkiaan väärältä - rinnastaisin sen Suomen kansalaisuudesta luopumiseen. 

Vaan toisaalta: kun tässä vuodet vielä vierivät, mitä iloa Suomessa sijaitsevasta hautakivestä olisi kenellekään? Täällä Saksassa sijaitsevalle perheelleni, miehelleni ja jälkikasvulle, kaikkein vähiten. Kohtuullisen tuoreen ulkosuomalaisen sydämeni sanoo toistaiseksi silti: viekää tuhkani Suomeen ja sirotelkaa ne jonnekin mökille, kun sen aika koittaa. 

On jännä nähdä, miten mielipiteeni muuttuu ajan kuluessa - ja minkälainen vaikutus mahtaa olla esimerkiksi Saksan kansalaisuuden hankkimisella, se kun on (lähi)tulevaisuuden suunnitelmissa? Tunnenko sitten olevani niin juurtunut tänne, että oleskeluni muuttuu niin pysyväksi kuin se vain voi olla - sitä viimeistä matkaa Suomeen ei enää tehtäisi?

Mitä mieltä sinä olet?

Yksi parhaista asioista Keski-Euroopassa asumisessa on tietoisuus siitä, että muutamassa tunnissa pääsee vaikka minne. Puhun nimenomaan tietoisuudesta, koska emmehän me juuri koskaan käy juuri missään (puolentoista tunnin ajomatkan päässä Stuttgartissa asuvien kavereiden luona kävimme vierailulla heti kolme vuotta heidän muutostaan pois täältä). Mutta siis voisimme, jos haluaisimme! 

Joskus sitä sitten lähestulkoon yllättää itsensäkin ja matkustaa kuitenkin johonkin. Niin esimerkiksi viime viikonloppuna, kun nappasin mukaan rinkan, lapsen ja rattaat ja junailin Berniin, Sveitsiin. Kimmokkeena reissulle toimi siskon tämän kesän mittainen harjoittelu; pitihän asuinpaikka käydä tsekkaamassa!

Olen käynyt Sveitsissä muutaman kerran aiemminkin, joten tiesin kyllä mitä odottaa. Älyttömän upea luonto ja kauniit kaupungit, ihan meikäläisen kohde siis. Bern on varsin sympaattinen paikka, ja sen kokokin on mukavan hallittava viikonloppureissulla. Kävelimme ympäriinsä pitkin vanhaa kaupunkia, yritimme pysytellä varjossa minkä ehdimme emmekä tehneet sinänsä mitään erityistä. Erinomaista!



 Ich mag es total gerne, dass das Reisen von hier aus so einfach und schnell ist. Auch, wenn wir so gut wie nie übers Wochenende weg fahren. Am wichtigsten ist ja das Gefühl, man könnte es machen, wenn man möchte! Ab und zu reiße ich mich auch sogar zusammen und mache irgendwas. Letztes Wochenende waren der Kleine und ich in Bern, weil meine Schwester dort gerade Praktikum macht. Schön war's!

Ompelin tässä itselleni varsin akuuttiin tarpeeseen keltaisen teepaidan. Art galleryn kangas ehti marinoitua kaapissa muutaman kuukauden ennen kuin sain aikaiseksi tehdä siitä mitään. Onneksi ryhdistäydyin, tykkään tästä kuosista tosi paljon! Sain heti pari kohteliaisuuttakin eli todistetusti valinta osui muidenkin mielestä varsin nappiin. 

Olen suunnitellut jo pidempään värianalyysiin menoa. Luulen, että ostoksilla käynti helpottuisi huomattavasti ja virheostoksetkin vähenisivät, jos olisi heti kättelyssä selvää, mitkä värit sopivat ja mitkä eivät niinkään. Etenkin kankaita netistä tilatessa olen huomannut värin ja kuosin valinnan olevan yllättävänkin vaikeaa - yhtäkkiä ei tiedäkään yhtään, sopiiko kangas itselle vai ei. No, en ole vielä saanut analyysiaikaa varattua, mutta tämän keltaisen kohdalla tiesin silti valinnan olevan hyvä. Keltainen on selvästi mun väri!

Ulkomaille muuttamiseen liittyy monenlaisia asioita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Paljon riippuu varmasti muuttajan henkilökohtaisesta tilanteesta: onko hyvät fiilikset, minne on muuttamassa, lähteekö yksin vai ehkä puolison perässä, muodostuuko kaveripiiri muista suomalaisista vai paikallisista. Minusta tuntuisi vaikealta listata vaikkapa kymmentä parasta asiaa Saksassa asumisessa, mutta suuret linjat ovat kyllä selvillä.

Ulkomaille muuttaminen on tehnyt minusta avoimemman. Suomi on pieni ja erittäin homogeeninen maa, ja vasta sieltä pois muuttaminen näyttää, miten suomalainen tapa tehdä asioita ei ole se ainoa mahdollinen saati sitten oikea, vaikka saattaa etenkin Suomen tilanteessa varsin hyvä ollakin. En ole mielestäni koskaan ollut erityisen ehdoton tyyppi, mutta nyt on jo todella selvää, että asioilla on monia puolia. Ihan erilaisilta vaikuttavat reitit johtavat usein samaan maaliin. Tämän tajuaminen on tehnyt elämästäni helpompaa: en viitsi hermostua pikkuasioista enkä aina suuremmistakaan, koska se on useimmiten kuitenkin tyhjänpäiväistä. Äitiyskin tuntuu yllättävänkin helpolta, koska tiedän, ettei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa kasvattaa lapsi. Saksalaiset kotiäitiyttä ihailevat tahot tai suomalaiset vauvafoorumilaiset eivät kummatkaan saa juuri horjutettua mielenrauhaani, koska kyllä näistä lapsista näyttää kaikista kuitenkin kasvavan ihan täysjärkisiä ihmisiä.


Olen siis ymmärtänyt, että on olemassa useita totuuksia. Varmaan siksi olen oppinut luottamaan itseeni (toki mukana on myös iän tuomaa viisautta!). Osaan kuunnella itseäni ja tehdä siten, kuin parhaalta tuntuu. Suomalaiset normit eivät niin sido muualla asuvaa, ja myös uuden asuinmaan kuvioita voi tarkastella pienen etäisyyden päästä.

Ulkomaille muuttaminen on pakostakin siirtymistä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Suomesta pois muuttaminen on tehnyt minusta rohkeamman, tai ainakin tuonut luottamusta omiin kykyihini. Epävarmempien vuosien jälkeen voin selkä suorana ja käsi sydämellä julistaa, etten usko, että on olemassa juuri mitään, mitä en voisi oppia, jos haluaisin ja yrittäisin.

Ihan parasta ulkosuomalaisuudessa on myös se, kun kotiutuu uuteen maahan. Suomi on kotimaani ja tulee aina pysymään sellaisena, mutta Saksa on myös kotoinen ja tärkeä ihan niinkin pitkälti, että harkitsen kaksoiskansalaisuuden hankkimista. Ontuva vertaus: toista lastaan odottavat ihmettelevät, miten uutta tulokasta voi rakastaa yhtä paljon kuin esikoista: mahtuuko sydämeen vielä lisää? Ulkomaille kotiutunut taas saa yhden kotimaan rinnalle toisen, erilaisen mutta silti rakkaan.

Tämä teksti lähti London and beyond -blogin Lenan ulkosuomalaisten bloggaajien facebook-ryhmässä heittämästä haasteesta. Kiitos Lena, tätä oli hauska kirjoittaa! Luen myös mielenkiinnolla, mitä toiset ovat asiasta sanoneet: muiden bloggaajien kirjoituksia kootaan tuohon Lenan postauksen alle.

Im Moment bin ich viel zu faul, um die Texte ins Deutsche zu übersetzen! Heute ging's um das Beste an Wohnen im Ausland. Man wird weltoffener und versteht, dass es sehr selten nur eine Wahrheit gibt. Schön ist das!

Kaikesta säädöstä huolimatta elämä on kyllä just nyt tosi ihanaa (Musta muuten tuntuu, että käytän sanaa ihana tosi usein tässä blogissa - se kertoo joko mielentilastani tai siitä, että ulkosuomalaisena sanavarastoni alkaa rapistua enkä keksi enää korvaavia ilmaisuja).

Tosi suuri tekijä on tietenkin uusi työpaikka - on mahtavaa olla oikeissa töissä käyvä aikuinen ihminen, jolla on haastavia ja mielekkäitä tehtäviä! Ja vaikka matkoihin kuluukin reippaat kaksi tuntia päivässä, on elämässä silti vielä muutakin. Työnantajani ehdotti oma-aloitteisesti, että tekisin vajaata työviikkoa siihen asti, että muutamme ja saamme pojalle uuden hoitopaikan. Nyt on vielä kesäkin, joten kyllä tässä askel kulkee varsin keveästi ja mieli on aurinkoinen myös kaatosateella.

Taloudessamme on muutakin aihetta juhlaan: elettyämme usean kuukauden hajalla olevan uunin kanssa saimme uuden nyt viikonloppuna. Uuden vehkeen kunniaksi leivoin heti tänään aamulla pojan kanssa korvapuusteja. Kylläpä onkin kivaa, kun voi taas suunnitella tekevänsä myös jotain uunissa tehtävää syötävää! Ah!

Muuttoomme liittyen olemme kuulleet otsikon kysymyksen muutamaankin otteeseen sekä muiden suusta että myös itseltämme. Olemme muuttamassa kaupunkiin nimeltään Ludwigshafen, Mannheimin ja Heidelbergin lähistölle. Sen maine ei totisesti ole kaikista parhaimpia: kaupunkia sanotaan susirumaksi, koska se tuhoutui toisessa maailmansodassa lähes täysin, eikä jälleenrakennukseen panostettu. Lisäksi huhutaan, että asukaskuntakin on osin kyseenalaista, eikä tiettyihin kaupunginosiin kannata suunnata.

Ludwigshafen tunnetaan parhaiten maailman suurimman kemian alan konsernin BASFin kotipaikkakuntana. Tämän takia mekin suuntaamme sinne: työnantajani on tuon jättiläisen tytäryhtiö. Päätimme, että puolentoista kilometrin työmatkani ja se, ettemme tarvitse toista autoa, on meille tärkeämpää kuin idyllisempi asuinpaikka jossain kaukana. Onneksemme löysimme todella kivan asunnon yhdeltä kaupungin selkeästi paremmista asuinalueista. Taaperon vanhempina totesimme myös rehellisesti, ettemme tee arki-iltaisin töiden jälkeen yhtään mitään muuta kuin hengaile kotona tai leikkipuistossa (oikein kiva miniversio löytyy kotitalon sisäpihalta), joten voimme saman tien asua siten, ettei minun tarvitse käyttää aikaa työmatkoihin etenkin, kun olen arkipäivät kuitenkin sekä täyspäiväisesti töissä että yksin pojan kanssa. Viikonloppuisin pääsee sitten vaikkapa ratikalla vartissa Rein-joen toiselle puolelle Mannheimiin tai hieman kauemmas Heidelbergiin. 

Tämä on meille nyt paras ja ehdottomasti järkevin ratkaisu, mutta kyllä välillä silti hieman hirvittää. Yritämme kuitenkin muuttaa avoimin mielin ja muodostaa mielipiteemme uudesta kotikaupungistamme itse. Muutamme nyt ensin Ludwigshafeniin ja seuraamme sieltä käsin, miten työkuviomme muovautuvat ja minne haluamme lopulta asettua pysyvämmin. 

Tyynynpäälliset ompelin joku aika sitten.

Kuten kaikki tietävät, saksalaiset ovat autokansaa. Tähän asti minulla ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta tarttua täällä rattiin: autoja tosiaan on liikenteessä huomattavasti Suomea enemmän, ja kolmikaistaiset autobaanat eivät ole ajatuksena varsinaisesti houkutelleet. Perheemme työnjako on siis ollut selvä: mies ajaa ja minä istun kyydissä.

No, asiat muuttuvat ja toukokuun alusta lähtien olen kaasutellut väliaikaisella kakkosautollamme viitisenkymmentä kilometriä töihin. Voin kertoa, ettei ajaminen tosiaan ole aivan sama juttu kuin Suomessa. Reittini kulkee useampaa motaria pitkin. Välillä kaistoja on kaksi, välillä kolme, mutten koskaan todellakaan ole ainoa liikenteessä olija. Tämä selittää myös kuvassa näkyvän kellonajan: jos töihin lähtee vähänkään myöhemmin, seisoo jossain vaiheessa takuuvarmasti ruuhkassa. Tämä on selkeä haittapuoli siinä, että työpaikallani on myös 40 000 muuta henkeä töissä (voitte kuvitella minkä kokoinen alue on kyseessä ja montako autoa sinne ajaa!). Tosin tilanne olisi toki suurelta osin sama, vaikka työnantaja olisikin pienempi. Työmatkaliikenteen piikkiaikoina varsin suuri osa koko Saksan moottoriteistä on varsin täynnä. Niin tapahtuu väistämättä tämän kokoisessa maassa. Asiaan on sopeuduttava, ja siksi olenkin kiitellyt kohtuullista aamuvirkeyttäni ja tätä valoisaa vuodenaikaa. Kyllä tätä tämän pari kuukautta jaksaa!

Huomenna alkaa työt, iik! Tähän liittyen olen viettänyt aikaa vaatekaupoissa, sillä garderoobini ei ole varsinaisesti tunnettu toimistokelpoisista vaatteistaan. Kierroksista jäi päällimmäisenä mieleen kaksi ajatusta. Ensimmäinen: tänä varsin löysien yläosien muodin kulta-aikana on lähes mahdotonta löytää päärynävartaloiselle, yläkropaltaan alaosaansa huomattavasti pienemmälle ihmiselle sopivia vaatteita, joissa hän ei näytä yöpukuun pukeutuneelta muumilta. Toinen: simppeleistä toimistopukukoodiin sopivista topeista joutuu maksamaan törkeitä summia. 

Päätin siis opetella ompelemaan toimistokelpoisia vaatteita itse. Koska on viisasta aloittaa projektit helpolla, onnistumisen iloa tuottavalla tehtävällä, tein ensin varsin yksinkertaisen neulospaidan. Kaavana oli sama vanha Sewaholic Renfrew kuin aiemmissakin ompeluissani. Sen koko on nyt juuri sopiva. Tein rinnanympäryksen koon 6 mukaan, vyötärön koosta 2 ja lantion koosta 8. Oikein hyvä! Tällä kertaa tein paidan pitkähihaisena ja tuollaisella isolla kauluksella. Kaulukseen olen tosi tyytyväinen, se tuo yläkroppaan kaivattua voluumia ja häivyttää hieman ylä- ja alaosien kokoeroa. 

Hihat olisivat olleet mielestäni kivemman näköiset 3/4-pituisina, mutta mietin että paidan kangas on ehkä niin lämmin, että pitkät hihat ovat järkevämpi ratkaisu. Saahan ne käärittyä lyhyemmiksi, kuten kuvissa. Kankaan lämpimyyden takia paita ei ehkä ole myöskään kovin kauan sopiva tähän vuodenaikaan lämpimien ilmojen lähestyessä, mutta syksyllähän se on taas sitten oikein kiva myös värityksensä puolesta. 

Tämä on varsin hyvä alku itseni vaatetukseen, seuraavaksi sitten uusi kaava testiin!

Ich habe festgestellt, dass es in den Läden so gut wie nichts Bürotaugliches für meinen Körper gibt. Diese ganzen sehr locker geschnittenen Oberteile kann ich überhaupt nicht anziehen, ohne gleich etwa 8 kg schwerer auszusehen. Zusätzlich sind auch ganz einfache Oberteile ganz schön teuer! Also kann ich auch gleich lernen, sie selber zu nähen. Hier ist der erste Versuch, der gleich auf Anhieb recht gut gelungen ist. Als Schnitt habe ich wieder den Sewaholic Renfrew benutzt, der für mich gut passt. Mit dem Ergebnis bin ich sehr zufrieden!